Lauri Leskinen
Yle
Axa Sorjanen teki 1990-luvun puolivälistä alkaen useita suomalaista rockia ja kevyttä musiikkia käsitteleviä sarjoja ja dokumentteja. Haastatteluja 150 henkilöltä kertyi 250 tuntia - iso pala suomalaisen rockin historiaa. Mukaan mahtuu niin huvittavia tarinoita Eero Raittisen hammaslääkäristä kuin syvästi koskettavia hetkiä Night of Iguana -laulaja Floydin haastattelusta. Materiaalia on julkaistu jo laajalti Ylen Elävässä arkistossa nimellä Suomirockin sensuroimaton historia. Haastattelussa materiaalin taustoja valottaa Axa Sorjanen.
Mistä koko sarjassa on kyse?
Tein Top Eye -nimisen tuotantoyhtiön kautta useita dokkareita ja sarjoja televisioon vuosien 1994-2000 välillä. Ymmärsimme sarjojen tuottajan Lasse Wikmanin kanssa, että kuvatut raakamateriaalit ovat aika arvokkaita. Hankimme ne itsellemme ja varmaan 10 vuotta istuttiin niitten päällä tietämättä, mitä niille tehdään. Matkan varrella mietittiin, että ne pitäisi saada arkistoitua tai tutkijoiden käyttöön. Halusin, että ne saadaan jollain tapaa sellaisinaan myös yleisön nähtäviksi.
Ennen vuodenvaihdetta 2014 tajusin, että miksei näitä voisi laittaa Ylen Elävään arkistoon, koska täällä kumminkin kökötin töissä. Laitoin lyhyen mailin esimiehelleni. Meni noin puoli tuntia ja oli sovittu, että väännetään juttu nippuun ja saadaan materiaali tänne.
Julkaistun materiaalin runko koostuu neljästä TV-sarjasta, joissa on pelkästään valmista ohjelmaa noin 20 tuntia. Niihin haastateltiin jo noin 150 henkilöä. Sen lisäksi on yksi dokumentti soittajien vaimoista, yksi camp-mielellä tehty kesäsarja suomalaisen iskelmämusiikin kummallisuuksista, yksi harrastajataiteilijoista ja sitten yksi pitkä dokkari Helsingin Lepakon historiasta.
Lähdemateriaalia on siis paljon?
Sitä on ihan valtavasti, noin 200-250 tuntia. Toisin kuin nykyään silloin tehtiin päätös, että raakamateriaalia ei tuhota. Käyn läpi kaiken itse, koska jos ei tunne sisältöä ollenkaan, niin kenelle tahansa muulle se olisi liian raskas urakka. Julkaisuun laitetaan todennäköisesti ihan kaikki, koko se nippu. Pitkälle syksyyn varmaan riittää julkaistavaa.
Miten sait nauhat haltuusi?
Nauhat hankittiin tuotantoyhtiön konkurssipesästä. Me nähtiin, että on vaara, että ne tulevat katoamaan ja päätyvät johonkin roskalavalle. Tietysti myös tajuttiin, että videonauhat eivät tule kestämään maailman tappiin: ne läpiprinttautuvat ja tuhoutuvat. Osassa onkin jo jotain teknisiä häiriöitä.
Miten tajusit, että tässä on hieno kulttuurinen pääoma käsissä?
Kyllä sen tiesi jo TV-sarjojen tekovaiheessa, että ne ovat kulttuurihistoriallisesti arvokasta tavaraa. Tietysti arvo on vuosien varrella noussut – onhan siellä materiaalia Juice Leskisestä, Kirkasta, Otto Donnerista… Viimeksi mainitustakin kuvaa on melkein pari tuntia.
Onko haastatteluhetkistä jäänyt jotain erityisesti mieleen?
Niitä hetkiä on hirveästi ja tietysti pyrin tarinoita Elävän arkiston sivuilla kertomaan sen mukaan, mitä muistan. Kaikki haastateltavat ovat olleet omalla alallaan merkittäviä ihmisiä ja kyllä siellä on hauskoja tapauksia. Niin kuin esimerkiksi Michael Monroe pomppimassa raivoissaan lycra-housuissa 30-asteen pakkasessa lumihangessa, kun se ei löydä perille oltuaan itse ensin 2 tuntia myöhässä, koska vaimo ei osannut ajaa. Tai kuinka haastattelun jälkeen lähdettiin Martti Syrjän kanssa erittäin pitkäksi venyneelle baarikierrokselle.
Parhaimmillaan noista muistaa kummallisia asioita. Muistan, mitkä pitsat me tilattiin, kun odoteltiin Eero Raittisen haastattelua. Eero tuli hammaslääkäristä ja hänellä oli niin paha puudutus suussa, että puhe oli käsittämätöntä mongerrusta. Odottelu meni niin pitkäksi, että kaikille tuli nälkä, syötiin ja vasta sitten tehtiin haastattelu.
Neumannin haastattelu taas alkaa täysin kesken. Nipa kävi niin hirveillä kierroksilla, että tavallaan aloitti haastattelun jo kulisseissa. Heti kun hän istui studion tuoliin, niin näytin kuvaajalle, että laita kamera käymään, jotta saadaan kaikki talteen.
Vastaavasti on myös hirvittävän koskettavia hetkiä. Jotkut haastateltavat ovat olleet ennen tai myöhemmin hyviä henkilökohtaisia ystäviä. Esimerkiksi Nights of Iguana -yhtyeen edesmennyt Floyd oli minun ihan lähiystäviä. Jo haastattelua tehdessä näki, että hän ei ollut enää ihan elämänsä terässä ja oli silloin jo aika vaikea haastattelu tehdä.
Samoin Rumban entinen päätoimittaja Rami Kuusinen, joka oli hyvinkin läheinen ystävä, oli aika pahasti sairas. En itse asiassa sitten käyttänytkään sitä haastattelua. Haastatteluhetkellä ei tiedetty, että Rami oli sairastunut uudestaan, mutta se näkyy jälkeenpäin ihan selvästi. Näitä joitain on rankkaa itselle katsoa.
Minkä haastatteluista itse kohottaisit ykköseksi?
Minulla ei ole ehkä tekijänä sellaista perspektiiviä, että voisin nimetä yhden. Minua kiinnostaa, miten yleisö reagoi 20 vuotta vanhoihin haastatteluihin. Siellä on hirveästi sellaista obskuuria kamaa, esimerkiksi Leirintäalue-sarja, jossa käsiteltiin iskelmämusiikkia camp-näkökulmasta. Sitten on Timo T.A. Mikkosta, Eki-setää ja Jorma Pulkkista, jotka kertovat muusikonuristaan. Tai tähtitoimittaja Ruben Stiller, joka on myös levyttänyt, käy läpi omaa levytyshistoriaansa.
Lisäksi julkaisussa on hirveästi kiinnostavia kevyen musiikin taustavaikuttajia, jotka saattavat olla täysin tuntemattomia isolle yleisölle.
Millä perusteella 90-luvulla valitsit haastateltavat?
Valittiin kaikki, jotka katsottiin suinkin merkittäviksi tekijöiksi ja hirveän hyvin heitä saatiin haastatteluihin. Oikeastaan ainoat, jotka kieltäytyivät, olivat Gösta Sundqvist sekä punk- ja pienlehtiveteraani Miettinen. Molemmat harmittelivat myöhemmin, että eivät suostuneet. Samoin Atte Blom kieltäytyi. Attehan ei ole varmaan neljäänkymmeneen vuoteen antanut yhtään haastattelua, on nykyään tosin rikkonut sen.
Miten haastateltavat suhtautuivat?
Ei siinä ollut mitään ongelmaa. Tietysti joitain joutui vähän ylipuhumaan, suurinta osaa ei millään tavalla. Kun ensimmäisen TV-sarjan oli saanut tehtyä, niin jengi oli myöhempien kohdalla hyvin perillä, mitä oltiin tekemässä.
On ollut hauskaa, että monilta on tullut palautetta näistä Elävän arkiston julkaisuista. Muun muassa Ville Valo on halunnut ostaa itselleen kopion tuosta vanhasta haastattelusta - että ihmiset ovat pääosin tykänneet. Tosi moni on sanonut, että he ovat aivan kauhuissaan, että mitä tuli silloin puhuttua. Mikkolan Matti eli Tehosekoittimen Matti sanoi, että hänellä on semmoinen muisto, että hän puhui silloin valtavan kokeneena: ”mä tiedän kaiken maailmasta” -tyyppisesti. Mikä vähän pitää paikkansakin siitä haastattelusta. Se on kuvattu 1999 ja Matti on ollut silloin varmaan 22-vuotias.
Mutta ne ovat oman aikansa kuvia. Mitään en ole sieltä välistä poistanut. Olen jättänyt sinne kaikki omatkin takeltelut ja virheet, että kyllä minä itse siellä yhteensä eniten mokailen kevyesti.
Koko Suomirockin sensuroimaton historia löytyy Ylen Elävästä arkistosta.
