Hyppää pääsisältöön

Nuoruus on lähtökohtaista ristiriitaisuutta

Saara Cantell
Saara Cantell Kuva: Yle/Jyrki Valkama saara cantell

Viime viikot olen ajatellut nuoruutta. Omaani, jo häkellyttävän kaukaista. Omien lasteni, joka hetki arjessani kuohuvaa. Ja niiden kautta nuoruutta ylipäänsä.

Sattumalta, jos nyt sattumia on, olen lukenut pelkästään romaaneja, joissa keskitytään päähenkilöiden nuoruusvuosiin: kipeään ensirakkauteen, lapsuusajan ystävyyssuhteiden joutumiseen koetukselle aikuisiän kynnyksellä, ensimmäisten opiskeluvuosien hämmennykseen ja riemuihin. Samaan aikaan olen työstänyt käsikirjoittajakollegani kanssa elokuvakäsikirjoitusta, jonka pääosassa on kuusitoistavuotias tyttö.

Osa käsikirjoituksemme lukijoilta tulleista kommenteista on saanut minut pohtimaan sitä, mitä nuoruuden oletetaan olevan. Tarinamme käsittelee syyllisyyttä ja sen sovittamista, mutta silti kovin moni lukija kokee, että päähenkilön pitäisi olla viattomampi. Mielellään passiivisempikin, varsinkin suhteessa seksuaalisuutensa. Mutta ennen kaikkea pelätään, ettei katsoja voi kiinnostua, saati tuntea kiintymystä, päähenkilöön, joka toimii tietoisesti väärin. Myös tunteiden ailahtelevaisuus on herättänyt vastustusta: miksi päähenkilö oikein on noin epävakaa?

Nuoruus on lähtökohtaista ristiriitaisuutta. Suurta idealismia ja suunnatonta itsekkyyttä. Hillitöntä epävarmuutta, jatkuvaa tarvetta peilata omaa identiteettiä toisten katseista – ja samalla häikäilemätöntä kaikkivoipaisuutta.

Minua nämä kommentit hämmentävät. Jäikö lukijoilta huomaamatta päähenkilömme ikä, kuusitoista vuotta? Kuusitoistavuotias ON ailahteleva. Tunteet vaihtelevat äärilaidasta toiseen, varoittamatta ja laimentamattomina. Oman kokemukseni mukaan nuoruus on harvoin myöskään viatonta. Kokemattomuushan ei ole sama asia kuin viattomuus. Nuoruus, siten kuin sen muistan ja tunnistan, on monessa mielessä armotonta. Nuorena on helppo olla mustavalkoinen, moraalinen ja ehdoton. Toisten tuomitseminen on vaivatonta, koska elämä ei ole vielä kolhinut tarpeeksi. Inhimillisen erehtyväisyyden mittasuhteet oppii vasta kantapään kautta. Paljon puhutaan siitä, miten ihmiset kyynistyvät vanhetessaan. Mutta kyllä useimmat meistä kasvavat iän myötä myös armeliaammiksi, niin itseä kuin toisiakin kohtaan.

Nuoruus on lähtökohtaista ristiriitaisuutta. Suurta idealismia ja suunnatonta itsekkyyttä. Hillitöntä epävarmuutta, jatkuvaa tarvetta peilata omaa identiteettiä toisten katseista – ja samalla häikäilemätöntä kaikkivoipaisuutta. Huikean kirkkaita värejä, hehkuvaa valoa tai pohjatonta mustuutta, mutta vain vähän sävyjä. Kaikki on kovin teräväreunaista.

Olen miettinyt paljon myös sitä, miten nuoruus näyttäytyy elokuvissa. Vaihtoehtojahan riittää, sillä elokuva on aina ollut nuoruutta ja kauneutta palvova taiteenlaji. Mutta kun ajattelen nimenomaan nuorten naisten valkokankaalle heijastettuja kasvutarinoita, mieleeni tulevat esimerkit ovat järjestään pinnallisia ja teennäisiä. Kaunisteltuja tai rankistelevia, poikkeuksetta mystifioivia. Juuri kun alan vakuuttua, että nuoruutta, ja varsinkin nuoria naisia syvyyssuunnassa käsittelevät tarinat löytyvät lähinnä kirjallisuuden puolelta, käyn katsomassa elokuvan Wetlands – Kosteikkoja. Charlotte Rochen samannimiseen kirjaan perustuva saksalaiselokuva kertoo 18-vuotiaasta Helenistä, jolla on paitsi railakkaan estoton suhde alapäähygieniaan, rohkeutta, mielikuvitusta ja huumorintajua myös kivuliaat peräpukamat. Peräpukamaleikkaus muodostaa tarinaan puitteet, joissa seurataan Helenin suhdetta parhaaseen ystäväänsä, lapsellista toivetta saattaa eronneet vanhemmat yhteen, sekoilevaa hauskanpitoa sekä ihastumista sairaanhoitaja-Robiniin. Kaikesta tästä punoutuu kasvutarina, jossa Helen saa viimein otteen lapsuuden traagisista tapahtumista.

Katsoessani Kosteikkoja, sen raikasta kuvakerrontaa ja hilpeän ronskia suhtautumista kaikkiin mahdollisiin ruumiin eritteisiin tajuan, miten epäamerikkalainen elokuva se on. Ja miten vähän eurooppalaisia elokuvia meille tulee enää teatterilevitykseen. Myös sitä kautta Kosteikkoja on matka nuoruuteeni, aikaan jolloin Doris Dörrien leffat tai Frank Ripplohin Taxi Zum Klo olivat normaaliosa elokuvateatterien ohjelmistoa.

Kosteikkoja-elokuvan kotimaisia arvioita lukiessa ei ollut yllättävää huomata, että valkovuodon, sperman ja veren lotina oli ollut monelle kriitikolle liikaa. Väsyttävästi myös teema ja juonen pintataso oli jälleen kerran sekoittunut useammaltakin kirjoittajalta: peräpukamaleikkaus kun ei ole Kosteikkoja-leffan teema yhtään sen enempää kuin maantieajelu Thelma ja Louise -elokuvan keskeisin aihe.

Vielä turhauttavammalta tuntui kuitenkin se, miten helposti David Wnendtin ohjaukselliset ratkaisut leimattiin kritiikeissä itsetarkoitukselliseksi ja päähenkilö pinnalliseksi. Itse kun en muista koska olisin viimeksi nähnyt mitään yhtä hurmaavan samastuttavaa kuin Carla Jurin tulkitsema Helen. Toisin kuin useimmissa elokuvien “estottomissa” nuorissa naisissa, Helenissä ei ole teennäistä kovuutta. Kaikkine särmineen ja itsekeskeisyyksineenkin hänessä on lämpöä ja itseironiaa, lumoava sekoitus härskiyttä ja haurautta. Helenin ansioista uskon taas, että puhtaan ja aidon nuoruuden kuvaaminen on mahdollista myös valkokankaalla.

Saara Cantell
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Onko rivous uusi musta?

    Rivot jutut huvittavat, koska ne ovat tabu.

    Äitini korvat menevät välittömästi lukkoon, jos hän kuulee v-sanan. Hän ei hyväksy kiroilua tai alapääjuttuja lainkaan. Monille muillekin hänen sukupolvensa edustajalle tämä tabu on ehdoton. Hänen mukaansa törkeyksiä ja rivoa kieltä kuulee yhä useammin ja kaikkialla. Toisaalta monet nauttivat tabujen rikkomisesta. Kielletty kiinnostaa, estottomuus ja häpeästä vapautuminen tuottaa mielihyvää.

  • Avaruusromua: Musiikki on kummallinen asia!

    Musiikki virkistää aivoja.

    Kummallista on se, miten me vastaanotamme musiikkia ja miten se vaikuttaa meihin. Musiikkia kuuntelevan ihmisen aineenvaihdunta ja aivojen verenkierto vilkastuvat. Musiikki vaikuttaa hengitykseen, lihasjännitykseen, verenpaineeseen, pulssiin, ihon sähkönjohtavuuteen sekä elimistön hormonipitoisuuteen. Kiinnostavaa on se, kuinka moneen paikkaan hermoimpulsseiksi muuttuneet äänet kulkevat meidän aivoissamme. Musiikki virkistää aivoja. Kokeillaanko? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri