Hyppää pääsisältöön

Mitä kohti ponnistelee Jumalan rakastaja 2013?

”Itserakkaus – Itse Rakkaus!”

Ryhmäteatterin 1980-luvun kulttinäytelmä koki uuden tulemisensa viime syksynä Kokkolan kaupunginteatterissa, jonne sen toteuttivat dramaturgi Jussi Moila ja ohjaaja Sakari Hokkanen. Nyt helsinkiläisillä oli viimein tilaisuus nähdä Jumalan rakastaja 2013, kun kokkolalaiset saapuivat pumppaamaan rautaa Korjaamon Stage-festivaalille. Esityskertoja oli vain kaksi, ja katsomo oli täysi.

Mikko Virtanen ja Seppo Merviä. Kuva Päivi Karjalainen.

Näytelmä kertoo Juska Paarmasta, joka on kateissa elämänsä kanssa. Paarma heittää vaimonsa pihalle, työtä ei ole, eikä jumalakaan puhu Juskalle, vaikka lahkolaistuttavat kuinka rukoilisivat hänen puolestaan. Juska löytää tarkoituksen elämälleen punttisalilta. Hän haluaa tulla Michelangelon Daavid-patsaaksi.

Olen liian nuori, jotta olisin nähnyt Ryhmiksen Jumalan rakastajaa, mutta jotain hajua minulla siitä on. Ohjasin vuonna 2007 tv-dokumentin Ryhmäteatterista, ja pääsin katsomaan kohisevaa vhs-taltiota Arto af Hällströmin alkuperäisestä ohjauksesta. Hurjalta se näytti, maaniselta. Kari Väänänen sanoi silloin haastattelussa, että Juska Paarman rooli oli hänelle käännekohta. Väänänen kertoi heittäytyneensä niin syvälle rooliinsa, että oma mielenterveys alkoi heittää. ”Se rooli rupesi määräilemään mun elämää. Mä en pystynyt erottamaan arkielämää ja Juska Paarmaa. Se ei ole hyvä juttu, se riitti mulle.” 

Nyt Juska Paarmaa näytteli Mikko Virtanen. Hän on syntynyt 1980-luvulla, ja esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa Virtanen kertoo jumaloineensa lapsena Stallonea ja muita ajan muskelisankareita. Suhde kehonrakennukseen on näillä tekijöillä kahtalainen. Toisaalta bodaus naurattaa, tuntuu pösilöltä. Toisaalta ohjaaja Hokkanen tunnustaa, että tuntee lajia kohtaan pimeää vetovoimaa.

Tämä ristiriita välittyy katsojille. 1980-luvun hitit pauhaavat, alttaritaulussa välähtää Rockyn kuvia. Suhde lihasten jumalointiin on osin ironinen ja huvittunut, esityksessä on traagisen seassa keveyttä ja naurua. Mutta silti: esityksen voima on rauta joka nousee. Näyttelijät nostavat oikeita painoja, vetävät itsensä oikeasti sippiin. Katsomo tuijottaa hiljaa aina vaan uusia sarjoja urakoivia miehiä.

Ja näin kävi: Jumalan rakastajaa katsoessa alkoi tehdä mieli mennä punttisalille.

Mikko Virtanen ja Pia Andersson. Kuva Päivi Karjalainen.Jumalan rakastajan itserakkaus sopii täydellisesti tähän omakuvia vilisevään aikaan. Punttisalilla käyminen on taas muotia. Salil eka salil vika. Mutta itselle tuli tunne, että nyt näytelmässä bodataan eri syistä. 1980-luvun individualismin sanotaan olleen vastareaktiota 1970-luvun yhtenäiskulttuuriin ja pakkokollektiivisuuteen. Nyt tuntui siltä, että kehoaan rääkkäävä Juska keskittyy Daavidiksi tulemiseen, jotta ei hukkuisi. Pirstoutuneessa todellisuudessa ainoa asia, joka pysyy tukevasti miehen otteessa, on rautatanko. Ja siihen hän takertuu. Aikojen muutos näkyy siinäkin, että 1980-luvulla bodarien proteenidieetti oli pienten piirien puuhastelua. Nykyään karppaaminen, hiilarien välttely ja muut erikoisruokavaliot ovat koko kansan hupia.

Nykyhetkeen päivitetyssä esityksessä lihasten kasvusta postaillaan tietysti myös feisbuukkiin. Penkkipunnerusvideoita ja muskeliposeerauksia faneille! 

Seppo Merviä näyttelee kerrassaan mahtavasti kolme rooliaan: hän on Juskan kaksoisolento, hän on Leso, kaikista kovin bodari, sekä Juskaa houkuttava muotitaiteilija. Peilikuva, haastaja ja seksiobjekti samassa paketissa! Pia Andersson tekee hienot roolit kivikasvoisena bodari-blondina sekä bilehilepimuna. Juskan ainoaa ystävää näyttelevä Jarmo Perälä tuo mukanaan vanhenevan miehen tragediaa: hän yrittää pysyä nuorten jannujen mukana, harmaantuvista hiuksista ja liikakiloista viis.

Ohjaaja Hokkanen käyttää musiikkia tehokkaasti. Kun Juska Paarma nostaa yksin painoja, kaikuu pimeydessä tuttu laulu: ”Täällä Pohjantähden alla on mun kotomaani”. Suru tuntuu katsomossa asti. Oma ruumis on ainoa koti, jonka Juska tuntee.  

 

Kokkolan kaupunginteatteri: Jumalan rakastaja 2013. Teksti Jussi Parviainen - Jussi Moila. Ohjaus Sakari Hokkanen. Lavastus Salli Kari, puvustus Mirjami Saarni, valaistus Veli-Matti Ersta, ääni Anna Moriwaki. Rooleissa Mikko Virtanen, Seppo Merviä, Tuomo Kemppainen, Jarmo Perälä, Pia Andersson ja Irina Parviainen. Ensi-ilta oli Kokkolan kaupunginteatterissa 21.9.2013.

Stage-festivaali Korjaamolla 13.-24.8.2014.


YLE Teeman Tekijänä: Sini Pesonen -ohjelmassa kerrotaan Kokkolan kaupunginteatterin johtajasta. Teatterissa harjoitellaan paraikaa näytelmää Jumalan rakastaja 2013.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri