Hyppää pääsisältöön

Hyönteisen herkkyys - Tapahtuman poetiikasta

Maria Matinmikko istuu silmillään side
Maria Matinmikko "Musta" -kirjanjulkaisutilaisuudessa 2013 Maria Matinmikko istuu silmillään side Kuva: Yle/Aleksis Salusjärvi maria matinmikko

Maria Matinmikko voitti Tanssivan karhun 2013. Hän vastasi haasteeseen kirjoittaa tapahtuman poetiikasta. Kirjoittamisen aktissa kielellinen ja fyysinen todellisuus sulautuvat toisiinsa.

Haava. Viiltää mikä tahansa hetki auki ja yksinkertaisesti istua alas. Kestää, mitä se vuotaa, antaa vuotaa. Yrittää nähdä ja ymmärtää, mitä se vuotaa. Maailman kuva, nykyhetken ja tietyn kulttuurin kuva. Maailman liha, limakalvot, kynsinauhat ja hampaat. Ruumis on aina ajankohtainen ja historiallinen: oman aikansa, paikkansa ja menneisyytensä läpäisemä.

Ajattelen, että kirjoittaminen vaatii tolkuttomasti etäisyyttä ja läheisyyttä. Etäisyyttä systeemiin ja läheisyyttä kaikkeen, mikä siinä ja sen ympärillä pyörii. Nähdä liha, joka työskentelee, toistaa, järkyttyy, hiljentyy, jää jälkeen, etuilee, etsii helpotusta. Uskaltaa katsoa ja kuunnella on yhtä rohkeaa kuin hypätä toteamaan hirvittävä samankaltaisuus; kyllä, ymmärrän! Toteamaan hirvittävä, pohjaton, ylittämätön toisenlaisuus. Ja kaikki väkivalta ja hellyys, joka näiden nimissä toimitetaan. Elämän pyhä ja raisu riitti meneillään koko ajan.

Ajattelen, että kirjoittaminen vaatii tolkuttomasti etäisyyttä ja läheisyyttä

Kun viiltää, purskahtaa. Ne purskahtavat naamalle. Ilmeistä irronneet vihjeet, niellyn lauseen miekka, maton hämmentävän muuttumaton olemus, omien nivelten olemus, valtasuhteiden kaikkisyövä kudos, tilan huokoinen kupla, nujertumaton pyrkimys kauneuteen. Kuihtuva amaryllis oksentaa heteensä ja eminsä, kääntyy sipulissaan kohti täysikuuta. Nainen kerää luomensa ja juonteensa, jotka talvi tiivistää väkeväksi mehuksi. Joka yö makaamme tajuttomina. Joka aamu aloitamme alusta, aivan kaikki. Sudet, ketut ja pikkulinnut.

**

Kaupunki kohisee, harmaanruskea hyökkäykseen jäykistynyt meri. Kirjoitus on aalto, joka kohoaa ja laskee vedessä: viiva, laine, huivi, ajatuksen kärki. Kaupungin kasvojen paletti leviää loputtomiin. Suojatie on uskomaton putous, keskustan jyrkänne. Jokaisen hetken ohikiitävä maalaus. Miten vähän ehtii nähdä, miten paljon.

Kirjoittaminen on osallistumista omalaatuisella tavalla. Osallistumista itseensä ja kaikkeen mitä tapahtuu. Hiljaista, yksinäistä, keskittynyttä osallistumista, jonka läpi maailma huokaa. Kirjoittamiseen tarvittu aika (ja siitä saatu raha) eivät ole missään suhteessa totunnaisiin mittareihin. Jossain vaiheessa tai joissain tapauksissa voi käydä niin, että kirjoittamisesta tulee tapa olla olemassa. Se on jonkinlainen solutasolla tapahtuva asennemuutos, mutaatio.

Action painterin ja maisemamaalarin välistä lentää hyönteinen, jonka silmät ovat ruumiin molemmille puolille pullistuneina, ulos pulpahtamaisillaan. Hyönteisen kaari muodostaa ääriviivan, kirjoituksen tyhjyydestä ilmaan. Se syntyy siinä, kelluu hetken ja jähmettyy musteeksi. ”Kirjoittaminen on yhtä kuin tuntematon. Ennen kirjoittamista ei tiedä, mitä aikoo kirjoittaa.” Ja vielä radikaalimmin: ”Jos tietäisi jotain siitä, mitä aikoo kirjoittaa ennen kuin siihen ryhtyy, ennen kuin kirjoittaa, ei kirjoittaisi koskaan. Se ei maksaisi vaivaa.” (1)

Kirjoittaminen on osallistumista omalaatuisella tavalla

Kylänvanhimman ja lapsen välistä lentää läpikuultava hyönteinen siivissään hiekkaa, kuivunutta verta ja muinainen laulu, ruumiissaan pelkkä sydän. Hyönteisen mentävä tila. Hyönteisen herkkyys, herkkyys hyönteiselle. Sen tuntee ihollaan. Entä aivoissaan, hyönteisen herkkyyden. (2) ”Eikö tämä ole syy miksi harjoittelemme täällä: saavuttaaksemme hyönteisen herkkyyden.” Saavuttaaksemme tulikärpäsen, kirjokehrääjän, koskikorennon herkkyyden. Hyönteisen, joka on kasvattanut näkymättömän, pehmeän, metrin paksuisen turkin tutkakseen, kehyksekseen. Että jos tipahtaa, ei kuole. Jos lyödään, ei litisty. Tasapaino: suojelun ja avautumisen, etäisyyden ja läheisyyden jatkuvaa liikettä.

Aamu sulaa. Tihkusade huuhtoo kankaan. Siniset ja harmaat sekoittuvat. Tämä on sellainen hetki, kun jokin on kehittymäisillään suoraan edessä, mutta sitä ei vielä ymmärrä. Se ei ole vielä muotoutunut, sitä ei vielä ole, mutta aavistus häilyy viistosti korvan takana. Tihkusade huuhtoo rautatieaseman ja maailmanpyörän. Sade sulattaa rakennusten lasit ja ihmisten ääriviivat. Kaikki muuttuu pikkuhiljaa vihreäksi ja alkavaksi kuohuksi. Meren vihreäksi. Meren vaaleiksi kuohuiksi.

Iskee pakahduttava nälkä ja tuska. Ahdistuksensekainen tarve. Viitsiikö sitä edes ääneen sanoa: kaipaan kauneutta. Ja silloin jotain tapahtuu hyvin nopeasti. Valtava vesipisara tipahtaa suoraan otsalle, joku kiljahtaa, ukkonen jyrähtää, tuuli tempaa kädet tai kaikki koirat muuttuvat omituisiksi kuin yhteisestä päätöksestä. Jotain pysäyttävää tapahtuu.

Hetken hiljaisuus, seisaus. Sitten se paljastuu: kauneus on kehittynyt. Tihkusade on sulattanut arkisen kaupunkimaiseman tunnelmaksi. Tunnelmaksi, joka on sekoitus merenvihreää, sumuista vuorta, laskeutuneita pilviä, käsittämätöntä matalataajuista onnea, musiikkia. Yhtäkkiä olemme kaikki tämän tunnelman sisällä, lumoutuneita tihkusateesta ja kiviseinistä, toisistamme. Silloin on helppo kirjoittaa.

Joskus kirjoitus nousee pyörteestä, joka pyyhkii aamun sivuun – pyyhkii sen väkivaltaisesti ja voimalla, riistää. Aamu huohottaa kuin hakattu koira. Edessäni ammottaa tyhjä maa, räjäytetty kuoppa. Kaikki aikomukset ja kiinnikkeet haihtuvat. Elämä vetäytyy. Tällaiset aamut ovat pystyyn nousseita juurakoita. Pystyyn nousseita metsiä, joiden tumma hahmo pakottaa kannolleen.

**

Kirjoitus liikkuu rajapinnassa. Se on aaltoliikettä käsittämättömän maailman ja käsittämättömän minän yhteensekoittuneessa äärettömyydessä, astiassa, joka vuotaa, tulvii, tärisee ja lohkeilee. Siitä kohtaa syntyy kirjallisuus, purskahtelee.

Olen teoksissani pyrkinyt kirjoittamaan sen, mitä olen todella halunnut kirjoittaa. Ja vain sen. Se on kaivautumista. Argeologinen matka haluun kirjoittaa. Ympärillä täytyy olla paljon hiljaisuutta, tilaa ja aikaa. On oltava sietämättömän ankara itselleen; miten muuten voi tietää, mitä haluaa kirjoittaa. Hylätä ja repiä niin kauan, että tietää. Kirjoittaa niin paljon, että on mitä setviä.

Ehkä taide keksitään joka kerta uudelleen? Teos metaspektaakkelina (3) , päällekirjoituksena, kollaasina, käsitteellisenä eleenä, toistona, heijastuksena, kritiikkinä, laajana kartoituksena, päähänpälkähdyksenä tai tutkimusmatkana siihen, mitä ei vielä ole, luo oman todellisuutensa, toteuttaa omaa logiikkaansa, joka ei jäännöksettömästi tyhjene ulkopuolelleen. Ajattelen usein: täytyy ajatella ajatteluaan. Teos lisää maailmaan itsensä.

Kun kirja on valmis, se tuntuu taakse jätetyltä kudokselta. Se sulkeutuu. Muuttuu itsenäiseksi, jopa vieraaksi

Kun kirja on valmis, se tuntuu taakse jätetyltä kudokselta. Se sulkeutuu. Muuttuu itsenäiseksi, jopa vieraaksi. Teos on tekijälleen vanhentunut luumu, sarja tapahtumia, jo lauennut sähkökäyrä. Itseään kannatteleva sähkökäyrä. Raadeltavaksi. Nautittavaksi. Säilöttäväksi, luokiteltavaksi, ymmärrettäväksi, väärinymmärrettäväksi, ensisijaisesti käytettäväksi.

Olen halunnut usein osoittaa ruumiiseen, tiristää musteesta lihan lukijan verkkokalvoille. Ajattelen, että ruumis on tuttu ja tuntematon paikka, johon eletty elämä ja nykyhetki ovat kirjoittautuneet. Tämä käy ehkä parhaiten ilmi teokseni Musta (2013) yhdestä alkufragmentista:

Ruumiin pimeys on pikimustaa. Itsessään vaeltava ja alati hereillä oleva pimeys. Mysteeri. Asumus. Itsestäänselvyys. Sisäpuolen vieraus, elämää kannatteleva tuntemattomuus, minun ruumiini.
Tunnistitko keskuksesi ruumiisi pimeydessä? Tunnistitko keskuksen avoimuuden: läpikulkureitin, toisiaan hipovien lauttojen liikenteen, jatkuvasti vaihtuvien konstellaatioiden silmukkakuvion? Tunnistitko itse pimeyden, myönsitkö sen?
Minne on kirjoitettu ruumiiden historia, minne muualle kuin ruumiisiin itseensä? Kenen tahansa ruumiin, jokaisen ruumiin. Jokapäiväisten yksityiskohtien jokapäiväinen totuus, maailmanhistoria.
Näytä se kohta, jossa ruumiisi ei ole tarkkailija, tunkeilija tai paikkaan kuulumaton möykky vaan ympäristöstä erottumaton painava osa. Sekoitus. Tai ne kohdat, joiden jälkeen ruumiisi alkoi suojautua, rakastaa, hyökätä, paeta, vieraantua, vihata, lipua, sulautua.
Ruumis osaa valehdella toiselle, muttei koskaan itselleen.
Eläinten nyljetyt ja avatut ruhot roikkuvat kylmähuoneen koukuista kuin kidutettu ja hirtetty muukalaisarmeija. Siinä roikkuvat lihassäikeisiin painautuneet elämät, eläinten ruumiiden pimeys.
Luuletko, ettei niiden kärsimys ole kirjoittautunut lihaan? Luuletko, ettei se muutu sinun lihaksesi?

**

Ruumis on taiteen lähtökohtana esimerkiksi tanssissa aivan toisella tavalla kuin kirjoituksessa. Koen, että tanssi on kirjoituksen tuolla puolen. Kolmiulotteiset katoavat viivat, aukeavan lihan hetki – koko ajan. Siinä toteutuu sanattomuus; mitä ei voi sanoa. Mitä ei voi täydellisesti toistaa, kääntää eikä vangita. Loputon katoavuus, ilmaan piirretty kieli, joka ei jähmety. Ja kirjoitus on tanssin tuolla puolen. Pistävänä, hämärän tarkkana monumenttina. Repaleisena, ikuisesti lepäävänä huutona. Omassa kokemuksessani tanssin tapahtuma ja kirjoittamisen tapahtuma kulkevat lähellä toisiaan kuin kaksi viivaa jotka hengittävät toisilleen, mutta eivät koskaan leikkaa. Usein tanssi muistuttaa runoa tai tarinaa: miten usein ruumis haluaa näyttää tarinan, tuoda esiin jälkiä, jatkumon, pinnan syvyyden. Ruumiillisuuden ”kirjallisuudellisuus”. Kirjallisuuden ruumiillisuus. Molemmat ovat kieliä, joka purkautuvat eri tavoin ruumiin hiljaisuudesta, pimeydestä.

Vaikka koen, että tanssin tapahtuma ja kirjoittamisen tapahtuma eivät leikkaa, kirjoitus ja tanssi voivat ruokkia ja töniä toisiaan

Vaikka koen, että tanssin tapahtuma ja kirjoittamisen tapahtuma eivät leikkaa, kirjoitus ja tanssi voivat ruokkia ja töniä toisiaan. Kirjallisuutta dramatisoidaan teatteriesityksiksi ja elokuviksi, spoken word ja poetry slam elävät vahvaa kautta, runoja ja proosaa luetaan ja lausutaan yleisölle. Kirjallisuus siis ruumiillistuu ja äänellistyy eri tavoin. Tanssin kontekstissa kirjallisuus muuttuu ajassa ja tilassa toteutuvaksi tapahtumaksi, ruumiiksi, vielä toisella tavalla kuin edellä mainituissa esimerkeissä. Olenkin kiinnostunut kirjallisuuden tanssimisesta; että tanssin inspiraationa, sisäisenä koreografiana voisi olla kirjallisuus. Miten tanssia esimerkiksi ”jatkuvasti vaihtuvien konstellaatioiden silmukkakuvio”, Raskolnikovin vapina tai Marguerite Duras'n käsitys kirjoittamisesta? Oma tanssijan lähtökohtani on butotanssissa, joka sallii erinomaisesti tällaisen lähestymistavan. Butotanssi ammentaa voimakkaista mielikuvista ja sisäisestä maailmasta. Kirjallisuutta ja tanssia yhdistäviä kokeiluja olen päässyt toteuttamaan viime aikoina Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran (4) projekteissa.

Maria Matinmikko

Maria Matinmikko on Kajaanin runoviikolla to 03.07.2014 Tanssiva karhu -runoklubilla, Ravintola Kajanuksessa, klo 20.00. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Maria Matinmikon kotisivut

Kirjoittaja voitti Tanssivan karhun 2013, hän on helsinkiläinen kirjailija, joka harrastaa butotanssia.

Teksti on julkaistu alun perin Kritiikin Uutiset 1/2014 -lehdessä.

Viitteet:
1 Marguerite Duras, Kirjoitan (1993), s. 61.
2 Ohno & Ohno, Kazuo Ohno's World: From Without &Within (2003), s. 209.
3 Realistisesta romaanista metaspektaakkelina katso Meretoja & Mäkikalli (toim.), Romaanin historian ja teorian kytköksiä (2013), s. 280–313.
4 Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on kirjailijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden muodostama yhteisö. http://mahdollisenkirjallisuudenseura.tumblr.com/

Kommentit
  • Jos joku asia suomalaisia yhdistää, niin se on ehdottomasti kahvihetki

    Rakkaalla kahvihetkellä on monta erilaista nimeä.

    Ihmiset juovat tätä nykyä Suomessakin monia erilaisia, usein vieraskielisiä nimillä kutsuttavia kahveja, mutta itse kahvihetki on ainakin monille Aristoteleen kantapään facebook- ryhmän jäsenistä perisuomalainen. Päiväkahviseuraa kukaan enää lehti-ilmoituksella tuskin itselleen etsii, mutta päiväkahvit on kyllä selvästi monelle yhtä kuin päivän ykköshetki .

  • Avaruusromua: Musiikin ihmeellinen voima

    Musiikista hyötyvät eniten ne, jotka tekevät sitä itse.

    Viimeaikaiset tutkimustulokset kertovat musiikin tekevän meille monia asioita. Ne kertovat musiikin ihmeellisestä voimasta. Jo 1990-luvulla puhuttiin Mozart-efektistä. Huomattiin, että Mozartin musiikkia kuunnelleet menestyivät tietynlaisissa psykologisissa testeissä muita paremmin. Vaikka Mozart-efekti on sittemmin todistettu lähes olemattomaksi, on silti totta, että musiikki vaikuttaa meihin monin tavoin. Tutkijat ovat sitä mieltä, että musiikista hyötyvät eniten ne, jotka tekevät sitä itse. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Takomon Alien on ilotteleva ja pelotteleva esitys ihmisen peloista

    Hurmaava halpis-avaruusseikkailu & yllättävä teatterileikki.

    Matka pelon ytimeen alkaa avaruusaluksen ohjaamosta, jossa miehistö herätetään horroksesta tutkimaan outoa signaalia. Esitys on hurmaava halpis-camp-avaruusseikkailu yhdistettynä yllätykselliseen teatterileikkiin.

  • Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rautahuone Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Matti Yrjänä Joensuun ensimmäinen Harjunpää-romaani, Väkivallan virkamies, ilmestyi vuonna 1976 ja viimeinen Harjunpää ja rautahuone vuonna 2010. Millaisia syitä Matti Yrjänä Joensuun kirjoittaman Harjunpää-romaanien suosiolle näet? Mikä on paras kaikista yhdestätoista Harjunpää-romaanista? Millainen on ollut Harjunpään elämänkulku Joensuun kirjoittaman romaanisarjan edetessä?

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Tanssiva karhu

instagram #tanssivakarhu

Runoutta Twitterissä

Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.

Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.

Info: Tässä oli aikaisemmin ulkoinen upotus. Se on valitettavasti nyt poistettu.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri