Yli 30 vuoden rundaamisen jälkeen mulle tuli eteen mahdollisuus näyttää sitä meininkiä, mitä oon ite nähny ja kokenu ympäri tätä meidän avaruudessa roikkuvaa ja pyörivää palloa. Nimittäin kyse on musiikista, sen tärkeydestä ihmisten elämään, sen uskomattomasta monipuolisuudesta ja sen alati muuttuvasta sielusta.
Rundilla ollessa on helppoo heittää veskat hotellihuoneeseen ja jäädä alakerran aulabaariin vetää bisseä. En sano että en sitä olisi ikinä tehny - päinvastoin. Hotellien aulabaarit saattavat olla elämää rikastuttavia, hätkähdyttäviä Twilight Zoneja. Aulabaarien baarimikoilta on välillä löytyny mitä kummallisimpia ja häkellyttävimpiä ehdotuksia siitä, mitä kyseenomaisessa stadissa pitäs nähdä ja kokea.
Kerran Barcelonassa ollessani, 80-luvun puolivälissä, baarimikko antoi kartan vanhaan kaupunkiin, kun kysyin missä voisi nähdä hyvää flamencoa. Pienen etsinnän ja eksymisen jälkeen löysin kyseisen mestan. Paikka sijaitsi vanhassa viinikellarissa, maan alla, pienellä, pimeällä kujalla. Pienen sisäänpääsymaksun maksettuani mut ohjattiin pöytään. Tilasin pullollisen herkullista Rioja-punaviiniä ja vähän tapaksia nakerreltavaksi. Ilmassa leijui sankka hasiksen, hien ja tupakan savu. Oli kuuma ja mesta oli täynnä jengiä.
Pikkuhiljaa alkoi muusikoita ilmestyä lavalle. Älyttömiä kitaristeja, laulajia, taputtajia, virtuoosimuusikoita - tätä normaalia henkilökuntaa, mikä kuuluu kunnon flamenco-show’hun. Sitten lavalle tuli tanssijat. Isot, pilkulliset hameet pyörivät villisti rytmin tahdissa, pitkät solakat kädet, jalat ja niskat tanssivat, taipuivat ja taputtivat, antautuen täysin rytmiin, musiikin sieluun. Duende oli täällä. Aloin katsoa naistanssijoita tarkemmin ja kelasin, että valaistuksessa oli jotain vikaa. Nenien alla näkyi olevan isot tummat varjot? Kas kummaa, naistanssijoilla oli kaikilla isot tuuheat viikset. Aloin katsoa pöytiä ympärilläni, hienosti puetut mies/nais- pariskunnat olivat kaikki miehiä. Naislaulajat olivat kaikki miehiä. Elikkä olin päätynyt Transvestiitti Flamenco -klubiin. No vitut, meno oli hyvä ja esiintyjät olivat alansa ammattilaisia, elikkä päätin jäädä mestoille ja nauttia illan ohjelmasta.
Tää ilta on jäänyt mieleen. Se ilo siitä, että et koskaan tiedä mitä saattaa tulla eteesi, on just se elämän suola, ainakin mulle. Oon päätyny kaikenlaisiin tilanteisiin ja nähnyt uskomattomia muusikoita, tanssijoita ja laulajia, joista muu maailma ei ehkä paljoa tiedä.
Tällä Ylelle tehdyllä Sound Tracker -proggiksellani mä yritän vähän avata sitä ovea, minkä takaa saattaa löytyy uskomattomia aarteita. Viedä jengiä telkun kautta muihin kulttuureihin, muihin viboihin -siihen soundin hienouteen ja tärkeyteen. Näyttämään, kuinka samanlaisia ja täysin erilaisia me kaikki tällä pallolla ollaan. Meillä kaikilla on oma kokemus ja stoori siitä lyhyestä ajasta mitä saamme täällä viettää. Kaikenlainen syrjintä köyhdyttää meidän kokemusta täällä. Oli se musiikillinen, rodullinen, uskonnolinen tai poliittinen...
Musiikki on mulle aina ollu se yhdistäjä, se koskematon kieli, jota kaikki ymmärtävät. Sillä puretaan patoutumat, sillä iloitaan ja sillä juhlitaan. Musiikilla viedään meidät tunteisiin, joita pidellään piilossa. Sehän on tavallaan kun joku helvetin terapeutti :)
Tässä proggiksessa on musiikillisia kokemuksia katusoittajista legendoihin. Mulle itelle tää on ollu ehkä antavin kokemus mun uralla, toivon mukaan tekin diggaatte:)
Zau ja nähdään
Sami
Kirjoittaja Sami Yaffa on basistilegenda, joka on urallaan muun muassa Hanoi Rocksissa ja New York Dollseissa soittaessaan nähnyt ammatin kaikki puolet. Ohjelmasarja Sami Yaffa Sound Tracker on löytöretki kulttuureihin, joissa musiikki on muutakin kuin kulutushyödyke. Yle Teemalla 25.8. alkaen maanantaisin klo 21. Katsottavissa myös Yle Areenassa.
