Näkökulma: Supervoimia ja -kestävyyttä - Urheilutiedettä, osa 9

Maailman vahvimmat miehet nostavat maasta yli 1000 paunaa (>453,59 kg), ja kestävimmät ylittävät juosten jopa kokonaisia mantereita.

Ihmiskeho pystyy uskomattomiin suorituksiin. Oma leuanvetohaasteeni on pientä sen rinnalla, mihin ihmiskeho pystyy äärimmillään venymään.

Olen silti ylpeä omasta kehityksestäni. Kymmenessä viikossa nostin oman toistoleuanvetokykyni pyöreästä nollasta kymmeneen leuanvetoon.

Nyt on kuitenkin aika tutustua astetta huimempiin suorituksiin.

Maailman vahvin

Niin kutsutussa raakapenkkipunnerruksessa (classic bench press) kansainvälisen voinmanostoliiton (IPF) alainen maailmanennätysmies, yhdysvaltalainen raskaan sarjan Matthew Baller kohottaa rinnaltaan ylös 260,5 kiloa.

Kuvittelepa nostavasi rinnaltasi yli 260 kiloa

IPF:n asettamien sääntöjen mukainen raakamaastavedon (classic deadlift) maailmanennätys 375,0 kiloa taas on amerikkalaisen Brad Gillinghamin hallussa.

Heidän tuloksensa tosin jäävät usein mediassa hehkutettujen varustevoimanostotulosten varjoon. Suorituksissa, joissa esimerkiksi käytetään tiukkaa erikoispaitaa, voimanostajat nostavat usein jopa 100 kiloa enemmän kuin ”raakana” eli ilman minkäänlaisia varusteita. Lisäksi on olemassa dopingvalvonnan ulkopuolella olevia voimanostoliittoja sekä erilaista show-tyyppistä voimanostoa, missä tulokset nousevat huomattavasti raakavoimakisojen tuloksia korkeammiksi.

Mutta oli touhu sitten minkä vain liiton alaista, ja oli mukana sitten varusteita (ja mahdollisia dopingaineita) tai ei, niin voi vain spekuloida, missäköhän vaiheessa ihmiskehon voiman rajat tulevat lopullisesti vastaan.

Saisitko liikuteltua lihasvoimin bussia?

Edellä mainitut penkkipunnerrus sekä maastaveto kuuluvat perinteiseen voimanostoon (eri laji kuin painonnosto). Lisäksi järjestetään myös niin kutsuttuja voimamies-kilpailuja.

Erilaisia voimasuorituksia sisältäviä Maailman vahvin mies -kilpailuja on käyty jo vuosikymmenten ajan. Suomessakin on järjestetty Suomen vahvin mies -kilpailuja jo vuodesta 1987 alkaen.

Vahvin mies -kilpailuissa mitellään voimia erilaisissa lajeissa. Kilpailijat esimerkiksi vetävät lentokonetta, bussia tai rekkaa, riiputtavat puhelinluetteloita krusifiksilla, vierittävät traktorinrenkaita ja nousevat portaita pyramidin huipulle kantaen 200 kilon painoja.

Ylen Elävässä arkistossa voi ihastella vuosien 1993 ja 1997 Suomen vahvin mies -kisojen mittelöitä.

Suhteellisesti vahvin

Suomen tällä hetkellä vahvimmaksi mieheksi on tituleerattu Arto Niemi-Nikkola. Hän on 188 senttimetriä pitkä ja painaa 148 kiloa. Myös maailman vahvimman miehen tittelinkin aikoinaan ottaneet suomalaiset Jouko Ahola (Maailman vahvin mies 1997 ja 1999) ja Janne Virtanen (Maailman vahvin mies 2000) ovat olleet rahvaita reilusti yli 100-kiloisia miehenköriläitä.

Massiivisilta voimamiehiltä löytyy paljon absoluuttista voimaa. Heidän lisäkseen löytyy kuitenkin niitä vahvoja, joiden voima ei piile vain kehon massassa, vaan suhteellisessa voimassa.

Toisin sanoen, jos 100-kiloinen mies nostaa penkistä 150 kiloa, ja vastaavasti 75-kiloinen mies nostaa saman 150 kiloa, niin 75-kiloisella miehellä on kehonpainoonsa nähden enemmän voimaa kuin 100-kiloisella. Tämän myötä voimanostossakin kannattaa seurata myös pienempien painoluokkien urheilijoita – pienistä voimamiehistä kun löytyy suhteessa enemmän jytyä, kun niistä kaikkein suurimmista.

Esimerkiksi leuanveto on hyvä esimerkki lajista, jossa absoluuttinen voima ei ratkaise, vaan ainoastaan suhteellinen voima. Toistoeuanvetoa kun tehdään omaa kehonpainoa vastaan, jolloin on eduksi olla vahva, mutta myös mahdollisimman kevyt.

Absoluuttinen voima vs. suhteellinen voima

Kovimpia tuloksia tekevät toistoleuanvetäjät ovat siis ulkoisesti kaukana raavaista voimanostajaköriläistä. Toisaalta leuanveto on toki painoluokkalaji, eikä esimerkiksi 60-kiloisen ja 120-kiloisen toistosuorituksia ole mielekästä verrata toisiinsa.

”Lisäpainoleuanveto sen sijaan vaatii sekä suhteellista että absoluuttista voimaa, sillä siinä nostetaan oman kehon lisäksi lisäpainoja”, kommentoi Athletica-valmentaja ja leuanvetäjä Tuomas Rytkönen.

Mutta kuten totesinkin juttusarjani ensimmäisessä artikkelissa, niin minun kaltaisellani ruipelolla on siis itse asiassa ihan hyvät lähtökohdat kehittyä ennen kaikkea hyväksi toistoleuanvetäjäksi. Suhteellisen voiman kasvattaminen kun on lähtökohtaisesti kevyelle henkilölle helpompaa kuin raskaalle.

Maailman kestävin

Kreikkalaisen tarun kreikkalainen sotilas Pheidippides juoksi Marathonin kylästä Kreikasta Ateenaan ilmoittamaan, että persialaiset oli lyöty Marathonin taistelussa (490 eaa.). Matkaa kertyi 24.85 mailia eli noin 40 kilometriä, ja legendan mukaan Pheidippides kuoli perille päästyään.

Nykyajan maratoonarit eivät heitä henkeään, vaan vetävät maratonin parhaimmillaan jopa parissa tunnissa.

Maraton taittuu nykyisin parissa tunnissa

Kenialainen Wilson Kipsang pitää hallussaan maailmanennätysaikaa 2:03.23, jonka hän juoksi Berliinin maratonissa syyskuussa 2013.

Matkana 42,195 kilometrin mittainen mataron ei kuitenkaan vedä vertoja niin kutsutuille ultrajuoksumatkoille. Ultrajuoksulla tarkoitetaan kaikkia maratonia pidempiä juoksumatkoja.

Yleensä lyhin ultrajuoksumatka on 50 kilometriä eli 31.07 mailia. Muita perusmatkoja ovat 50 mailia (80,5 km), 100 mailia (161 km) ja 100 kilometriä. Lisäksi ultrajuoksuja käydään aikaa vastaan – on esimerkiksi 6, 12, 24 ja 48 tunnin sekä kuuden vuorokauden juoksuja.

Juoksun lisäksi äärimmäistä kestävyyttä mittaavat myös esimerkiksi pitkät ja rankat melonta- ja pyöräilymatkat.

Melontamatkoista mainittakoon esimerkiksi maailman pisin ja tauotta melottava, 444 mailia (714,84 km) pitkä ”Yukon River Quest”, joka melotaan Kanadassa. Kestävyyden äärirajoille vieviä pyöräilymatkoja ovat taas esimerkiksi 3 000 mailin (4 830 km) mittainen ”Race Across America” sekä Ranskan ympäriajo, jonka pituus vaihtelee 3 000 ja 4 000 kilometrin välillä.

Seikkailua janoavin

Jos otetaan kestävyyspuolella vielä askel extremimpään suuntaan, päästään niin kutsuttuihin seikkailujuoksijoihin. He eivät taita jalan ainoastaan maratoneja tai ultrajuoksuja, vaan taittavat jopa kokonaisia mantereita.

Suomalainen seikkailujuoksija Jukka Viljanen ylitti ensimmäisenä ihmisenä Saharan aavikon juosten vuonna 2012. Matkaa kertyi 1628 kilometriä, ja hän taittoi sen 31 päivässä. Kilometrejä kertyi päivittäin vähintään 50.

Tämän lisäksi Viljanen on juossut ääriolosuhteissa myös Kalaharin autiomaassa sekä niin etelämantereella kuin Grönlannissakin.

Kevyt juoksulenkki Saharan halki...

Mikä hulluus saa ihmisen ryhtymään tuollaisiin suorituksiin?

Ja missä vaiheessa mahtavat tulla ihmiskehon fyysisen kestokyvyn rajat vastaan, niin voimantuoton kuin kestävyydenkin puolella? Toisin sanoen missä vaiheessa uusia maailmanennätyksiä ei enää yksinkertaisesti tule?

Entä sitten yksilökohtaiset rajat – mihin asti juuri minä tai sinä pystyisimme venyttämään omaa kehoamme? Ja onko ennen kaikkea kyse kropan äärirajojen hakemisesta vai siitä, miten pitkälle oma psyyke kantaa?

Koska suoria vastauksia näihin kysymyksiin on vaikea löytää, testaan itse.

Voiman osalta minulla on jo meneillään ihmiskoe, jossa käytän itseäni koehenkilönä ja toistoleuanvetokykyäni kehittymiseni mittarina.

Mutta entä miten pitkälle pystyn viemään itseäni kestävyyspuolella? Olisiko minusta ultra- tai seikkailujuoksijaksi?

Pian se selviää – aiheesta lisää seuraavassa artikkelissani!