Hyppää pääsisältöön

Helsingissä gonzoiltiin jo 1950-luvulla

Hunter S. Thompson
Hunter S. Thompson Hunter S. Thompson Kuva: Wikimedia commons hunter s thompson

Lehtimies Veikko Ennala perehtyi 1950-luvun Helsingin kaduilla liikkuviin huumeisiin kokeilemalla niitä itse.

Urheilutoimittaja Raoul Duke ja hänen asianajajansa tohtori Gonzo olivat matkalla Las Vegasiin moottoripyöräkisaan. Enemmän parivaljakkoa kiinnostivat huumeet: ”Auton takakontti näytti poliisin liikkuvalta huumetutkimuslaboratoriolta. Meillä oli kaksi pussia ruohoa, seitsemänkymmentäviisi meskaliinipuristetta, viisi imupaperiarkkia täynnä happomatkoja, suolasirotin puolillaan kokaiinia ja kokonainen galaksi monen värisiä kapseleita, piristäviä, rauhoittavia, huudattavia, naurattavia…”

Raoul Duke oli todellisuudessa Hunter Stockton Thompson, toimittaja ja kirjailija. Hänen samoalaissyntyinen asianajajansa tohtori Gonzo oli Oscar Zeta Acosta, amerikkalainen poliitikko ja kansalaisoikeusaktivisti.

Uutta journalismia riskirajoilla

Yhdysvalloissa alettiin 1960-luvulla puhua ”uudesta journalismista”. Selkeimmin sitä edustivat Truman Capote, Tom Wolfe ja Norman Mailer. He taiteilivat faktan ja fiktion välimaastossa, yhdistivät objektiivisuutta ja subjektiivisuutta, sanomalehtitekstiä ja kaunokirjallisuutta. Hunter S. Thompsonille uusi journalismi riittänyt. Hän ryöstöviljeli sen keinot ja tuli keksineeksi gonzo-journalimin. Se hylkäsi objektiivisuuden: kaiken ei tarvinnut olla tasapuolista, tasa-arvoista, tasapaksua – eikä edes totta. Tärkeintä oli elää ja työskennellä riskirajalla.

Kaiken ei tarvinnut olla tasapuolista, tasa-arvoista, tasapaksua – eikä edes totta.

”Thompsonin toimintaan kuului päätön huumeiden käyttö, kaahailu ja riskit. Mies veti happoa kuin terveysruokaa, ajoi nopeilla autoilla ja moottoripyörillä ja hankkiutui hankaluuksiin ympäri maailmaa. Hän oli epäkorrekti, hankala ja härski”, kirjoittaa Atte Oksanen kirjassaan Äärimmäistä kulttuuria.

Kun Thompsonilta kysyttiin, miksi hän käyttää huumeita, hän vastasi näin:

Tuuliajolla Saimaalla

Hunter S. Thompsonin gonzo-journalismi innoitti 1980-luvulla nuorta suomalaista sukupolvea. Kansantaiteilija M. A. Numminen ja filosofi Esa Saarinen intoutuivat gonzoilemaan Terässinfonia-kirjassaan. Rocklehti Soundin tähtitoimittaja Juho Juntunen seilaili Saimaalla Eppu Normaalin, Juice Leskisen Slamin ja Hassisen koneen kanssa ja kirjoitti kiertueesta gonzo-henkisen kirjan Tuuliajolla. Pahkasika-lehden sankarien Juha Ruusuvuoren ja Markku Paretskoin Savo-Karjalan ja Lapin matkaoppaansa saattavat olla parodiaa, mutta ehkä siksi ne kiteyttävät kaiken sen, mitä gonzosta jäi jäljelle, kun se törmäsi 1980-luvun suomalaiseen todellisuuteen.

Mutta osattiin sitä jo ennen heitäkin. Vuonna 1952, jo 18 vuotta ennen Thompsonin gonzoilua, Apu-lehteen kirjoittanut lehtimies ja aikansa mediapersoona Veikko Ennala hankkiutui huumeiden perässä Helsingin satamaan ja tapasi ”salakuljetustavaran loistavasti organisoidun myyntiverkoston johtajan”. Tuo herrasmies vakuutti Ennalalle, että morfiini ”tuodaan nykyisin ’ulkoa’. Se tuodaan, hän sanoi vaisusti hymyillen, poliisin nenän editse”.

Huomautin nopeasti: Vain kaksi viivaa. Lihakseen.

Suomigonzon isä hankkiutui Helsingin huumepiireihin

Pelkät tiedot eivät riittäneet Ennalalle. Hän päätti soluttautua huumepiireihin. Helsingin narkomaanit, erityisesti morfinistit, liikkuvat ja asioivat Lapinlahden alueella. Ennala kirjoitti piikkimiehistä, jotka myivät morfiinia suoraan injektioruiskusta. Hän hankkiutui tekemisiin yhden sellaisen, Lapinlahdenkadulla paperikaupan edessä päivystävän hyvin pukeutuneen kauppiaan kanssa. ”Toukokuun 29. päivän aamuna miehen saavuttua passipaikalleen tein uhkarohkean yrityksen. Näytellen epämääräistä tuskaantumista pysähdyin hänen eteensä ja murahdin: ’Morfaa?’ (…) Ja käheä ääni sähähti takaisin: ’Se on kaks kymppiä viiva tänään.’ (…) Vasta nuhruisen ruokalan vielä nuhruisemmassa pesuhuoneessa (…) selvisi minulle, että olinkin antautunut arveluttavaan seikkailuun. Mutta rohkeasti paljastin vasemman käsivarteni.”

Injektioruisku oli jaettu kahteenkymmeneen viivaan, joista jokainen vastasi gramman sadasosaa. Kaksi viivaa liuosmorfiinia sisälsi lääkeannoksen, joka oli minimimäärä voimakkaan hyvän olon tunteen aikaansaamiseksi. Liian iso annos saattoi merkitä ensikertalaiselle kuolemaa.

”Nähdessäni miehen askaroivan ruiskunsa ja ampullin parissa tunsin väristystä. Jos hän, luullessaan minua vanhaksi morfinistiksi, painaisi suoneeni 20 viivaa, muodostuisi tästä reportaashimatkasta viimeiseni. Siksipä huomautin nopeasti: ’Vain kaksi viivaa. Lihakseen.’ Mies tuhautti halveksivasti nenäänsä, mutta ei kysynyt mitään. Tunsin, miten tylsä neula pureutui käsivarteeni. Kevyt painallus, hiukkasen ilkeätä pyörrytystä, ja juttu oli selvä.”

Ennala odotteli puistonpenkillä jotakin tapahtuvaksi, vilkuili kelloon ja koetteli pulssiaan. Hän kertoi, kuinka elämä ”äkisti kävi kovin hupaiseksi”. ”Erinäiset harmit, jotka vielä aamulla olivat kiusanneet mieltäni, olivat nyt yhtäkaikkisia ja turhia”, hän kirjoitti. ”Ajatus juoksi virkeänä ja sommittelin hupaisia metafyysisiä paradokseja.”

Nyt istumme ja odotamme, olisiko teho jotakin vallan muuta kuin kauraryyneillä.

LSD-kokeilu kiinnosti myös virkavaltaa

Vuonna 1968 Veikko Ennala innostui tutkimaan uutta muotihuumetta, LSD:tä. Hymy-lehden kaksiosaisessa artikkelissa ”Taivas ja helvetti sokeripalassa – LSD” hän kirjoitti hermomyrkystä, jolla on monitahoisia tuhovaikutuksia käyttäjäänsä. Ennala ei malttanut olla kokeilematta LSD:tä.

Kesäkuun 19. päivänä vuonna 1968 kello 17.10 koehenkilönä toiminut Hymy-lehden taiteilija Jyrki Paavola sekoitti aineen kahteen kupilliseen teetä. ”Maistuuko se miltään”, kysyi Veikko Ennala. ”Kauraryyneiltä”, vastaa koehenkilö. ”Nyt istumme ja odotamme, olisiko teho jotakin vallan muuta kuin kauraryyneillä”, kirjoitti Veikko Ennala. ”Nyt on hiukan outo olo”, sanoi koehenkilö.

Kun sarjan ensimmäinen osa myötä Veikko Ennala sai poliisit peräänsä. Hänet kutsuttiin Helsinkiin keskusrikospoliisin kuulusteluun ja haastettiin oikeuteen huumausaineitten luvattomasta hallussapidosta. Vaikka syyttäjä vaatii rangaistusta hallussapidosta, raastuvanoikeus antoi tuomionsa huumausaineitten luovuttamisesta toiselle ja määräsi Ennalalle 130 markan sakon.

*

Näin Johnny Depp esittää Hunter S. Thompsonia Terry Gilliamin elokuvassa Fear and Loathing in Las Vegas.

Kommentit
  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Se on vain hieman muuttunut

    Laurie Anderson teki omituisen laulun.

    1980-luvun alussa New Yorkin downtownissa elettiin jännittäviä aikoja. Performanssitaide ja monenlaiset poikkitaiteelliset kokeilut olivat alkaneet kerätä yhä suurempia yleisöjä, ja saada myös taiteellista tunnustusta. Eräs nuorista poikkitaiteilijoista oli Laurie Anderson. 1980-luvun alussa hän teki erään omituisen laulun, joka elää edelleen, hieman muotoaan muuttaneena. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri