Ensireaktioni on lievä torjunta: hei – eihän tämä olekaan se tuttu ja rakas Liisa Ihmemaassa! Liisa on Alice vai onko hän sittenkin Wendy? Mitä aikaa eletään? Miksi Liisan äiti kälättää niin kamalasti? Miksi Valkoinen Kani on ruskea? Toivun kuitenkin nopeasti hämmennyksestäni, Liisa putoaa kaninkoloon, ja minä alan nauttia siitä, etten tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Juha Kukkonen on ohjannut ja dramatisoinut Ryhmäteatterin esityksen, jonka lähtökohtana on käytetty Lewis Carrollin klassikoita Liisa Ihmemaassa ja Liisa Peilimaassa. Hahmot ovat tuttuja. Kani juoksee kello kädessä, Herttakuningatar leikkaa päitä poikki, Hassu Hatuntekijä keittää ikuista kello viiden teetään. Tittelitom ja Tittelityy pöhköilevät, paksu Toukka polttaa piippuaan ja lausuu arvoituksiaan.
Mutta se, mitä näille otuksille tapahtuu, on uutta ja jännittävää. Tosi sulautuu tarinaan. Taustalla leijuu nykyhetki, ilmastonmuutoksen haurastama elonkehämme. Liisa tippuu 1800-lukuiseen uneen, ja unesta Ihmemaahan, jonka Herttakuningatar ahneudellaan on lähes tuhonnut. Ihmemaan värikylläisyys on imetty tyhjiin, meret liattu piloille. Tärveltyneet ovat niin hobittien kukkulat kuin Mikä-Mikä-Maakin. Esitys ei silti ole synkeä ja osoitteleva tuomionpäivän profetia vaan vauhdikas seikkailu. Liisa saa mahdottoman tehtävän: hänen on pelastettava satujen maa lopulliselta kadotukselta.
Hyvän Omantunnon linnake toimii verrattomana kulissina tarinalle, jälleen kerran. Lavastaja Janne Siltavuori on visioinut muurin kupeeseen valtavan rataskellon koneiston, jonka pyörät ruksuttavat ees taas. Sadussa kun ollaan, muistaa voi yhtä hyvin tulevaa kuin mennyttä. Kellon uumeniin kätkeytyy myös karmiva Jappervokki, jonka nimen lausuminen saa Ihmemaan asukkaat tutisemaan. Ja sinne pienen Liisan on mentävä jos hän mielii auttaa uusia ystäviään – hänen on kohdattava Herttakuningatar, hänen on peurastettava Jappervokki.
Parasta esityksessä on sen iloitteleva kieli. Suomea se on, mutta millaista! Näyttelijät ovat omaksuneet kielen mahtavasti: vinksahtaneet sanat kiepsahtelevat heidän suustaan kuin he olisivat aina puhuneet näin. Kukkonen on tehnyt sovituksensa Tuomas Nevanlinnan suomennoksen pohjalta. Suomennos ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta kävin lainaamassa Nevanlinnan käännöksen heti esityksen nähtyäni. Oli pakko tarkistaa, kenen kynästä kaikki ne lystikkäät sanat ovatkaan peräisin. Ja ehtaa Kukkosta ne näköjään ovat: sovitus on kirjoitettu Vilpikonnan sanataskujen hengessä.
Näyttelijäryhmä kertoo eloisasti samaa satua. Anna-Riikka Rajasen Liisa kasvaa äimistyneestä pikkutytöstä sankariksi. Silja Sauros naurattaa vallanhimoisena Herttakuningattarena ja Eino Heiskanen hänen julmana punkkarisotilaanaan. Juha Suihko vetäisee monta lystiä hahmoa, hauskin niistä on äkeä Toukka. Suosikkini on silti Juha Pullin näyttelemä kärsiväilmeinen, suorastaan riutuva Ruskea Jänis. Mikä kertakaikkisen mahtava hahmo! Erityiskiitos kuuluu myös Oula Kitille, joka on suunnitellyt esityksen taistelukoreografiat. Matrix-henkisten hidastusten rytmittämä suuri lopputaistelu on hauskin teatteritappelu, jonka olen nähnyt.
Liisa Ihmemaassa kestää noin 2,5 tuntia – osa seuralaisistani olisi nipsaissut puoli tuntia pois. Minua ei näytelmän kesto häirinnyt, vaikka lörpötystä näyttämöllä tosiaan piisasi. Päinvastoin, huomasin toisella puoliajalla uppoavani tarinaan niin, että aloin toivoa ettei se loppuisikaan. Huomasin myös sisälläni pilkahtavan lapsuudesta tutun haikean toiveen: olisipa olemassa tuommoinen Liisa, joka pelastaisi meidät kaikki.
Ryhmäteatteri: Liisa Ihmemaassa. Näytökset Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa. Ohjaus ja dramatisointi Juha Kukkonen. Lavastus Janne Siltavuori, pukusuunnittelu Niina Pasanen, valosuunnittelu Tomi Tirranen, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, sävellys Jukka Hannukainen ja Jussi Kärkkäinen. Maskeeraus Leila Mäkynen, taistelukoreografiat Oula Kitti, lennätysten suunnittelu ja toteutus Pasi Warsell ja Sanna Warsell. Rooleissa Anna-Riikka Rajanen, Aarni Kivinen, Eino Heiskanen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Sirja Sauros, Juha Suihko ja Sanna Warsell.