Hyppää pääsisältöön

Kaninkolo avasi huumesatujen ihmemaan

Liisa ihmemaassa
Liisa kohtaa piippua polttelevan toukan ihmemaassa. Liisa ihmemaassa Kuva: Wikimedia commons liisa ihmemaassa

Lasten saduista on tullut osa huumekulttuuria. Valkoista kania 1960-luvulla jahdanneet hipit ovat jo eläkkeellä, mutta Liisa jatkaa seikkailujaan kasvamatta aikuiseksi.

Hipit vastustivat auktoriteetteja ja edellisten sukupolvien sovinnaisia tapoja. Hipit loivat elämälleen merkitystä itsetutkiskelulla. Apunaan tässä itsetutkiskelussa he käyttivät huumeita, polttivat pilveä ja metsästivät valkoista kania. Sata vuotta aiemmin Charles Dodgson, pappi ja matemaatikko, oli kertonut souturetkellä ystävänsä lapsille tarinaa tytöstä, joka seuraa valkoista kania ja joutuu kaninkolon kautta ihmemaahan.

Valkoisen kanin metsästyksestä tuli slanginimi LSD-tripille.

Pian Liisan seikkailut ihmemaassa ilmestyivät kirjana. Salanimellä Lewis Carroll kirjoittanut Dodgson uudisti lastenkirjallisuuden perinteen jättämällä Liisan seikkailuista pois kaiken opettavaisuuden ja moraliteetit. Kirja saavutti suuren suosion heti. Mutta tuskinpa Dodgson osasi aavistaa, että aikanaan Liisan seikkailut nousisivat tajunnanlaajentamiskulttuurin ykkösteokseksi ja hippien raamatuksi. Valkoisen kanin metsästyksestä tuli slanginimi LSD-tripille.

Hipit ja taiteilijat hyppäsivät kaninkoloon

Hippi-ideologia ja Liisan seikkailut sopivat hyvin yhteen. Liisa nousee herttakuningatarta vastaan, ja kirja pilkkaa viktoriaanisen ajan teenlipittelykulttuuria. Liisa joutuu kohtaamaan itsensä ihmemaassa yhä uudestaan ja uudestaan. Hänen kokonsa vaihtelee ja hänen toistuva kysymyksensä on: ”Kuka minä oikein olen?” Liisa syö sieniä ja tapaa toukan, joka polttaa vesipiippua.

John Lennon rakastui Liisaan jo lapsena.

Myös surrealistit ottivat Liisan omaksi esikuvakseen. Kaninkoloon sukelsivat 1930-luvulla teoksissaan muun muassa Andre Breton, Magritte ja Max Ernst. Surrealisteista tunnetuin, Salvador Dali, teki Liisan seikkailuille oman kuvituksensa.
1960-luvulla Liisa oli kaikkialla. Jefferson Airplane levytti vuonna 1967 kappaleen White rabbit. Laulun tarina viittaa suoraan Liisan seikkailuihin ihmemaassa ja vähän kätketymmin LSD:n käyttöön. Psykedeelisen ajan sukupolvelle viesti oli ilmeinen, mutta radion sensuurille riittävän hämärretty, ja kappale pääsi soimaan eetteriin.

John Lennon rakastui Liisaan jo lapsena. Beatlesien kappaleet Lucy in the Sky With Diamonds ja I am the wallrus saivat innoituksensa Liisan seikkailuista. Pelkästään 1960–70-luvuilla ilmestyneistä Liisa-aiheisista kappaleista on koottu lähes 80 minuuttia pitkä cd-levy Psychedelic Alice. Uudempia tulkintoja löytyy muun muassa Tom Pettylta, Aerosmithilta ja Tom Waitsilta – ja suomalaiselta Steen1:ltä.

Sovinnaisista sovinnaisin Walt Disney käytti hyväkseen Liisan seikkailujen uutta tulemista. Vuonna 1951 valmistunut piirroselokuva julkaistiin uudelleen 1970-luvulla. Tuolloin mainosjulisteissa käytettiin psykedeelistä estetiikkaa ja mainoslause lainattiin Jefferson Airplanen laulusta White rabbit: ”Go ask Alice.”

Huumeita Keskimaasta Torrelorcalle

Liisan seikkailut ihmemaassa ei ole ainoa alun perin lapsille suunnattu teos, jonka huumekulttuuri on ottanut omakseen. Esimerkiksi J. R. R. Tolkienin luomat hobitit ja velhot polttavat piipuissaan selvästi muutakin kuin vadelmanlehtiä. Leppoisaa elämää viettävät hobitit ovat kovasti herkkujen perään, niin kuin pilven polttelun jälkeen yleensä ollaan.

Vuonna 1979 valmistunut animaatiosarja Tohtori Sykerö on noussut kulttimaineeseen surrealistisen tunnelmansa ja psykedeelisen kuvamaailmansa takia. Huhujen mukaan joitain jaksoja olisi leikattu liian suorien huumeviittauksien takia. – Eikä se vaaleanpunaisessa pilvessä asuva ja piippua polttava Untamo Unikameli mihinkään muuhun voi viitata. Tähän pilveen Sykerö tekee matkan aina kun tarvitsee neuvoa itseään viisaammalta.

Tove ja Lars Jansson piirsivät 1960-luvulla muumisarjakuvaa brittiläiseen Evening News -lehteen. Sarjakuva oli suunnattu aikuisille, ja lehti tilasi sarjakuvat ”satirisoimaan meidän niin sanottua sivistynyttä elämäntapaamme”. Vuonna 1967 ilmestyneessä sarjakuvatarinassa Muumit Torrelorcalla irvaillaan turismille, reppuretkeilylle ja hippikulttuurille.

Tarinassa muumiperhe lomailee boheemin näköisten otusten kansoittamalla Torrelorcalla. Baarissa Niiskuneiti tilaa reteästi neljä marihuanaa, mutta paikalliset neuvovat tilaamaan ”teetä”. Pian kuitenkin selviää, että kukaan ei enää käytä ”teetä”, vaan LBJ-pillereitä: ”Ne ovat ihmeellisiä, vapauttavat todellisen minän, me kaikki popsimme niitä.” Muumit rouhivat puolen kilon satsin pillereitä ja päätyvät jumittamaan rannalle viikoksi.

Ota sininen pilleri ja tarina päättyy. Ota punainen pilleri niin pysyt ihmemaassa.

Tim Burtonin tuoreesta Liisa ihmemaassa -elokuvasta ei löydy suoria viittauksia huumeisiin. Sen sijaan mielenkiintoinen viittaus Liisaan ja huumeisiin on tieteiselokuvassa Matrix, vuodelta 1999. Elokuvassa maailma, jota ihmiset pitävät totena, on epätodellinen. Salaperäinen Morpheus antaa tarinan sankarille pillerin, jonka avulla hän pääsee kokemaan oikean todellisuuden: ”Ota sininen pilleri ja tarina päättyy. Ota punainen pilleri niin pysyt ihmemaassa ja saat nähdä kuinka syvälle kaninkolo jatkuu.”

Todellisuudessa se, että Liisan seikkailut voidaan lukea huumetrippinä, perustuu vesipiippua polttelevaan uneliaan oloiseen toukkaan, Juo minut -pulloon ja Liisan tapaan popsia sieniä. Monet Liisan kokemat tuntemukset sopivat hallusinogeenien aiheuttamiin tuntemuksiin: ajantaju katoaa, minuus hämärtyy ja esiintyy kaikenlaisia harhanäkyjä.

Lewis Carroll tai oikeammin Charles Dodgson kirjoitti tarkkaa päiväkirjaa koko elämänsä ajan. Sen mukaan hän oli sangen nuhteeton, mitä tulee päihteiden käyttöön.

*

Kulttuurihistorioitsija Mike Jay kirjoittaa Liisan seikkailuista ihmemaassa artikkelissaan Mushrooms in Wonderland – Was Victorian fairy art and lore inspired by actual experiences with mind-altering fungi?

Vuonna 1971 National Institute of Mental Healt julkaisi Yhdysvalloissa Liisan seikkailuja hyödyntävän huumevalistusvideon:

Kommentit
  • Avaruusromua: Ajatuksista tekoihin!

    20-vuotias DiN-merkki on elektronisen musiikin merkkituote.

    Ian Boddy istuskelee pubissa. Istuu, miettii ja puhuu. Miettii ja puhuu lisää. Ollaan Newcastlessa Iso-Britanniassa. Eletään 1990-luvun loppua. Ian Boddylla on idea. Se on jännittävä, mutta samalla hieman vaarallinen ajatus. Hän aikoo perustaa levymerkin. "OIen ehkä vähän hullu", hän sanoo virne naamallaan. Nyt 20 vuotta myöhemmin hänen luotsaamansa DiN-merkki on kokeellisen ja elektronisen musiikin kansainvälinen merkkituote. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri