Harto Hänninen
Yle
Kino Suomen syyskauden alkuun on koottu kotimaisen kauhuelokuvan harvinainen kimara.
Kotimainen kauhuelokuva oli pitkään pelkkä vitsi alan harrastajien keskuudessa, sillä Valkoisen peuran (1952) lisäksi mustavalkoklassikoista ei paljon hurrattavaa löytynyt: Linnaisten vihreä kamari (1945) ja Noita palaa elämään (1952) sisältävät hieman yliluonnollisia elementtejä, mutta kauhuksi kerrontaa on vaikea nimetä.
Kino Suomi unohtaa hetkeksi nuo vanhat klassikot, ja hyppää kelkkaan siinä vaiheessa, kun Suomi-kauhu varttui aikuiseksi. Olli Soinio, joka oli jo Taideteollisen koulun elokuvalinjalla osoittanut kiinnostusta lajityyppiä kohtaan, teki esikoiselokuvastaan tyylipuhtaan kauhukomedian. Kuutamosonaatti (1988) sai jatkoa Kadunlakaisijoista (1991), ja Kino Suomen sarjassa elokuvia täydentää vielä Soinion lyhyt oppilastyö, Transvestjan tarinoita (1975). Toinen oppilastyöbonus on Auli Mantilan ankara Nälkä (1992), jossa ei kaihdeta kannibalismiakaan.
Psykologisempaa ja monitulkintaisempaa kauhutunnelmaa edustaa Ilari Nummen esikoiselokuva Kauhun millimetrit (1992), joka saa seurakseen Janne Kuusen lyhärin Meno paluu (1995), jossa videokuva sanelee ihmisen kohtaloa jo vuosia ennen modernia japanilaista Ring-elokuvien sarjaa.
1990-luvulla makaabereilla aiheilla leikittelevä splatterkomedia levisi maailmalta Suomeenkin. Railakasta kotimaan splattermeininkiä edustavat Mika Ripatin lyhytelokuva Isoäiti helvetista eli Kuolema käy kuusi beessä (1993) sekä Kim Finnin Howard – verinen iltapäivä (1996). Verisen estetiikan liepeillä keikkuu myös Atro Lahtelan paholaiselokuva Silmä silmästä (1999), joka saa parikseen saman ohjaajan makaaberin lyhytelokuvan Vastanaineet (1997).
