Milla Vahtila
Yle
Leuanvetohaaste huipentui ironisesti samaan, jota usein kuulee urheilijoiden suusta: ”Minulla oli flunssa.” Toisaalta vastoinkäyminen osoitti, että haaste on synnyttänyt uuden tavoitteellisen urheilijan.
Olin ollut terve koko kolmen kuukauden harjoittelujakson. En ollut jättänyt ainuttakaan 13-viikkoiseen treeniohjelmaani laadittua harjoitusta välistä, ja olin tehnyt vielä paljon extraakin päälle.
Lauantaina 26.7. käytyjä SM-kilpailuja edeltävänä maanantaina tein viimeisen lihaksiani herkistelevän treenin. Tuolloin vedin 18 leuanvetoa harjoitusolosuhteissa, mutta SM-kisasäännöt huomioiden.
Olin taas kerran yllättynyt (kuten joka ikinen kerta, kun olen tehnyt uuden ennätyksen). Fiilis hipoi taivaita, ja odotin innolla ja itsevarmana tulevia SM-kisoja.
Olin varma, että levättyäni ensin kokonaiset neljä päivää, vetäisin SM:eissä helposti 18-20 leukaa.
Toisin kuitenkin kävi – siitä piti huolen torstaina 24.7. iskenyt pöpö.
SM-debyytti ilman tuuletusta
En heti torstaina ottanut huomatakseni flunssan ensimerkkejä, vaan juoksin vielä tuolloin itsepäisenä 11 kilometrin lenkin.
Perjantaina olo oli sitten aivan hirveä: kuumeinen ja tukkoinen.
Mökötin koko päivän. Harmitti ja itketti, mutta yritin psyykata itseäni siihen, että lauantaina olo olisi jo parempi.
Lauantai koitti. En erottanut, mikä osuus pahasta olostani johtui 30 asteen helteestä, mikä flunssasta ja mikä taas oli laitettavissa kisajännityksen piikkiin. Ruoka ei maistunut koko päivänä, eikä edes vesi enää mennyt kurkusta alas hetkeä ennen omaa suoritustani.
Koko kisapäivä meni itsepsyykkaukseen. Hoin itselleni, ettei pieni flunssa vaikuttaisi leuanvetosuoritukseeni.
Yritin huijata itseäni, ettei flunssa vaikuttaisi suoritukseen
Mutta vaikuttihan se. Jo 10 leuanvedon kohdalla tuntui todella pahalta, ja mieleni teki lopettaa.
Tästä huolimatta vedin 16 leukaa, joista 14 hyväksyttiin.
Kun 16 leuanvetoa tuli täyteen, ensimmäistä kertaa leuanvetohaasteeni aikana en tuulettanut.
Tavallaan olin huojentunut, että pystyin puolikuntoisena tsemppaamaan niinkin hyvään suoritukseen.
Lisäksi lauennut kisajännitys sekä adrenaliinihumala riittivät peittämään pahan mielen loppupäiväksi. Olin hämmentävässä hyvän olon, flunssaisen olon ja väsymyksen sekaisessa mielentilassa.
Kisaillan tunnelmia:
Varsinainen lamaantuneisuus ja masennus iskivät vasta seuraavana päivänä.
Nollasta ”vain” 14:ään
Kolme kuukautta sitten moni asiantuntija ennusti, että pystyisin SM:eissä mahdollisesti vetämään 3-10 leukaa. Siihen nähden 14 on jo huippusuoritus.
Silti olisin halunnut leuanvetohaasteelleni paremman huipennuksen kuin tämä. Harmittaa suunnattomasti, sillä tiedän, että olisin kyennyt täysissä voimissa paljon parempaan. Tahtoa oli.
Lisäksi oli aivan hilkulla, etten ottanut tälläkin suorituksella SM-mitalia: vedin yhtä monta leukaa kuin kaksi muuta naista omassa painoluokassani, mutta sääntöjen mukaisesti meistä painavin vei hopeaa, ja toiseksi painavin pronssia (tulokset).
Minä jäin juuri ja juuri mitalisijojen ulkopuolelle.
Erotuin muiden SM-naisten joukosta
En siis ollut yhtään sen huonompi kuin muutkaan SM:eihin osallistuvat naiset – olisin voinut olla jopa parempi.
Lisäksi voin ylpeänä todeta, että erotuin SM:eissä joukosta: olin silmiinpistävästi se kaikken ruipeloin ja lihaksettomimman näköinen osallistuja aikuisten puolella.
Itse suoritustani enemmän minua raivostutti loppujen lopuksi se, että olin siinä samassa paheksuttavassa tilanteessa kuin moni urheilija tärkeissä kilpailuissa: jouduin jossittelemaan FLUNSSAN takia.
Ironista kyllä, minulla on parhaillaan pöytälaatikossa materiaalit tulevaan artikkeliin aiheesta ”miksi urheilijat ovat aina flunssassa arvokisoissa”. No, sainpahan ainakin nyt omakohtaisen kokemuksen tämän aiheen pohjustukseksi.
Yllä mainitusta aiheesta on luvassa juttu loppukesästä/syksyllä, kunhan vain pääsen ensin yli omasta harmistuksestani.
Nälkä, joka kasvaa syödessä
Edellä kuvailemani harmilliset tunnelmat paljastivat toisaalta tehokkaasti, mitä leuanvetohaaste sai aikaan.
Ensinnäkin olen osoittanut itselleni ja muille, että nollasta lähtevä, melko laiha ja voimaton nuori nainen pystyy kehittymään niinkin miehiseksi mielletyssä liikkeessä kuin leuanvedossa.
Suoritustasoni on kasvanut tasaisesti viikko viikolta.
Vasta SM-kilpailut kuitenkin osoittivat, että sitä enemmän on kuitenkin kasvanut jokin, mitä ei voi nähdä.
Kilpailutilanne koukutti lopullisesti
Nimittäin nälkä.
Haluan näyttää itselleni ja muille, että pystyn vieläkin parempaan. Aion siis jatkaa harjoittelua entistä innokkaampana, ja osallistua SM-kilpailuihin taas ensi vuonna.
Itse kilpailutilanne näet koukutti minut lopullisesti.
Omaa suoritusta edeltävä jännitys ja sen laukeaminen sekä kisojen upea tunnelma ovat jotain, mitä ei voi kuvitella ennen kuin ne on kokenut.
Heti suorituksen jälkeen mieleni teki jo päästä kisaamaan uudestaan.
Tähän asti olen kokenut itseni ihan vain tavalliseksi kuntoliikkujaksi. Nyt voin kuitenkin ylpeänä sanoa, että minussa on herännyt jonkin sortin urheilija – olen löytänyt intohimon ja halun kehittyä kohti jotain tiettyä päämäärää.
Toisaalta en aio edelleenkään antaa liikkumiseni mennä äärimmäisyyksiin, vaan aion monipuolistaa omaa harjoitteluani entisestään ja pitää terveysnäkökulman etusijalla.
Leuanvetohaaste jatkuu
Ihmiskokeeni siis jatkuu, ja aika näyttää, miten pitkälle minun on mahdollista kehittyä leuanvedossa.
Erityisen jännittävää tulee olemaan se, muuttuuko ulkonäköni missään vaiheessa yhtään nykyistä vakuuttavammaksi.
Muuttuuko ulkonäkö jossain vaiheessa?
En nimittäin koe, että nyt kolmen kuukauden jälkeen olisin ulkoisesti muuttunut juurikaan; en tunne itseäni yhtään sen lihaksikkaammaksi kuin ennen.
Mutta vahvempi kuitenkin olen, niin fyysisesti kuin henkisesti.
Ja jostain voimani ovat toki ilmestyneet. Kävin kehinkoostumusmittauksessa treenijakson alussa ja käyn uudestaan nyt SM-kisojen jälkeen. Mittaus antanee osviittaa, onko minussa sittenkin tapahtunut jotain fyysisiä muutoksia leuanvetohaasteen myötä.
Lisäksi elokuussa Athletica-valmentajieni pitämät lopputestit vielä osoittavat, miten voimani ovat muuttuneet. Jospa siellä sitten olisinkin täysissä voimissa ja pystyisin taas vetämään uuden leuanvetoennätyksen.
Kolme päivää SM-kisojen jälkeen, kun jo olin melko parantunut flunssastani, vedin nimittäin jälleen sen 18 leukaa:
Poikkeustapausko vain?
Törmäsin jokunen aika sitten yhteen seksistisesti otsikoituun tutkimukseen, jossa oli testattu 17:llä normaalipainoisella naisella, oppivatko he vetämään leukoja kolmen kuukauden harjoittelujakson aikana. He treenasivat kolmesti viikossa – kuten minäkin.
Leuanveto ei ole vain miesten liike!
Tuloksena todettiin, että heistä neljä sai vedettyä yhden leuan jakson päätteeksi.
Tutkimuksessa ei tosin käy ilmi, kuinka laadukkaasti se oli toteutettu, mutta pointtini vain on, että tämän kaltaisiin naisten voimia ja kykyjä väheksyviin ”tutkimuksiin” ja otsikoihin törmäilee tuon tuostakin.
Itse kehityin samassa ajassa – kolmessa kuukaudessa – nollasta niin, että sain vedettyä treeniolosuhteissa 18 leuanvetoa ja SM-kilpailuissa kisaolosuhteissa ja flunssaisena 16, joista 14 hyväksyttiin.
Minulla ei ollut taustalla ennestään mitään voimailuharrastusta enkä juuri ollut käynyt kuntosalillakaan. Aerobinen pohjakuntoni tosin oli hyvä ja terveys kohdillaan.
Minä en toki ole osoitus siitä, että kaikki naiset oppisivat vetämään leukoja yhtä nopeasti tai läheskään yhtä paljon kuin minä opin. Olen kuitenkin osoitus siitä, että poikkeuksiakin on ja että naisiin oletuksista ja ennakkoluuloista huolimatta tarttuu voimaa.
Monesti kuultava väite, että leuanveto olisi vain miesten liike, ei tosiaankaan pidä paikkaansa.
Minun lisäkseni toistoleuanvedon SM-kilpailuissa oli tästä useita muitakin eläviä esimerkkejä.
Aiheesta lisää seuraavassa jutussa.
