Palsasta, paljaasti

Kello on puoli neljä aamuyöstä. Esitys on juuri päättynyt. Olen niin uuvuksissa, että tuskin jaksan nostaa käsiäni aplodeihin. Mutta mitä väsymyksestä: näin tämä kuului nähdä. 

Kyse on Kristian Smedsin ja Rosa Liksomin ”Keskiyön Kansallisteatteriin” yhdessä kirjoittamasta esityksestä nimeltä Palsa – ihmisen kuva. Aluksi katsojat viedään Kansallisteatterin näyttämölle, jonka hämärään on rakennettu yksinkertainen lavastus. Pieni lava, muutama kynttelikkö, peltiämpäreitä, mikorofoni, maatuskoita joilla on pääkallo kasvojen paikalla. Näyttämö rullaa ympäri lähes taukoamatta. Palsa kertoo tarinaansa, niin kuin hän sen näki. Katsojan silmien eteen pyöritetään taiteilijan houreet, riemunhetket, kuristavat muistot, vapauttavat matkat maailmalle - ja yhä uudestaan paluu kotiin, kylmään Kittilään. Palsalla on omakuva nimeltä ”Euroopan synkin”. Esitys ei silti ole pelkästään synkkä. Julkeat ja pähkähullut kohtaukset saavat tuon tuosta purskahtamaan nauruun. Tunnelma öisessä katsomossa on hyvä.

Näyttämöllä on kolme ihmistä. Ohjaaja Smeds on Kalervo Palsa. Aina Bergroth makaa näyttämöllä bikineissä ja ruumiillistaa sen, miten Palsa näkee naisen. Timo Kämäräinen on uskomaton yhden miehen orkesteri, joka soitollaan luo vaihtuvia tunnelmia, tukee ja kommentoi tarinaa.

Palsa näyttäytyy lamauttavan ujona miehenä, joka häpeästä piittaamatta koettaa siirtää maalauksiinsa kokemaansa. Palsan huumori on sysimustaa, aiheet paljaita ja ahdistavia: isänmurha, äidin kaipuu, kyvyttömyys lähestyä elävää naista, loputon masturbointi, perversiot, yksinäisyys, pahuus, juopottelu, harhat, viha taidekriitikoiden taidepuhetta kohtaan. Ja kylmimpänä kaikista: kuolema. Mikään ei todellakaan ole pyhää - paitsi taiteen rehellisyys. Palsa koettaa juoda itsensä hengiltä. Hän koettaa hakata laudanpätkästä esiin aina vaan uusia kuvia. Onnistumista juhlitaan ryyppäämällä viikkotolkulla. Vaikein hetki on se, kun täytyy lopettaa juominen, ja aloittaa jälleen työt. 

>Palsan maalaukset ja sarjakuvat vääntyvät kohtauksiksi. Taiteilija kulkee hirttoköysi kaulassa. Hän hiihtää kylmässä huoneessa, sauvoo läpi pitkän yön kohti Kittilää. Tex Willer fantasioi raiskaavansa taidekriitikon. Puukon terä hivelee paljasta ihoa. Palsa pilkkasi ja piiskasi maailmaa, taidemaailmaa ja itseään taiteessaan, ja niin tekee tämä esityskin.

Mutta miksi Smeds on itse näyttämöllä? Parin ystäväni mielestä näytelmä kärsii siitä, ettei pääroolissa ole ammattinäyttelijää. On totta, että Smedsin ilmaisu on hetkittäin paasaavaa tai kulmikasta. Mutta minua se ei haitannut. Päinvastoin: ratkaisu tukee kerrottua. Palsa laittoi itsensä täysillä likoon taidetta tehdessään. Smeds tekee samoin eläytyessään Palsan hahmoon. On yritettävä, mitä se sitten vaatiikin, välittää rohkeasti oma näkemys maailmasta. Ja juuri tämä on esityksen aihe. 

Esityksen lopussa Smeds puhuu – tai esittää puhuvansa – omana itsenään. Hän kertoo ihailleensa kauan kaukaa näitä pohjoisen suuruuksia: Palsaa, Vilho Lampea, Rosa Liksomia, Timo K. Mukkaa, Särestöniemeä. Nyt, Smeds toteaa, hän tohtii vihdoin sanoa olevansa osa samaa joukkoa, niin taiteen kuvastoltaan kuin käsityksessään siitä, mitä vaatii olla taiteilija. 

Oikea Palsa kuoli keuhkokuumeeseen. Palsa-näytelmässä roolihahmo nimeltä Smeds asettuu ruumisarkkuun, koska haluaa päästää päiviltä sen taiteilijan, joka on ollut, ja etenkin kaiken häpeän jota on tuntenut. Arkusta pamahtaa esiin iloinen mies, joka on saanut oivalluksen. Taidetta ei tarvitse tehdä, jos ei huvita. 

Kansallisteatteri: Palsa - ihmisen kuva. Teksti Rosa Liksom ja Kristian Smeds. 
Ohjaus ja visualisointi: Kristian Smeds, musiikki Timo Kämäräinen, valot Pietu Pietiäinen, äänet Heidi Soidinsalo.
Rooleissa: Timo Kämäräinen ja Aina Bergroth.

Esitykset Kansallisteatterissa 22.11.2014 asti.