Tuhannet karkasivat kesän 1944 tulimyrskystä

Neuvostoliiton massiivinen suurhyökkäys jatkosodan lopulla sai kokonaiset joukko-osastot pakokauhun valtaan. Useimmat palasivat riveihin pahimman sokin mentyä, mutta toistakymmentätuhatta karkuria pyrki kokonaan pois etulinjasta tai koko rintama-alueelta.

Sotahistorioitsija Helge Seppälä erottaa karkuteille lähteneistä kolme erilaista ryhmää. "Hiippailijoiksi" kutsutut olivat ehkä tahtomattaankin harhautuneet joukkopaon yhteydessä erilleen osastostaan, eikä miehiä syytetty karkuruudesta.

Toisena olivat "oikeat" karkurit, jotka päättivät jatkaa pakoaan eivätkä kiinniotettuinakaan suostuneet palaamaan riviin. Kolmantena ryhmänä olivat "hermonsa menettäneet", psyykkisesti taistelutoimiin kykenemättömät.

Tutkija Jukka Kulomaa huomauttaa, että karkureissuja tapahtui runsaasti myös taistelutoimien ulkopuolella. Kesä-elokuussa 1944 maavoimissa on arvioitu tapahtuneen vähintään 12 000 varsinaista karkaamista, näistä valtaosa Kannaksella.

Karkuruus keskittyi kesäkuuhun, jolloin puna-armeijan hyökkäys eteni nopeimmillaan. Äyräpään torjuntataistelut kohensivat mielialoja, ja kesäkuun jälkeen karkaamisluvut pienenivätkin ratkaisevasti.

Tartunta kuriin kovin ottein

Vihollisen propagandalla oli ilmeinen vaikutus joukkojen taistelumoraaliin, Olli Ihamäen toimittamassa ohjelmassa arvellaan. Suomen oma propagandatoiminta oli sekin kaaoksessa eikä kyennyt tehokkaasti torjumaan erilaisia huhuja mm. vihollisen voimasta. Paniikki tarttui helposti joukko-osaston sisällä ja joukko-osastosta toiseen.

Seppälä tähdentää kuitenkin, että ne asemat, joista paniikinomainen joukkopako Kannaksella lähti liikkeelle, eivät myöskään tosiasiassa olleet mielekkäitä puolustaa. Armeijan johto sen sijaan näki kaiken linjoista karkaamisen lähinnä kysymyksenä kurista ja esimiesten kyvykkyydestä.

Heinäkuun 4:ntenä 1944 astui voimaan kuolemanrangaistus tuomioksi karkuruudesta ja pelkuruudesta. Kaiken kaikkiaan pika- tai kenttäoikeudet ehtivät sodan aikana teloittaa 46 karkuruuden perusteella tuomittua.

Psykiatri Max Blomenthal toteaa, että omien ampuminen kyllä tepsii mutta herättää myös katkeruutta. "Pitäisi löytyä parempiakin keinoja", hän sanoo. "On kunniaksi Suomen armeijalle, että teloituksia oli niin vähän."

Katso myös

• Neuvostodokumentti Läpimurto Kannaksella
• Kesän 1944 suurhyökkäyksestä aselepoon
• Heikki Ylikangas: Romahtaako rintama?
• Rintama murtuu