Hyppää pääsisältöön

Nuoruus on lähtökohtaista ristiriitaisuutta

Saara Cantell
Saara Cantell Kuva: Yle/Jyrki Valkama saara cantell

Viime viikot olen ajatellut nuoruutta. Omaani, jo häkellyttävän kaukaista. Omien lasteni, joka hetki arjessani kuohuvaa. Ja niiden kautta nuoruutta ylipäänsä.

Sattumalta, jos nyt sattumia on, olen lukenut pelkästään romaaneja, joissa keskitytään päähenkilöiden nuoruusvuosiin: kipeään ensirakkauteen, lapsuusajan ystävyyssuhteiden joutumiseen koetukselle aikuisiän kynnyksellä, ensimmäisten opiskeluvuosien hämmennykseen ja riemuihin. Samaan aikaan olen työstänyt käsikirjoittajakollegani kanssa elokuvakäsikirjoitusta, jonka pääosassa on kuusitoistavuotias tyttö.

Osa käsikirjoituksemme lukijoilta tulleista kommenteista on saanut minut pohtimaan sitä, mitä nuoruuden oletetaan olevan. Tarinamme käsittelee syyllisyyttä ja sen sovittamista, mutta silti kovin moni lukija kokee, että päähenkilön pitäisi olla viattomampi. Mielellään passiivisempikin, varsinkin suhteessa seksuaalisuutensa. Mutta ennen kaikkea pelätään, ettei katsoja voi kiinnostua, saati tuntea kiintymystä, päähenkilöön, joka toimii tietoisesti väärin. Myös tunteiden ailahtelevaisuus on herättänyt vastustusta: miksi päähenkilö oikein on noin epävakaa?

Nuoruus on lähtökohtaista ristiriitaisuutta. Suurta idealismia ja suunnatonta itsekkyyttä. Hillitöntä epävarmuutta, jatkuvaa tarvetta peilata omaa identiteettiä toisten katseista – ja samalla häikäilemätöntä kaikkivoipaisuutta.

Minua nämä kommentit hämmentävät. Jäikö lukijoilta huomaamatta päähenkilömme ikä, kuusitoista vuotta? Kuusitoistavuotias ON ailahteleva. Tunteet vaihtelevat äärilaidasta toiseen, varoittamatta ja laimentamattomina. Oman kokemukseni mukaan nuoruus on harvoin myöskään viatonta. Kokemattomuushan ei ole sama asia kuin viattomuus. Nuoruus, siten kuin sen muistan ja tunnistan, on monessa mielessä armotonta. Nuorena on helppo olla mustavalkoinen, moraalinen ja ehdoton. Toisten tuomitseminen on vaivatonta, koska elämä ei ole vielä kolhinut tarpeeksi. Inhimillisen erehtyväisyyden mittasuhteet oppii vasta kantapään kautta. Paljon puhutaan siitä, miten ihmiset kyynistyvät vanhetessaan. Mutta kyllä useimmat meistä kasvavat iän myötä myös armeliaammiksi, niin itseä kuin toisiakin kohtaan.

Nuoruus on lähtökohtaista ristiriitaisuutta. Suurta idealismia ja suunnatonta itsekkyyttä. Hillitöntä epävarmuutta, jatkuvaa tarvetta peilata omaa identiteettiä toisten katseista – ja samalla häikäilemätöntä kaikkivoipaisuutta. Huikean kirkkaita värejä, hehkuvaa valoa tai pohjatonta mustuutta, mutta vain vähän sävyjä. Kaikki on kovin teräväreunaista.

Olen miettinyt paljon myös sitä, miten nuoruus näyttäytyy elokuvissa. Vaihtoehtojahan riittää, sillä elokuva on aina ollut nuoruutta ja kauneutta palvova taiteenlaji. Mutta kun ajattelen nimenomaan nuorten naisten valkokankaalle heijastettuja kasvutarinoita, mieleeni tulevat esimerkit ovat järjestään pinnallisia ja teennäisiä. Kaunisteltuja tai rankistelevia, poikkeuksetta mystifioivia. Juuri kun alan vakuuttua, että nuoruutta, ja varsinkin nuoria naisia syvyyssuunnassa käsittelevät tarinat löytyvät lähinnä kirjallisuuden puolelta, käyn katsomassa elokuvan Wetlands – Kosteikkoja. Charlotte Rochen samannimiseen kirjaan perustuva saksalaiselokuva kertoo 18-vuotiaasta Helenistä, jolla on paitsi railakkaan estoton suhde alapäähygieniaan, rohkeutta, mielikuvitusta ja huumorintajua myös kivuliaat peräpukamat. Peräpukamaleikkaus muodostaa tarinaan puitteet, joissa seurataan Helenin suhdetta parhaaseen ystäväänsä, lapsellista toivetta saattaa eronneet vanhemmat yhteen, sekoilevaa hauskanpitoa sekä ihastumista sairaanhoitaja-Robiniin. Kaikesta tästä punoutuu kasvutarina, jossa Helen saa viimein otteen lapsuuden traagisista tapahtumista.

Katsoessani Kosteikkoja, sen raikasta kuvakerrontaa ja hilpeän ronskia suhtautumista kaikkiin mahdollisiin ruumiin eritteisiin tajuan, miten epäamerikkalainen elokuva se on. Ja miten vähän eurooppalaisia elokuvia meille tulee enää teatterilevitykseen. Myös sitä kautta Kosteikkoja on matka nuoruuteeni, aikaan jolloin Doris Dörrien leffat tai Frank Ripplohin Taxi Zum Klo olivat normaaliosa elokuvateatterien ohjelmistoa.

Kosteikkoja-elokuvan kotimaisia arvioita lukiessa ei ollut yllättävää huomata, että valkovuodon, sperman ja veren lotina oli ollut monelle kriitikolle liikaa. Väsyttävästi myös teema ja juonen pintataso oli jälleen kerran sekoittunut useammaltakin kirjoittajalta: peräpukamaleikkaus kun ei ole Kosteikkoja-leffan teema yhtään sen enempää kuin maantieajelu Thelma ja Louise -elokuvan keskeisin aihe.

Vielä turhauttavammalta tuntui kuitenkin se, miten helposti David Wnendtin ohjaukselliset ratkaisut leimattiin kritiikeissä itsetarkoitukselliseksi ja päähenkilö pinnalliseksi. Itse kun en muista koska olisin viimeksi nähnyt mitään yhtä hurmaavan samastuttavaa kuin Carla Jurin tulkitsema Helen. Toisin kuin useimmissa elokuvien “estottomissa” nuorissa naisissa, Helenissä ei ole teennäistä kovuutta. Kaikkine särmineen ja itsekeskeisyyksineenkin hänessä on lämpöä ja itseironiaa, lumoava sekoitus härskiyttä ja haurautta. Helenin ansioista uskon taas, että puhtaan ja aidon nuoruuden kuvaaminen on mahdollista myös valkokankaalla.

Saara Cantell
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Avaruusromua: Tehtävä Itä-Berliinissä!

    He soittivat DDR:ssä jo 1980.

    David Bowie, Eurythmics ja Genesis esiintyivät läntisessä Berliinissä kesällä 1987. Samana syksynä Bob Dylan esiintyi Itä-Berliinin puolella. Vuonna 1988 itäpuolella esiintyi Bruce Springsteen. Seuraavana vuonna muuri murtui. Sen jälkeen pohdittiin, kuinka suurta ja tärkeää osaa popmuusikot olivat näytelleet Berliinin muurin murtumisessa. Myös itäisen Saksan punk-rockareiden ja muiden vaihtoehtokapinallisten tärkeä rooli on nostettu esiin. Nämä kaikki 1980-luvun lopulla tapahtuneet asiat olivat tärkeitä, mutta kuka muistaa, että ensimmäinen Itä-Berliinissä esiintynyt läntinen pitkätukkaorkesteri kävi siellä jo vuonna 1980? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Enkeleitä ja elokuvia Berliinin taivaan alla

    Mitä Wenders, Lucas ja Wilder kertovat Berliinistä?

    Ensimmäiset Berliinin muurin ylityksestä - tai pikemminkin alituksesta - kertovat elokuvat valmistuivat hyvin nopeasti muurin pystyttämisen jälkeen. Seuraavina vuosikymmeninä elokuvaohjaajat sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa tarttuivat aiheeseen. Ikimuistettavin Berliinistä ja sen muurista kertova elokuva on kuitenkin Wim Wendersin runollinen, enkelien Berliinistä kertova tarina Berliinin taivaan alla, jonka yhtenä käsikirjoittajana oli vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut Peter Handke. Toimittajana on Jukka Mikkola.

  • Älä hylkää masentunutta

    Aito vuorovaikutus tukee masentunutta, ole kärsivällinen.

    Kun läheisen maailmankuva tummuu ja usko tulevaisuuteen hiipuu, häntä on vaikea ymmärtää. Masentunut vetäytyy omiin oloihinsa ja tuntuu elävän toisessa todellisuudessa. Hänen negatiivinen asenteensa ja flegmaattinen olemuksensa saattaa vähän ärsyttääkin. Miksi hän ei yksinkertaisesti ravista masennuksen viittaa harteiltaan ja huomaa kaikkea kaunista ja hyvää ympärillään?

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Avaruusromua: Tehtävä Itä-Berliinissä!

    He soittivat DDR:ssä jo 1980.

    David Bowie, Eurythmics ja Genesis esiintyivät läntisessä Berliinissä kesällä 1987. Samana syksynä Bob Dylan esiintyi Itä-Berliinin puolella. Vuonna 1988 itäpuolella esiintyi Bruce Springsteen. Seuraavana vuonna muuri murtui. Sen jälkeen pohdittiin, kuinka suurta ja tärkeää osaa popmuusikot olivat näytelleet Berliinin muurin murtumisessa. Myös itäisen Saksan punk-rockareiden ja muiden vaihtoehtokapinallisten tärkeä rooli on nostettu esiin. Nämä kaikki 1980-luvun lopulla tapahtuneet asiat olivat tärkeitä, mutta kuka muistaa, että ensimmäinen Itä-Berliinissä esiintynyt läntinen pitkätukkaorkesteri kävi siellä jo vuonna 1980? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Taidepedagogi Marjatta Levanto: Taide on totta

    Lapset yllättivät Ateneumin ensimmäisen museolehtorin.

    Suomalaisen museopedagogiikan uranuurtaja Marjatta Levanto suhtautuu intohimoisesti niin taiteen kokemiseen kuin taiteesta kirjoittamiseenkin. Hän loi perustan Ateneumin museopedagogiikalle eli yleisötyölle ja on tullut tunnetuksi erityisesti lapsille suunnattujen taidehistoriakirjojen kirjoittajana. 

  • Enkeleitä ja elokuvia Berliinin taivaan alla

    Mitä Wenders, Lucas ja Wilder kertovat Berliinistä?

    Ensimmäiset Berliinin muurin ylityksestä - tai pikemminkin alituksesta - kertovat elokuvat valmistuivat hyvin nopeasti muurin pystyttämisen jälkeen. Seuraavina vuosikymmeninä elokuvaohjaajat sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa tarttuivat aiheeseen. Ikimuistettavin Berliinistä ja sen muurista kertova elokuva on kuitenkin Wim Wendersin runollinen, enkelien Berliinistä kertova tarina Berliinin taivaan alla, jonka yhtenä käsikirjoittajana oli vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut Peter Handke. Toimittajana on Jukka Mikkola.

  • Älä hylkää masentunutta

    Aito vuorovaikutus tukee masentunutta, ole kärsivällinen.

    Kun läheisen maailmankuva tummuu ja usko tulevaisuuteen hiipuu, häntä on vaikea ymmärtää. Masentunut vetäytyy omiin oloihinsa ja tuntuu elävän toisessa todellisuudessa. Hänen negatiivinen asenteensa ja flegmaattinen olemuksensa saattaa vähän ärsyttääkin. Miksi hän ei yksinkertaisesti ravista masennuksen viittaa harteiltaan ja huomaa kaikkea kaunista ja hyvää ympärillään?

  • David Bowie ja sankarit Berliinin muurilla

    Murrettiinko Berliinin muuri musiikin avulla?

    "Me lähetämme terveiset kaikille ystävillemme muurin toisella puolella", David Bowie sanoi ja esitti laulun, jonka myös itäberliiniläiset nuoret tunsivat. Se oli Heroes, sankarit, ja se oli saanut alkunsa Berliinin muurilta. Elettiin kesää 1987, eikä kukaan vielä uskonut muurin murtuvan. Musiikki oli ajatuksia herättävä asia jaetussa kaupungissa, ja ennen pian musiikista tuli olennainen osa idän ja lännen välistä ideologista taistelua. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että Berliinin muuri murrettiin musiikin avulla. Apuna olivat maailmantähtien kuten David Bowien ja Bruce Springsteenin lisäksi sekä itä-Berliinin punkkarit että kapellimestari Leonard Bernstein. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Kahdeksan bitin voimalla!

    Se esiteltiin vuonna 1982 ja se muutti maailman.

    Vuonna 1982 kuluttajaelektroniikan suurtapahtumassa Consumer Electronics Showssa Las Vegasissa esiteltiin laite, joka tuli peruuttamattomasti muuttamaan meidän maailmaamme. Laite oli nimeltään Commodore 64. Se oli kotitietokone. Se valloitti maailman. Laitetta myytiin seuraavan kymmenen vuoden aikana jopa yli 30 miljoonaa kappaletta. Se oli suhteellisen edullinen, käyttökelpoinen ja hauska kone. Sillä pystyi tekemään monenlaisia asioita, muun muassa musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • "Onko musta ollenkaan tähän, kun nuo muut on niin sairaan hyviä?" Lahjakkaan suvun vesa Aili Ikonen epäili pitkään, onko hänestä ammattimuusikoksi

    Musiikki on muusikko Aili Ikoselle intohimo.

    Erityisesti jazzlaulajana tunnettu muusikko Aili Ikonen kasvoi musiikin ympäröimänä. Korpilahdelta kotoisin oleva Ikonen pomppi lapsena Joutsenlammen finaaliosaa veljensä Osmon kanssa olohuoneen sohvan ympärillä ja harjoitteli pieteetillä viulunsoittoa viisivuotiaasta alkaen. Silti ura muusikkona ei ollut itsestäänselvyys.

  • Muotitaiteilija Anne-Mari Pahkala tekee jätteestä luksusta – hänen iltapukunsa pääsi Emma Karin yllä Linnan juhliin ja lopulta museoon

    Merestä kerätyistä muovipulloista syntyi asu Linnan juhliin.

    Maailman merissä saattaa olla 30 vuoden päästä enemmän muovia kuin kalaa. Silti muovia käytetään jatkuvasti enemmän. Muotitaiteilija Anne-Mari Pahkala haluaa tehdä jätemuovista muodikasta, jotta edes kierrätys toimisi paremmin. Kansanedustaja Emma Karille suunniteltu iltapuku hankittiin Kansallismuseon kokoelmiin.