Hyppää pääsisältöön

Hyönteisen herkkyys - Tapahtuman poetiikasta

Maria Matinmikko istuu silmillään side
Maria Matinmikko "Musta" -kirjanjulkaisutilaisuudessa 2013 Maria Matinmikko istuu silmillään side Kuva: Yle/Aleksis Salusjärvi maria matinmikko

Maria Matinmikko voitti Tanssivan karhun 2013. Hän vastasi haasteeseen kirjoittaa tapahtuman poetiikasta. Kirjoittamisen aktissa kielellinen ja fyysinen todellisuus sulautuvat toisiinsa.

Haava. Viiltää mikä tahansa hetki auki ja yksinkertaisesti istua alas. Kestää, mitä se vuotaa, antaa vuotaa. Yrittää nähdä ja ymmärtää, mitä se vuotaa. Maailman kuva, nykyhetken ja tietyn kulttuurin kuva. Maailman liha, limakalvot, kynsinauhat ja hampaat. Ruumis on aina ajankohtainen ja historiallinen: oman aikansa, paikkansa ja menneisyytensä läpäisemä.

Ajattelen, että kirjoittaminen vaatii tolkuttomasti etäisyyttä ja läheisyyttä. Etäisyyttä systeemiin ja läheisyyttä kaikkeen, mikä siinä ja sen ympärillä pyörii. Nähdä liha, joka työskentelee, toistaa, järkyttyy, hiljentyy, jää jälkeen, etuilee, etsii helpotusta. Uskaltaa katsoa ja kuunnella on yhtä rohkeaa kuin hypätä toteamaan hirvittävä samankaltaisuus; kyllä, ymmärrän! Toteamaan hirvittävä, pohjaton, ylittämätön toisenlaisuus. Ja kaikki väkivalta ja hellyys, joka näiden nimissä toimitetaan. Elämän pyhä ja raisu riitti meneillään koko ajan.

Ajattelen, että kirjoittaminen vaatii tolkuttomasti etäisyyttä ja läheisyyttä

Kun viiltää, purskahtaa. Ne purskahtavat naamalle. Ilmeistä irronneet vihjeet, niellyn lauseen miekka, maton hämmentävän muuttumaton olemus, omien nivelten olemus, valtasuhteiden kaikkisyövä kudos, tilan huokoinen kupla, nujertumaton pyrkimys kauneuteen. Kuihtuva amaryllis oksentaa heteensä ja eminsä, kääntyy sipulissaan kohti täysikuuta. Nainen kerää luomensa ja juonteensa, jotka talvi tiivistää väkeväksi mehuksi. Joka yö makaamme tajuttomina. Joka aamu aloitamme alusta, aivan kaikki. Sudet, ketut ja pikkulinnut.

**

Kaupunki kohisee, harmaanruskea hyökkäykseen jäykistynyt meri. Kirjoitus on aalto, joka kohoaa ja laskee vedessä: viiva, laine, huivi, ajatuksen kärki. Kaupungin kasvojen paletti leviää loputtomiin. Suojatie on uskomaton putous, keskustan jyrkänne. Jokaisen hetken ohikiitävä maalaus. Miten vähän ehtii nähdä, miten paljon.

Kirjoittaminen on osallistumista omalaatuisella tavalla. Osallistumista itseensä ja kaikkeen mitä tapahtuu. Hiljaista, yksinäistä, keskittynyttä osallistumista, jonka läpi maailma huokaa. Kirjoittamiseen tarvittu aika (ja siitä saatu raha) eivät ole missään suhteessa totunnaisiin mittareihin. Jossain vaiheessa tai joissain tapauksissa voi käydä niin, että kirjoittamisesta tulee tapa olla olemassa. Se on jonkinlainen solutasolla tapahtuva asennemuutos, mutaatio.

Action painterin ja maisemamaalarin välistä lentää hyönteinen, jonka silmät ovat ruumiin molemmille puolille pullistuneina, ulos pulpahtamaisillaan. Hyönteisen kaari muodostaa ääriviivan, kirjoituksen tyhjyydestä ilmaan. Se syntyy siinä, kelluu hetken ja jähmettyy musteeksi. ”Kirjoittaminen on yhtä kuin tuntematon. Ennen kirjoittamista ei tiedä, mitä aikoo kirjoittaa.” Ja vielä radikaalimmin: ”Jos tietäisi jotain siitä, mitä aikoo kirjoittaa ennen kuin siihen ryhtyy, ennen kuin kirjoittaa, ei kirjoittaisi koskaan. Se ei maksaisi vaivaa.” (1)

Kirjoittaminen on osallistumista omalaatuisella tavalla

Kylänvanhimman ja lapsen välistä lentää läpikuultava hyönteinen siivissään hiekkaa, kuivunutta verta ja muinainen laulu, ruumiissaan pelkkä sydän. Hyönteisen mentävä tila. Hyönteisen herkkyys, herkkyys hyönteiselle. Sen tuntee ihollaan. Entä aivoissaan, hyönteisen herkkyyden. (2) ”Eikö tämä ole syy miksi harjoittelemme täällä: saavuttaaksemme hyönteisen herkkyyden.” Saavuttaaksemme tulikärpäsen, kirjokehrääjän, koskikorennon herkkyyden. Hyönteisen, joka on kasvattanut näkymättömän, pehmeän, metrin paksuisen turkin tutkakseen, kehyksekseen. Että jos tipahtaa, ei kuole. Jos lyödään, ei litisty. Tasapaino: suojelun ja avautumisen, etäisyyden ja läheisyyden jatkuvaa liikettä.

Aamu sulaa. Tihkusade huuhtoo kankaan. Siniset ja harmaat sekoittuvat. Tämä on sellainen hetki, kun jokin on kehittymäisillään suoraan edessä, mutta sitä ei vielä ymmärrä. Se ei ole vielä muotoutunut, sitä ei vielä ole, mutta aavistus häilyy viistosti korvan takana. Tihkusade huuhtoo rautatieaseman ja maailmanpyörän. Sade sulattaa rakennusten lasit ja ihmisten ääriviivat. Kaikki muuttuu pikkuhiljaa vihreäksi ja alkavaksi kuohuksi. Meren vihreäksi. Meren vaaleiksi kuohuiksi.

Iskee pakahduttava nälkä ja tuska. Ahdistuksensekainen tarve. Viitsiikö sitä edes ääneen sanoa: kaipaan kauneutta. Ja silloin jotain tapahtuu hyvin nopeasti. Valtava vesipisara tipahtaa suoraan otsalle, joku kiljahtaa, ukkonen jyrähtää, tuuli tempaa kädet tai kaikki koirat muuttuvat omituisiksi kuin yhteisestä päätöksestä. Jotain pysäyttävää tapahtuu.

Hetken hiljaisuus, seisaus. Sitten se paljastuu: kauneus on kehittynyt. Tihkusade on sulattanut arkisen kaupunkimaiseman tunnelmaksi. Tunnelmaksi, joka on sekoitus merenvihreää, sumuista vuorta, laskeutuneita pilviä, käsittämätöntä matalataajuista onnea, musiikkia. Yhtäkkiä olemme kaikki tämän tunnelman sisällä, lumoutuneita tihkusateesta ja kiviseinistä, toisistamme. Silloin on helppo kirjoittaa.

Joskus kirjoitus nousee pyörteestä, joka pyyhkii aamun sivuun – pyyhkii sen väkivaltaisesti ja voimalla, riistää. Aamu huohottaa kuin hakattu koira. Edessäni ammottaa tyhjä maa, räjäytetty kuoppa. Kaikki aikomukset ja kiinnikkeet haihtuvat. Elämä vetäytyy. Tällaiset aamut ovat pystyyn nousseita juurakoita. Pystyyn nousseita metsiä, joiden tumma hahmo pakottaa kannolleen.

**

Kirjoitus liikkuu rajapinnassa. Se on aaltoliikettä käsittämättömän maailman ja käsittämättömän minän yhteensekoittuneessa äärettömyydessä, astiassa, joka vuotaa, tulvii, tärisee ja lohkeilee. Siitä kohtaa syntyy kirjallisuus, purskahtelee.

Olen teoksissani pyrkinyt kirjoittamaan sen, mitä olen todella halunnut kirjoittaa. Ja vain sen. Se on kaivautumista. Argeologinen matka haluun kirjoittaa. Ympärillä täytyy olla paljon hiljaisuutta, tilaa ja aikaa. On oltava sietämättömän ankara itselleen; miten muuten voi tietää, mitä haluaa kirjoittaa. Hylätä ja repiä niin kauan, että tietää. Kirjoittaa niin paljon, että on mitä setviä.

Ehkä taide keksitään joka kerta uudelleen? Teos metaspektaakkelina (3) , päällekirjoituksena, kollaasina, käsitteellisenä eleenä, toistona, heijastuksena, kritiikkinä, laajana kartoituksena, päähänpälkähdyksenä tai tutkimusmatkana siihen, mitä ei vielä ole, luo oman todellisuutensa, toteuttaa omaa logiikkaansa, joka ei jäännöksettömästi tyhjene ulkopuolelleen. Ajattelen usein: täytyy ajatella ajatteluaan. Teos lisää maailmaan itsensä.

Kun kirja on valmis, se tuntuu taakse jätetyltä kudokselta. Se sulkeutuu. Muuttuu itsenäiseksi, jopa vieraaksi

Kun kirja on valmis, se tuntuu taakse jätetyltä kudokselta. Se sulkeutuu. Muuttuu itsenäiseksi, jopa vieraaksi. Teos on tekijälleen vanhentunut luumu, sarja tapahtumia, jo lauennut sähkökäyrä. Itseään kannatteleva sähkökäyrä. Raadeltavaksi. Nautittavaksi. Säilöttäväksi, luokiteltavaksi, ymmärrettäväksi, väärinymmärrettäväksi, ensisijaisesti käytettäväksi.

Olen halunnut usein osoittaa ruumiiseen, tiristää musteesta lihan lukijan verkkokalvoille. Ajattelen, että ruumis on tuttu ja tuntematon paikka, johon eletty elämä ja nykyhetki ovat kirjoittautuneet. Tämä käy ehkä parhaiten ilmi teokseni Musta (2013) yhdestä alkufragmentista:

Ruumiin pimeys on pikimustaa. Itsessään vaeltava ja alati hereillä oleva pimeys. Mysteeri. Asumus. Itsestäänselvyys. Sisäpuolen vieraus, elämää kannatteleva tuntemattomuus, minun ruumiini.
Tunnistitko keskuksesi ruumiisi pimeydessä? Tunnistitko keskuksen avoimuuden: läpikulkureitin, toisiaan hipovien lauttojen liikenteen, jatkuvasti vaihtuvien konstellaatioiden silmukkakuvion? Tunnistitko itse pimeyden, myönsitkö sen?
Minne on kirjoitettu ruumiiden historia, minne muualle kuin ruumiisiin itseensä? Kenen tahansa ruumiin, jokaisen ruumiin. Jokapäiväisten yksityiskohtien jokapäiväinen totuus, maailmanhistoria.
Näytä se kohta, jossa ruumiisi ei ole tarkkailija, tunkeilija tai paikkaan kuulumaton möykky vaan ympäristöstä erottumaton painava osa. Sekoitus. Tai ne kohdat, joiden jälkeen ruumiisi alkoi suojautua, rakastaa, hyökätä, paeta, vieraantua, vihata, lipua, sulautua.
Ruumis osaa valehdella toiselle, muttei koskaan itselleen.
Eläinten nyljetyt ja avatut ruhot roikkuvat kylmähuoneen koukuista kuin kidutettu ja hirtetty muukalaisarmeija. Siinä roikkuvat lihassäikeisiin painautuneet elämät, eläinten ruumiiden pimeys.
Luuletko, ettei niiden kärsimys ole kirjoittautunut lihaan? Luuletko, ettei se muutu sinun lihaksesi?

**

Ruumis on taiteen lähtökohtana esimerkiksi tanssissa aivan toisella tavalla kuin kirjoituksessa. Koen, että tanssi on kirjoituksen tuolla puolen. Kolmiulotteiset katoavat viivat, aukeavan lihan hetki – koko ajan. Siinä toteutuu sanattomuus; mitä ei voi sanoa. Mitä ei voi täydellisesti toistaa, kääntää eikä vangita. Loputon katoavuus, ilmaan piirretty kieli, joka ei jähmety. Ja kirjoitus on tanssin tuolla puolen. Pistävänä, hämärän tarkkana monumenttina. Repaleisena, ikuisesti lepäävänä huutona. Omassa kokemuksessani tanssin tapahtuma ja kirjoittamisen tapahtuma kulkevat lähellä toisiaan kuin kaksi viivaa jotka hengittävät toisilleen, mutta eivät koskaan leikkaa. Usein tanssi muistuttaa runoa tai tarinaa: miten usein ruumis haluaa näyttää tarinan, tuoda esiin jälkiä, jatkumon, pinnan syvyyden. Ruumiillisuuden ”kirjallisuudellisuus”. Kirjallisuuden ruumiillisuus. Molemmat ovat kieliä, joka purkautuvat eri tavoin ruumiin hiljaisuudesta, pimeydestä.

Vaikka koen, että tanssin tapahtuma ja kirjoittamisen tapahtuma eivät leikkaa, kirjoitus ja tanssi voivat ruokkia ja töniä toisiaan

Vaikka koen, että tanssin tapahtuma ja kirjoittamisen tapahtuma eivät leikkaa, kirjoitus ja tanssi voivat ruokkia ja töniä toisiaan. Kirjallisuutta dramatisoidaan teatteriesityksiksi ja elokuviksi, spoken word ja poetry slam elävät vahvaa kautta, runoja ja proosaa luetaan ja lausutaan yleisölle. Kirjallisuus siis ruumiillistuu ja äänellistyy eri tavoin. Tanssin kontekstissa kirjallisuus muuttuu ajassa ja tilassa toteutuvaksi tapahtumaksi, ruumiiksi, vielä toisella tavalla kuin edellä mainituissa esimerkeissä. Olenkin kiinnostunut kirjallisuuden tanssimisesta; että tanssin inspiraationa, sisäisenä koreografiana voisi olla kirjallisuus. Miten tanssia esimerkiksi ”jatkuvasti vaihtuvien konstellaatioiden silmukkakuvio”, Raskolnikovin vapina tai Marguerite Duras'n käsitys kirjoittamisesta? Oma tanssijan lähtökohtani on butotanssissa, joka sallii erinomaisesti tällaisen lähestymistavan. Butotanssi ammentaa voimakkaista mielikuvista ja sisäisestä maailmasta. Kirjallisuutta ja tanssia yhdistäviä kokeiluja olen päässyt toteuttamaan viime aikoina Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran (4) projekteissa.

Maria Matinmikko

Maria Matinmikko on Kajaanin runoviikolla to 03.07.2014 Tanssiva karhu -runoklubilla, Ravintola Kajanuksessa, klo 20.00. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Maria Matinmikon kotisivut

Kirjoittaja voitti Tanssivan karhun 2013, hän on helsinkiläinen kirjailija, joka harrastaa butotanssia.

Teksti on julkaistu alun perin Kritiikin Uutiset 1/2014 -lehdessä.

Viitteet:
1 Marguerite Duras, Kirjoitan (1993), s. 61.
2 Ohno & Ohno, Kazuo Ohno's World: From Without &Within (2003), s. 209.
3 Realistisesta romaanista metaspektaakkelina katso Meretoja & Mäkikalli (toim.), Romaanin historian ja teorian kytköksiä (2013), s. 280–313.
4 Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on kirjailijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden muodostama yhteisö. http://mahdollisenkirjallisuudenseura.tumblr.com/

Kommentit
  • Kissa on arvaamaton anarkisti Lassi Hyvärisen runoteoksessa

    Tuuli ja kissa -teos on Tanssiva karhu -palkintoehdokas

    Musiikki muuttuu Lassi Hyvärisen päässä kuviksi ja sanoiksi. Nyt niistä kehkeytyi teos, jota leimaa kissan arvaamattomuus. Mukana on aimo annos anarkismia. Runoilijan mieleen ilmestyi välähdys: kissa keskustelee tuulen kanssa. Siinä olivat aihio ja perusta Lassi Hyvärisen kertovalle ja säemuotoiselle runoteokselle.

  • Helsinki Lit 2018 suorana Ylen kanavilla

    Suorat lähetykset Teemalla & Areenassa pe 25. ja la 26.5.

    Neljättä kertaa järjestettävä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali näkyy suorina lähetyksinä Teemalla sekä Areenassa perjantaina ja lauantaina 25. ja 26.5.2018. Tv-lähetykset ovat myös pysyvästi katsottavina Areenassa jälkikäteen.

  • Miksi miehet eivät lue kirjoja?

    Jos ei lue fiktiota, ei opi erottamaan faktaa ja fiktiota.

    Jotkut miehet jopa ylpeilevät sillä, etteivät ole lukeneet yhtäkään kirjaa. Mistä on syntynyt kumma ajatus, että kaunokirjallisuuden lukeminen on feminiinistä? Lukaisin muina naisina Ville Elorannan ja Jaakko Leinon mainion suomen kieltä käsittelevän kirjan Sanaiset kansiot.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

  • Olivia18 – pelaa ja auta!

    Suomen eka tubettaja tarvitsee sua.

    Tampere, 1918. Suomen eka tubettaja Olivia on jälleen pulassa. Pelaa ja auta!

  • Peloista pahin

    Lapsen menettäminen on äidin ja isän peruspelko.

    Pelko lapsen menettämisestä on jokaisessa vanhemmassa. Tämä teksti on tutkimusmatka tuohon pelkoon.

  • Tiesitkö tämän raparperista?

    Tiesitkö tämän raparperista?

    Raparperi on nyt parhaimmillaan! Raparperisatoa on onneksi saatavilla pitkin kesää, mutta ensimmäisissä raparperiherkuissa on aina tietty erityisyytensä ja alkavan kesän tuntu. Lue pieni raparperi-info ja nappaa talteen gluteenittoman raparperipaistoksen ohje.

Tanssiva karhu

instagram #tanssivakarhu

Runoutta Twitterissä

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Kissa on arvaamaton anarkisti Lassi Hyvärisen runoteoksessa

    Tuuli ja kissa -teos on Tanssiva karhu -palkintoehdokas

    Musiikki muuttuu Lassi Hyvärisen päässä kuviksi ja sanoiksi. Nyt niistä kehkeytyi teos, jota leimaa kissan arvaamattomuus. Mukana on aimo annos anarkismia. Runoilijan mieleen ilmestyi välähdys: kissa keskustelee tuulen kanssa. Siinä olivat aihio ja perusta Lassi Hyvärisen kertovalle ja säemuotoiselle runoteokselle.

  • Onko onnellisuuden tavoittelu turhanpäiväistä ja omissa tunteissa vellominen itsekeskeistä?

    Onko yksilökeskeisyys vienyt meidät kauemmas toisistamme?

    Onnellisuuden ajatellaan olevan jokaisen omalla vastuulla. Mutta mihin se johtaa? KulttuuriCocktail kutsui kaksi taiteilijaa, käsikirjoittaja ja teatteriohjaaja Akse Petterssonin sekä laulaja-lauluntekijä Yonan, puhumaan tunteista, itsekeskeisyydestä ja taiteesta. Elämme yksilökeskeisessä kulttuurissa, jota syytetään usein myös itsekeskeisyydestä.

  • Aivoverenvuoto ei lopettanut sarjakuvataiteilijan luomistyötä

    Realistista sarjakuvaa rohkeasti omasta elämästä

    Tamperelainen sarjakuvapiirtäjä Tiitu Takalo on kehittänyt jännittävän reseptin tekemiselleen. Sarjakuva loikkaa omasta rakastumisesta ja kodin remontoimisesta Tampereen historiaan ja kuluttamisen ideologiaan. Takalo ei myöskään kaihda kertoa omasta vakavasta sairastumisestaan ja masennuksestaan.

  • Koreografi Hanna Brotherus: Rakkaus tanssiin on pitänyt minut hengissä

    Tanssi avaa kehoon koteloituneet muistot

    Viisikymmentä vuotta täyttävä koreografi Hanna Brotherus on aina rakastunut tanssia. Kun hän oli nuoruudessaan katsomassa balettiesityksiä, hän itki lähes aina. Kaipaus tanssin pariin oli niin kova. Vaikka tie ammattilaisuuteen oli mutkainen, elämäntyö tanssin parissa toteutui lopulta.

  • Helsinki Lit 2018 suorana Ylen kanavilla

    Suorat lähetykset Teemalla & Areenassa pe 25. ja la 26.5.

    Neljättä kertaa järjestettävä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali näkyy suorina lähetyksinä Teemalla sekä Areenassa perjantaina ja lauantaina 25. ja 26.5.2018. Tv-lähetykset ovat myös pysyvästi katsottavina Areenassa jälkikäteen.

  • Miksi miehet eivät lue kirjoja?

    Jos ei lue fiktiota, ei opi erottamaan faktaa ja fiktiota.

    Jotkut miehet jopa ylpeilevät sillä, etteivät ole lukeneet yhtäkään kirjaa. Mistä on syntynyt kumma ajatus, että kaunokirjallisuuden lukeminen on feminiinistä? Lukaisin muina naisina Ville Elorannan ja Jaakko Leinon mainion suomen kieltä käsittelevän kirjan Sanaiset kansiot.

  • Avaruusromua: Miltä järvi kuulostaa?

    Miltä kuulostaa puolentoista metrin syvyydessä jään alla?

    Miltä kuulostaa puolentoista metrin syvyydessä jään alla? Vuodenajasta välittämättä Avaruusromussa lähdetään jäälle, kairataan jäähän reikä ja lasketaan mikrofoni veteen. Jäänalainen äänimaailma on outo ja kiinnostava, ehkä myös hieman pelottava. Esa Kotilainen hankki muutama vuosi sitten hydrofonit eli vedenalaiset mikrofonit, ja niin alkoivat veden äänet muuttua musiikiksi. Toimittajana Jukka Mikkola. Vuodenajasta välittämättä Avaruusromussa lähdetään jäälle, kairataan jäähän reikä ja lasketaan mikrofoni veteen. Jäänalainen äänimaailma on outo ja kiinnostava, ehkä myös hieman pelottava. Esa Kotilainen hankki muutama vuosi sitten hydrofonit eli vedenalaiset mikrofonit, ja niin alkoivat veden äänet muuttua musiikiksi. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Peloista pahin

    Lapsen menettäminen on äidin ja isän peruspelko.

    Pelko lapsen menettämisestä on jokaisessa vanhemmassa. Tämä teksti on tutkimusmatka tuohon pelkoon.

  • Teeman kesän elokuvat 2018

    Musikaaleja, Kieślowskia, Tati ja De Niro...

    Teeman kesän elokuvissa mm. musikaaleja, Kieślowskia, Tatia... Elokuvia neljänä iltana viikossa ja Areenassa koko ajan!

  • Avaruusromua 28 vuotta: Betonisen aikakauden muistomerkit

    Avaruusromua 28 vuotta: uutta suomalaista musiikkia!

    Sammaleen peittämä autonromu, ruosteinen laiva, autio talo ja hylätty huoltoasema ovat kauniita ja pelottavia. Ne muistuttavat ihmisen katoavaisuudesta. Ne hajoavat hitaasti osaksi luontoa. Miksi hylättyihin paikkoihin ja esineisiin liittyy niin paljon kiinnostavaa? Mitä ne kertovat meille? Avaruusromun 28-vuotisjuhlan syntymäpäivälähetyksessä kuunnellaan ennenkuulumatonta suomalaista musiikkia. Areenassa on tarjolla myös VJ Indigon toteuttama ainutkertainen visuaalinen versio tästä lähetyksestä. Toimittajana Jukka Mikkola.