Milla Vahtila
Yle
Taitoin 80 kilometriä jalan 22 tunnissa – siis hitaasti, mutta varmasti. Tämä ihmiskokeeni sai minut miettimään, miten pitkän matkan perusterve normaali ihminen todellisuudessa kykenisi pakon edessä kulkemaan, jos vetäisi itsensä aivan äärimmilleen.
Laitoin itselleni haasteeksi, että taitan jalan (hölkäten/reippaasti kävellen) 80 kilometrin mittaisen Karhunkierros-vaellusreitin vuorokaudessa. Haasteeseen liittyvät aikaisemmat jutut löydät tästä: juttu 1, juttu 2, juttu 3.
Selvisin ilman rakkuloita
En valmistautunut haasteeseen sen kummemmin, mutta pohjana oli toki, että olen nuori 24-vuotias perusterve ja melko hyväkuntoinen nainen.
Aikaisemmin en ollut kuitenkaan taittanut yhtäjaksoisesti juosten kuin pisimmillään puolimaratonin (noin 21,1 km) ja senkin vain kerran elämässäni.
Riskitekijät eivät koituneet kohtaloksi
Ihmiskokeeni lopputulos oli melko odotetunlainen. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen urheilufysiologian tutkija ja huipputestausyksikön vetäjä Ari Nummela veikkasi ennakkoon, että haasteeni suurimmat riskitekijät olisivat varusteet sekä riittävä nesteen- ja energiansaanti.
Vaikka lähdin matkaan yksillä lenkkitossuilla (siis ilman varakenkiä), niin rakkulat eivät onneksi koituneet kohtalokseni. En saanut koko 80 kilometrin aikana yhden yhtäkään hiertymää.
Sadekelillä tilanne olisi toki saattanut olla toinen, sillä märät kengät hiertävät kuivia todennäköisemmin. Lisäksi pääsin vaihtamaan hikiset sukat kuiviksi kahdella tauolla, joilla mieheni toi minulle vaihtovaatteet sekä ruokaa.
Nesteen- ja energiansaantikaan ei ollut ongelma. Karhunkierros-vaellusreitin varrella on paljon puroja ja jokia, joista itse rohkenin juoda suoraan. En siis edes kuljettanut vettä mukanani.
Lisäksi haasteeni ajankohta oli lämpötilojen suhteen armollinen: ei ollut liian kuuma, eikä toisaalta liian kylmä, joten liika hikoilu tai pukeutumishaasteet eivät vaivanneet.
Kannoin mukanani vain vähän evästä, ja huoltomiehenäni toiminut aviomies hoiti varsinaisen energiansaantipuolen. Mieheni toi minulle ruokaa kahdelle taukopaikalle. Ensimmäinen stoppi sijaitsi Kiutakönkäällä noin 28,5 kilometrin päässä lähtöpaikastani Hautajärveltä, ja toinen stoppi sijaitsi Jyrävänkoskella noin 57 kilometrin päässä lähtöpisteestä.
Olin siis jakanut 80 kilometrin mittaisen haasteeni kolmeen etappiin, ja vastaavasti jaoin myös haasteen todistusaineistona toimivat videot kolmeen osaan.
Aviomieheni kuvasi minua haasteen alussa ja lopussa sekä taukopaikoilla. Reitin varrella kuvatun materiaalin olen tallentanut itse mukanani olleella GoPro-kameralla.
Karhunkierros-challengen I osa:
Karhunkierros-challengen II osa:
Karhunkierros-challengen III osa:
Ihmiskokeeni analysointia
Kuten videotkin paljastavat, niin haasteeni ensimmäinen reilu kolmannes (28,5 km) sujui vielä melko vauhdikkaasti hölkäten alle viidessä tunnissa.
Toisella kolmanneksella etenemistahti hidastui, mutta toisaalta myös kulkumaasto vaikeutui paikoitellen. Kuten edellisessä artikkelissa toteankin, niin 55 kilometriä oli selkeä taitekohta, jossa väsymys alkoi näkyä kropassa ja tuntua psyykessäkin. Tästä huolimatta hölkkäsin yli puolet tästä toisesta etapista.
Toisella taukopaikalla olin klo 03 yöllä. Silloin oli kulunut reilut 12,5 tuntia lähdöstä, ja takana oli noin 57 kilometriä. Lisäksi siinä vaiheessa olin ollut yhtäjaksoisesti hereillä jo 20 tuntia.
Näin jälkikäteen ajateltuna tuo toinen keskellä yötä pidetty tauko ei ehkä ollut fyysisen suorituskykyni kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Vaikka sain taas vaihtaa tauolla päälleni mieheni minulle tuomat kuivat ja lämpivät vaatteet, niin kylmyys iski minuun luita ja ytimiä myöten.
Syypää tähän oli ennen kaikkea väsymys, sillä kokemuksesta olen huomannut, että väsyneenä palelen todella helposti.
Jalkojen lihakset jäykistyivät toisen tauon aikana pahasti, ja liikkeellelähtö oli melko kankea ja vaivalloinen. Lisäksi energiansaanninkaan kannalta toinen tauko ei ollut enää yhtä merkittävä kuin ensimmäinen.
Ensimmäisellä tauolla olin jo tankannut itseni niin täyteen, että olisin hyvin pienillä välipaloilla jaksanut loppuun asti. Toisella tauolla kunnon ruoka ei oikein maistunutkaan.
Oman henkisen jaksamisen kannalta oli kuitenkin mukavaa, että silloin keskellä yötä sai viettää vähän aikaa toisen ihmisen seurassa ennen haasteen viimeistä loppurutistusta.
Haasteen viimeinen vajaa kolmannes (23 km) meni läpi pääasiassa sisulla ja tahdonvoimalla. Vähän ennen toista taukoa oikean jalkani polvessa alkoi tuntua kipua, joka jatkui koko loppumatkan.
Oikean polven kipu haittasi etenkin alas päin laskeutumista. Näin ollen viimeiset 10 kilometriä osoittautuivat kaikkein haasteellisimmiksi, sillä niihin sisältyi muun muassa kahdelle vaaralle kiipeäminen ja niiltä alas laskeutuminen. Lopuksi oli myös kivuttava Rukan kylään, jossa sijaitsee Karhunkierroksen eteläinen päätepiste.
Mihin sitä oikeasti kykenisikään?
Siinä, missä olin edennyt ensimmäiset 57 kilometriä noin 11 tunnissa, niin viimeiseen 23 kilometriin minulla kului yli 8 tuntia. Hyydyin siis loppua kohden ja pääosin juuri siksi, etteivät jalkojeni lihakset ja niiden kiinnityskohdat olleet tottuneet tuollaiseen rääkkiin ennestään.
Kunto ja tahto eivät kuitenkaan missään vaiheessa horjuneet, vaikka jalkojen voimat hupenivat. Selvisin siis loppuun asti kunnialla ja väsymyksen ja riemun sekaisin tuntein.
Tulokseni – 80 kilometriä 22 tunnissa – ei ole urheilusuorituksena kovinkaan kummoinen.
Esimerkiksi maailman kovimmat ultrajuoksijat taittavat 80 kilometriä jopa alle viidessä tunnissa, ja kokeneelle maratoonarillekaan tuo matka ei varmasti olisi yhtä iso pala purtavaksi kuin kaltaiselleni ensikertalaiselle.
Maailman muihin eläimiin verrattuna oma suoritukseni on kuitenkin aika hyvä – kuten myös taktiikkani, ”hitaasti ja varmasti”. Sillä vaikka ihminen häviää monille eläimille nopeudessa, niin kestävyydessä olemme ainutlaatuista tekoa.
Huomasin tämän itsekin: vaikka hyydyin todella pahasti etenkin Karhunkierros-haasteeni viimeisen 10 kilometrin aikana, niin jostan sitä vain kuitenkin löytyi loppumetreillä vielä niin paljon energiaa, että jaksoin hölkätä maaliin.
Ja maalissa, 80 kilometriä ja liki 30 tuntia valveillaoloa takanani, en suinkaan retkahtanut puolikuolleena maahan, vaan olin intoa ja riemua täynnä. Jos olisin vetänyt itseni aivan loppuun asti, niin kuohuviini ja suklaa tuskin olisivat olleet ensimmäisinä mielessäni.
Antoisinta tässä haasteessani oli kuitenkin juuri se, että sain kohdata omien fyysisten voimieni hiipumisen sellaisessa mittakaavassa, jota en ennen ollut kokenut.
Vaikken todellakaan vienyt itseäni äärirajoille tai laittanut itseäni henkisesti koetukselle (puhumattakaan terveyteni riskeeraamisesta), niin voin hyvin kuvitella, mitä esimerkiksi seikkailujuoksijat mahdollisesti hakevat hurjilla suorituksillaan.
Oli todella hieno tunne olla niin fyysisesti väsynyt. Vastaavantasoista tunnetta ei pääse kokemaan tavallisella tunnin tai edes muutaman mittaisella juoksulenkillä tai ystävän tai puolison kanssa vaeltaessa.
Miten kestävä ihminen on verrattuna muihin eläimiin?
Itseäni jäikin mietityttämään tämän haasteeni myötä, millaiseen kestävyyssuoritukseen ihmisellä on luonnostaan valmiuksia.
Kuinka pitkään minäkin olisin teoriassa voinut jatkaa tuota menoani, ennen kuin olisin kaatunut totaalisen voimattomana maahan? Sata tai kaksisataa kilometriä? Vieläkö enemmän?
Ja millainen kestävyysotus ihminen tosiaan on muihin eläimiin verrattuna?
Tästä lisää myöhemmin.
