Hyppää pääsisältöön

Dekadentti taiteilijahahmo syntyi 1800-luvun oopiumihöyryissä

Hector Berlioz johtaa Fantastista sinfoniaa. Louis Reybaudin maalaus vuodelta 1846.
Hector Berlioz johtaa Fantastista sinfoniaa. Louis Reybaudin maalaus vuodelta 1846. Hector Berlioz johtaa Fantastista sinfoniaa. Louis Reybaudin maalaus vuodelta 1846. Kuva: Wikimedia Commons fantastinen sinfonia

Nuorten säveltäjien ja kirjailijoiden vimmaiset oopiumitunnustukset johtivat myyttisen rappiotaiteilijan syntyyn.

Vuonna 1830 Pariisissa kuhistiin. Nuoren taiteilijan, Hector Berliozin Fantastinen sinfonia – Episodi erään taitelijan elämästä herätti ihastusta ja paheksuntaa. Kulttuuripiirien oli vaikea ymmärtää, mistä psykedeelisessä teoksessa oli kyse.

Fantastinen sinfonia on kiivasta, pakkomielteistä ja outoa musiikkia. Tarinan sankari rakastuu intohimoisesti naiseen, muttei saa vastakaikua. Epätoivoissaan nuori muusikko päättää riistää itseltään hengen nauttimalla oopiumia. Annos ei tapa vaan heittää sankarin houreen ja unen maailmaan.

Oopiumia vedettiin 1800-luvulla kuin buranaa tänään.

Oiva lääke oopiumi

Tarinan nuori sankari on Hector Berliozin omakuva ja pakkomielteinen rakkaus läheistä sukua hänen omalle palavalle rakkaudelleen näyttelijätär Harriet Smithsoniin. Pakkomielteisyys kuuluu sinfoniassa aivan erityisellä tapaa, sillä Berlioz kirjoitti teokseensa johtoteeman, melodian, joka toistuu muunneltuna teoksen eri osissa. Wagner käytti samaa musiikillista ratkaisua oopperoissaan 1800-luvun puolivälin tienoilla. Berlioz kutsui johtoteemaa ranskankielisellä nimellä idee fixe, joka tarkoittaa käännettynä pakkomiellettä. Johtoteeman kautta kuulee myös, kuinka oopiummyrkytys vaikuttaa sinfonian sävelkieleen.

”Kun katselen itseäni peilistä, kuva tuntuu oudon vääristyneeltä, siitä ei saa mitään tolkkua. Vaikutus on sama kuin olisin ottanut oopiumia”, 25-vuotias Hector Berlioz kirjoitti lääkäri-isälleen. Oopiumi oli oiva lääke ahdistuksen ja masennuksen kausina, jotka eivät suinkaan loppuneet Fantastisen sinfonian kantaesitykseen. ”Kymmenen tippaa laudanumia ja voin unohtaa kaiken huomiseen”, Berlioz kirjoitti isälleen myöhemmin. Oopiumi nautittiin tuohon aikaan usein laudanumin muodossa eli alkoholiin uutettuna.

Oopiuminkäyttäjän ensimmäiset tunnustukset

Hector Berlioz löysi levottomina vuosinaan englantilaisen älykön Thomas De Quinceyn Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustuksia -teoksen. Voi hyvin kuvitella, että De Quinceyn teos on inspiroinut Berliozia ottamaan oopiumiharhat osaksi sinfoniaansa.

Thomas De Quincey teki itsestään 1800-luvun oopiumia käyttävän kirjailijan perikuvan. Nykylukijalle hänen teoksensa ”Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustuksia” on ensimmäinen huumeiden viihdekäyttäjän tunnustuskirja. Tämän jälkeen oikeastaan kaikkia kuvauksia huumeidenkäyttäjätaiteilijan elämästä upeine houreunineen ja kauhistuttavine vieroitusoirefantasioineen voidaan pitää turhina.
De Quinceyn päiväannokset olivat pyörryttäviä. Enimmillään hänen laudanum-annoksensa tiedetään vastanneen kahta viskipullollista päivässä. De Quincey yhdisti ensimmäisen kerran julkisesti huumeet taiteista nauttimiseen. Erityisesti oopperaan mennessään hän valmistautui elämykseen nauttimalla ison lasillisen laudanumia.

Päihteitä suurkuluttavan taiteilijan hahmo, jimmorrisonien ja villevalojen myyttinen esikuva oli syntynyt.

Jokavaivan lääkkeestä taiteilijoiden inspiraatioksi

Oopiumia vedettiin 1800-luvulla kuin buranaa tänään. Sitä käyttivät kaikki ja kaikkeen. Maanviljelijä lihotti sillä sikojaan ja hoiti hevosiaan. Rouvat hakivat siitä helpotusta kuukautiskipuihin, hysteriaan ja muihin naistenvaivoihin. Perheenäidit käyttivät sitä pienille vauvoilleen apuna nukahtamiseen ja puhkeavien hampaiden aiheuttamaan kolotukseen. Tehdastyöläiset rentoutuivat lomapäivinään oopiumin avulla. Viihdekäyttö-sanaa ei vielä 1800-luvun alussa tunnettu, mutta De Quinceyn myötä alkoi kasvaa se sama kärsivän ja dekadentin taiteilijan kuva, joka vallitsee edelleen populaarikulttuurissa.

Muutamia vuosia Fantastisen sinfonian kantaesityksen jälkeen Euroopassa asenteet oopiumin käyttöä kohtaan alkoivat kiristyä. Mutta Pariisin kaduille ilmestyi eksentrisesti pukeutuneita, poliittisesti radikaaleja kirjailijoita, joita kiinnosti juhliminen, vapaa seksi ja huumeet. Club des Hachischins eli hasiksen syöjien klubi keräsi yhteen sellaisia 1800-luvun loppupuolen taiteilijoita kuin Alexandre Dumas, Honoré De Balzac ja Gustave Flaubert. Romantiikasta päästään symbolismiin, jonka kuvasto alkaa tarjota villejä visioita myös myöhempien aikojen huumeista ja huumeissa kirjoittaville, maalaaville ja säveltäville taiteilijoille.
Päihteitä suurkuluttavan taiteilijan hahmo, jimmorrisonien ja villevalojen myyttinen esikuva oli syntynyt.

*

Kulttuurihistorioitsija Mike Jayn artikkeli ”Opium and the Symphonie Fantastique” kertoo Fantastisesta sinfoniasta ja artikkeli ”The Pope of Opium” vie matkalle Thomas De Quinceyn oopiumihuuruiseen maailmaan. Hasiksen syöjien klubista hän kertoo artikkelissa ”The Green Jam of ’Doctor X’ – Science and Literature at the Club Des Hachischins”.

Kapelimestari Leonard Bernsteinin mielestä Berliozin Fantastinen sinfonia on maailman ensimmäinen psykedeelinen sinfonia. Seuraavissa videoissa Bernstein tulkitsee Fantastista sinfoniaa – Berlioz Takes a Trip vuodelta 1969.





Ranskan kansallisorkesteri Orchestre National de France esittää Fantastisen sinfonian Leonard Bernsteinin johdolla.
  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri