Hyppää pääsisältöön

"Metsä on akatemia, jonka barbaarit hävittivät"

Valokuva Puiden kansa -kirjasta.
Valokuva Puiden kansa -kirjasta. Kuva: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo puiden kansa

'Ihminen tarvitsee merkityksiä kantavia ympäristöjä nähdäkseen paremmin oman elämänsä kulun osana historiaa ja suurta elämävirtaa. Maailma, jossa kaikki on uutta, nuorta, vasta ostettua, vailla merkkiäkään ennen meitä eläneistä, on kuin samea peili, josta heijastuu vain haalea varjo olemuksestamme.'

Valokuvaajat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen rupesivat työstämään Puiden kansa -kirjaa vuonna 1997. Neljäs ja viimeisin painos ilmestyi keväällä. 200-sivuinen teos on kokoelma suomalaisen luonnonuskonnon menneisyyttä ja sen nykytilaa. Kirjan kahdeksan lukua pohtivat metsäläisyyttämme tarinoiden, kuvien ja lorujen kokonaisuuksina.

Puiden kansa -kirjan kansi.
Puiden kansa -kirjan kansi. Kuva: Sanni Seppo, Ritva Kovalainen puiden kansa

Kun seuraamme suomalaisten jälkiä menneisyyteen, törmäämme pian metsärajaan. Luontoyhteys oli vielä joitakin sukupolvia sitten hyvin vahva. Metsille uhrattiin ja niiden vartijoiksi uskottuja haltijoita kunnioitettiin. Pyhillä lehdoilla, hiisillä, juhlittiin ja laulettiin kertomuksia maailman synnystä. Karhu puolestaan oli miltei jumalallinen eläin, jonka nimeäkään ei tohdittu sanoa ääneen (vrt. Mooseksen Toinen käsky).

Kun seuraamme suomalaisten jälkiä menneisyyteen, törmäämme pian metsärajaan.

Suomalainen mytologia sisältää samoja piirteitä kuin monet muut maailman alkuperäisuskonnot. Myytti elämänpuusta yhdisti ihmisen, jumalten ja manalan maailmat. Kaikesta huokui riippuvaisuus ympäristöämme kohtaan: metsät ja vesistöt eivät olleet hyödykkeitä, ne olivat ylläpitäjiä. Luonto oli pyhä.

1200-luvulla kirkko keksi, että luonnonuskonnot on kitkettävä. Osan perinteistä kirkko sulautti omiin tapoihinsa, osan propagoi unholaan.

Kuva Puiden kansa -teoksesta.
Kuva Puiden kansa -teoksesta. Kuva: Sanni Seppo, Ritva Kovalainen puiden kansa

Paavin itsensä siunaamana kirkko kaatoi suomalaisten uhrilehtoja 1800-luvun lopulle asti. Pyhien puiden kaatamista pelättiin niin paljon, että papit ja rovastit joutuivat usein itse tarttumaan kirveeseen.

Asenteet muuttuivat, merkitykset hämärtyivät. Pyhää lehtoa tarkoittanut hiisi-sana alkoi vuosisatojen myötä tarkoittaa hornaa tai sarvipäistä paholaista.

Syviä uskomuksia ei kuitenkaan täysin onnistuttu hävittämään. Paikanimet kuten Eräpyhä, Hiidenkangas ja Pyhäloukas kielivät yhä vanhempiemme hengellisistä paikoista. Tammikuu sai nimensä pakkasöistä, jolloin Suuren Tammen eli linnunradan näki selvimmin. Jopa Kouvolan nimi viittaa vanhaan karhun kutsumanimeen kouko.

'Näillä vanhoilla nimien merkitsemillä paikoilla myös maa kätkee sisäänsä muistoja. Kasvillisuuden alta löytyy alttarimainen kivikehä, kalmisto kiviröykkiöineen tai vain pala hiiltä todistuksena pyhässä lehdossa palaneesta rituaalisesta tulesta.'

Kovalainen ja Seppo ovat vuosien aikana etsineet ja valokuvanneet uhrilehtoja, karsikkoja (puita, joihin on kaiverrettu muisto) sekä metsämaisemia ympäri Suomen ja Viron. Moni ihminen kertoo kirjassa suhteestaan vaikkapa sukumäntyyn. Kirjasta käy ilmi metsän historiallinen tärkeys, mutta myös sen vähemmän puhuttu merkitys nykypäivänä. Juuremme ovat ehkä syvemmällä maassa kuin äkisti uskoisi.

Saamme historian.

Kaunis Puiden kansa on kuin kansien väliin tallennettu metsäretki. Osa tilkkutäkkimäisesti kootuista sivuista ovat hieman vaikealukuisia, mutta naisten ottamat valokuvat ovat uskomattoman hienoja. Kun on syventynyt sivukaupalla ikivanhaan karhumyyttiin, kappaleen viimeisessä kuvassa eläintarhan kaltereihin nojaava kontio haastaa ajattelemaan, millaisen hinnan metsä eläimineen on maksanut materiaalisesta yltäkylläisyydestämme.

'Sana metsä on alun perin tarkoittanut kaukaista, reunaa, äärtä ja rajaa. Tätä rajaa on aikanamme työnnetty yhä kauemmaksi. Villi metsä on lähes kokonaan kesytetty, sen haltijoiden nimet ja rajanylitykseen tarvittavat rituaalit ovat unohtuneet. Metsän syvä seinä on meitä vastassa vasta kaukana pohjoisessa tai maamme rajojen ulkopuolella.'

Ekologisuudesta ja luontoyhteydestä puhuttaessa kohtaa paljon vastakkainasettelua luonnon edun ja ihmisen edun välillä. Puiden kansassa siteerataan Sauli Niinistön vuoden 1997 lausahdusta ”viimeisestäkin puusta, joka on muka jätettävä pystyyn, jotta jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää onnellista elämää”.
Tasavallan presidentin tuolloinen ajatusmalli on virheellinen. Ihminen ei ole ympäristönsä yläpuolella, vaan osa ekologista kokonaisuutta, joka viime kädessä ratkaisee ihmisen olemassaolon. Kestämättömällä luontosuhteella sahaamme oksaa altamme. Luonto selviää ilman meitä, mutta me emme ilman sitä.
Puiden kansa ei kuitenkaan ole moralisoiva pamfletti. Se on teos puiden henkisestä arvosta, joka vielä joitakin sukupolvia sitten oli yhtä tärkeä kuin niiden nykyinen arvo talouskasvun vauhdittajana.

Ihmisiä sukupuun ympärillä
Ihmisiä sukupuun ympärillä Kuva: Sanni Seppo, Ritva Kovalainen puiden kansa

'Kenties näemme nyt kartan ja maiseman uusin silmin: tuolla halkaisee tie pyhän metsän, toisaalla on kaunis vanha uhripaikka merkitty suojeltavaksi. Puut humisevat, pyhää vettä pulppuava lähteen silmä kimaltaa pikatien kohinan ympäröimässä mustassa kuusikossa. Entisen hiiden suuret puut heittävät varjonsa kirkon seinään.
Juuremme kasvavat. Saamme historian, eivätkä metsät, mäet ja purot enää ole vain metsiä, mäkiä ja puroja.'

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo: Puiden kansa. 1997-2014. 200 s.

Otsikon sitaatti: Pentti Saarikoski.

Puiden kansan kotisivu
Strada: Esivanhempamme eivät kirkonpenkkejä kuluttaneet
Elävä arkisto: Metsäsuomalaiset loitsuivat itsensä unohduksiin
Tiededokumentti: Elämää metsässä

Kommentit
  • Miten Minna Canth ehti?

    Mikä mahdollisti Minna Canthin valtavan elämäntyön?

    Palvelijoiden ja kauppa-apulaisten saatavilla olevan ja edullisen työpanoksen ansiosta Minna Canthilla oli mahdollisuus kirjoittaa tasa-arvoa edistäviä artikkeleita ja näytelmiä.

  • Avaruusromua: Palmut, hiekkaranta ja tähtikirkas yö

    Mitä on eksotiikka musiikissa?

    Mitä on eksotiikka? Mitä on eksotiikka musiikissa? 1950-luvulla se oli viihdyttäviä viuluja, intensiivistä tunnelmaa, villejä rytmejä ja salaperäisiä ääniä. Tuolloin levyillä soivat tunnelmat eksoottisilta kaukomailta: Aasiasta, Havaijilta, Amazonilta, Andeilta ja Afrikasta. Mutta musiikki ei ollut mitään kansanmusiikkia tai etnoa, vaan aitoa eskapistista viihdettä. Se oli eksoottista fantasiaa. Se oli epäaitoa muka-musiikkia. Se oli musiikillista kolonialismia. Mutta hyvin viihdyttävää, ja nykyään kuunneltuna mitä viehättävintä kitschiä ja campia. Ja eksotiikka viehättää yhä. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Avaruusromua: Ne oli suunniteltu muuttuvaan maailmaan

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi.

    Ne oli tehty liikuteltaviksi ja korvattaviksi. Niiden ei ollut tarkoitus olla ikuisia, vaan niiden rooli oli väistyä, kun tilalle tulisi jotakin uudempaa ja ehkä parempaa. Ne ovat värikkäitä ja sulavasti muotoiltuja tuoleja 1960-luvun alusta. Punainen, keltainen ja sininen. Edessä matala pöytä. Värikkäiden huonekalujen yläpuolella kuvassa lukee suurilla valkoisilla kirjaimilla: Optimistic Modernism. Optimistista modernismia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Asterix opettaa latinaa

    Asterix-kirjoja lukemalla voi suorastaan sivistyä.

    Asterix seikkailee -sarjakuvat perustuvat löyhästi Julius Caesarin jo ennen ajanlaskua kirjoittamiin Gallian sota -teoksien tapahtumiin.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri