Hyppää pääsisältöön

Espanjalaiset hoitajat jäivät yksin

Espanjalaisella sairaanhoitajalla hengityssuoja kasvoilla
Espanjalaisella sairaanhoitajalla hengityssuoja kasvoilla Kuva: Rajoitettu käyttöoikeus, Yle Kuvapalvelu, kuvapalvelu@yle.fi dokumenttiprojekti

TV1 lauantaina 13-12.2014 klo 13.30 - 14.30
Yle Areenassa 30 päivää

Bilbaosta Kotkaan

Suomea odottaa paheneva hoitajapula. Sosiaali- ja terveysalalle tarvitaan tuhansia ja taas tuhansia uusia työntekijöitä seuraavan vuosikymmenen aikana. Asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, ettei vanhenevasta Suomesta aukkoa kurota kiinni. Pahin tilanne tulee olemaan pienillä ja syrjäisillä paikkakunnilla.

Kun keväällä 2012 näin Espanjassa jutun kymenlaaksolaisen rekrytointiryhmän matkasta Bilbaoon, havahduin. Ei hemmetti. Ymmärtävätköhän nuoret espanjalaisnaiset mihin ovat menossa? Ymmärtävätköhän puolestaan suomalaiset millaisia ihmisiä oli tulossa? ? Seurasin yli vuoden ajan tämän espanjalaisryhmän sopeutumiskamppailua Kymenlaaksossa, Kotkassa.

Kun dokumenttini päähenkilöt, 24-vuotiaat Celia ja Itziar saapuivat Suomeen, oli vastassa pimeys ja pakkanen. Meitä kaikkia jännitti, sopeutuvatko he ja sopeutuvatko kotkalaiset.

Aluksi kaikki sujui hyvin. Kotkaan valikoituneet olivat jo sitä kovinta, peräänantamattominta ja lahjakkainta hoitsuporukkaa. He olisivat aivan hyvin voineet lähteä Lontooseen, Pariisiin, Berliiniin tai rapakon toiselle puolelle, kuten sadat hoitajakollegansa. He valitsivat kuitenkin Kotkan, kylmässä idässä lähellä Venäjän rajaa. Sitä varten he olivat jo istuneet lähtömaassaan kuukausikaupalla suomen tunneilla ennen ratkaisevaa työhaastattelua.

Aika siskokultia

Aluksi nuorilla naisilla oli hauskaa keskenään. Suomi on eksoottinen, kaikki oli uutta ja omassa porukassa oli hauskaa ihmetellä suomalaista elämänmenoa. Mutta töissä he tunsivat olevansa liian yksin.

Ammatillinen itsetunto laahasi maassa. Työtehtävät eivät vastanneet aluksi koulutusta. Lupa- ja valvontavirasto Valviralla kesti liian kauan ennen kuin espanjalaiset tutkinnot hyväksyttiin. Naisista myös tuntui, ettei osastolla ymmärretä, mitä heidän kansainvälisesti arvostettuun, yliopistotasoiseen koulutukseensa kuuluu ja millaista työkokemusta heillä jo oli ennen Suomeen tuloa ollut. Kukaan ei arjessa tiennyt, mitä he osasivat. Osaton käytävillä ja kahvihuoneessa vietetyt liian monet vähäpuheiset hetket painoivat mieltä.

Espanjalainen sairaanhoitaja hymyilee
Espanjalainen sairaanhoitaja hymyilee Kuva: Rajoitettu käyttöoikeus, Yle Kuvapalvelu, kuvapalvelu@yle.fi dokumenttiprojekti

Itziar nosti lopulta kissan pöydälle esimiehensä kanssa. Asiat alkoivat parantua jopa niin paljon, että Itziar alkoi pitää neurologian osastoa elämänsä parhaana työpaikkana. Celiankin olo kardiologian osastolla parani asteittain kielitaidon kehittymisen myötä. Kaiken piti olla nyt hyvin.

Mutta kevättalvella 2014 Itziar otti lopputilin ja palasi takaisin kotimaahansa. Pian Celia seurasi perässä.

Mikä meni pieleen? Itziaria vaivasi yhä paheneva koti-ikävä. Celiaa häiritsi Kotkan pieni koko. Niin he sanoivat. Näkisin, että pohjimmainen syy oli kuitenkin se, että molemmat pettyivät sosiaaliseen elämäänsä perin pohjin.

Seuraa ei löytynyt etsimälläkään

Mikä ihme siinä on, että nuoret espanjalaiset koulutetut naiset eivät löydä ikäistänsä seuraa suomalaisesta pikkukaupungista?

On jotenkin hämmentävää, että samat kysymykset ovat edelleenkin ulkomaalaisten keskusteluissa esillä: Miksi suomalaiset joko juovat perskännit tai sitten ei ollenkaan? Miksei kukaan uskalla tulla puhumaan meille kuin vasta parin kaljan jälkeen? Miksi perjantai- ja lauantai-iltana ravintoloissa vallitsee aggresiivinen ilmapiiri? Miten löytää Kotkasta paikallisia nuorten aikuisten kaveriporukoita, joiden kanssa voisi vain viettää aikaa? Mistä löytyisi korkeasti koulutettuja nuoria kaksi-kolmekymppisiä miehiä monet sinkkuhoitajista ihmettelivät. Kotkan Amarillosta tai Kairo-baarista heitä ei löytynyt.

Sen sijaan Helsingissä oli eri meno. Urbaanissa sykkeessä hoitajat saattoivat elää hetkiä, joita eurooppalaiset kaksyt ja risat naiset etsivät kaikkialla Euroopassa. Ystäviä, uusia tuttavuuksia, urbaania kulttuuria, elämyksiä, yöelämää, flirttailua ja elämänkumppanin etsimistä. Mutta Helsingissä riittääkin hoitajia omasta takaa.

Käy sääliksi hankkeen puuhamiehiä ja -naisia, koska he yrittivät ja tekivät kaikkensa, jotta Itziarista ja Celiasta tulisi kotkalaisia. Kaikki oli muodollisesti hyvin niin työssä kuin työn ulkopuolellakin. Tämä riittäisi kelle tahansa keski-ikäiselle, perheelliselle maahanmuuttajalle. Mutta suurkaupunki Bilbaon välimerelliseen sykkeeseen tottuneiden naisten mielestä elämä Kotkassa oli yksikertaisesti aivan liian tylsää.

Raine Tiessalo
Kirjoittaja on toimittaja ja Dokumenttiprojektin Hoitajat -ohjaaja.

Artikkeli liittyy 13.12.2014 uusintana esitettävään Raine Tiessalon Dokumenttiprojektiin Hoitajat.

Lisää aiheesta verkossa.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua