Hyppää pääsisältöön

Otso Kantokorpi: Erään lukkarin haudalla

Otso Kantokorpi
Otso Kantokorpi Kuva: Yle/Jyrki Valkama kultakuume,kolumnistit,kriitikot

Olen viime viikot retkeillyt ympäri Saarenmaata. Olen metsästänyt paikkoja, joissa kirjailija Aino Kallas (1878–1956) matkusteli viime vuosisadan alussa ja joita hän kaunokirjallisissa töissään kuvaili. Hän asui siellä kesiään vuoteen 1911 saakka. Sittemmin hänen kesänviettopaikakseen vakiintui viereinen Hiidenmaa. Juuri Hiidenmaalla Kallas kirjoitti kielletystä rakkaudesta kertovat hurjat 1920-luvun kirjansa, joihin hänen jälkimaineensa lähinnä perustuu, tunnetuimpana tietenkin Sudenmorsian (1928).

Saarenmaalla Kallas kirjoitti vielä realistista proosaa, yhteiskunnallisesti kantaa ottavia tarinoita kartanoiden alustalaisista, jotka joutuivat raatamaan maaorjuutta muistuttavissa oloissa saksalaisten isäntiensä kanssa. Vielä pitkin 1800-lukua oli yleistä, että alustalaisia ruoskittiin, jos he niskuroivat.

Saarenmaa on nykyään suosittu lomakohde, joka täyttyy kesällä suomalaisista turisteista, ja sellainen minäkin olen. Yksi turismia määrittävistä keskeisistä ulottuvuuksista on se, että turisti kieltää turistiutensa. Jopa Kanarian saarilta kerrotaan edelleenkin tarinoita, joissa matkailija onnistuu jostain syrjäseuduilta löytämään aidon kalastajakylän – vaikka me kaikki tiedämme, ettei sellaisia ole.

Kun menen Salmeen, ei siellä ole tuulimyllyjä eikä jälkeäkään vanhasta kalastuksesta. Ei yhtään verkkovajaa. Ei kauniita veneitä, joilla ahavoituneet miehet toivat mereltä herkullisia piikkikampeloita.

Niinpä minuakin on hieman itseironisesti hymyilyttänyt oma touhuni ja varsinkin riemuni siitä, että kuun vaihteessa saari sulkeutui. Terassilla ei parhaimmillaan kuule enää mitään kieltä. Turistit hävisivät, ja maaseudun pikkuravintolat sulkivat ovensa. On kuin saari olisi jätetty vain minulle koluttavaksi.

Jokaiselle retkelle lähtiessäni sisuskalujani kaihertaa mukava jännitys, kuin joulupukkia odottaisi. Luen Kallaksen päiväkirjasta polkupyöräretkestä Salmen kylään kesällä 1907: ”Joka talolla on oma tuulimyllynsä. Verkkovajat kykkivät toinen toisensa vieressä kuin harmaat varikset samalla aidaksella.”

Kun menen Salmeen, ei siellä ole tuulimyllyjä eikä jälkeäkään vanhasta kalastuksesta. Ei yhtään verkkovajaa. Ei kauniita veneitä, joilla ahavoituneet miehet toivat mereltä herkullisia piikkikampeloita. Ainoa ravitsemusliike on pieni hampurilaiskoju Viking Burger!

Kyllähän minä tämän kaiken arvasin, ja osin tiesinkin. Neuvosto-Viron ensimmäinen kalastuskolhoosi perustettiin nimittäin juuri Saarenmaalle keväällä 1948. Viimeistään silloin tuo autenttinen kalastuskulttuuri tuhoutui. Ja peruuttamattomasti, sillä ei kapitalistinen ”vapauskaan” ole tuonut sen enempää vapautta. Kävin viime viikolla Kuressaaren Selverissä, isossa ruokakaupassa, jonka kalatiskillä oli ainakin kymmentä erilaista savukalaa. Kun kysyin ahvenen alkuperää, ilmeni että se tuli Aasiasta. ”Ei meillä ole mitään saarenmaalaista kalaa”, joutui myyjä lopulta tunnustamaan.

Onneksi löysin läheisestä Nasvasta perheyrityksen, joka on jo yli 20 vuotta savustanut kalaa: sekä ahvenia että piikkikampeloita. Mutta nykyinen omistaja Tiina laittoi luukut kiinni viime viikolla ja kertoi minulle lähtevänsä Ukrainaan kalatehtaalle valmistamaan maustettua kilohailia.

Ei meillä ole mitään saarenmaalaista kalaa.

Mutta minähän en luovuta! Olen reissatessani aika pedanttinen ja väliin suorastaan metodinen. Olen käynyt kirjakaupassa ja ostanut saarelaisten itsensä kirjoittamia paikallishistoriallisia tutkielmia. Tiedän paikan ja hetken, jolloin Kallaksen ura virolaisena kaunokirjailijana alkoi kesällä 1903. Hän vieraili tuolloin Karjan kirkon lukkarin Carl Allasin (1839–1910) luona. Näin hän itse: ”Saarekkeena Saarenmaalla, kesantolakeuksien keskellä, on pieni, vanha talo, mehiläispesineen, hedelmäpuineen, huojuvine haapoineen, jotka varistavat valkoisia haituvia. Kokonaisen pitkän, kesäkuuman iltapäivän olen istunut kirsikkapuitten alla, mehiläisten suristessa, ja kuunnellut elämänsä iltapuoleen joutuneen miehen kertomuksia kansansa raskailta ajoilta.”

Halusin nähdä tuon paikan. Kirjallisuudesta kävi kuitenkin ilmi, että talo on purettu jo 1930-luvulla. Halusin silti nähdä sijaintipaikan, mutta kukaan tapaamastani pikkuruisen Arusten kylän väestä ei sitä pystynyt osoittamaan. Niinpä lähetin Karjan nykyiselle kirkkoherralle sähköpostia, ja hän lupasi yrittää auttaa minua.

Hän kuitenkin kertoi minulle, mihin Allas on haudattu. Niinpä etsin tuon kirkon lähellä metsässä olevan hoitamatta jätetyn hautausmaan, jonne johtavaa ruohottunutta tietä ei ole edes merkitty viitalla. Löysinkin haudan erään aatelissuvun tunnistamattomaksi raunioituneen hautakappelin viereltä. Istahdin keskellä kummitusmaista maisemaa sammaloituneelle hautapaadelle. Auringonsäteet puhkoivat metsittyneen kummun syvää vihreää. Minut valtasi onnellinen olo. Olin löytänyt taatusti jotain aitoa.

Palaan tänään Saarenmaalle ja luen uudestaan Kallaksen novellin ’Lukkari ja kirkkoherra’, joka kertoo Allasista. Tiedän, että kirkkoherrakin oli olemassa ja että hänetkin on haudattu samaan paikkaan. En kuitenkaan jaksanut raaputtaa sammaloituneista paasista esiin Karl Wöhrmannin (1864–1925) nimeä.

Luulen kuitenkin, että yritän sitä vielä ensi viikolla.

  • Onko rivous uusi musta?

    Rivot jutut huvittavat, koska ne ovat tabu.

    Äitini korvat menevät välittömästi lukkoon, jos hän kuulee v-sanan. Hän ei hyväksy kiroilua tai alapääjuttuja lainkaan. Monille muillekin hänen sukupolvensa edustajalle tämä tabu on ehdoton. Hänen mukaansa törkeyksiä ja rivoa kieltä kuulee yhä useammin ja kaikkialla. Toisaalta monet nauttivat tabujen rikkomisesta. Kielletty kiinnostaa, estottomuus ja häpeästä vapautuminen tuottaa mielihyvää.

  • Avaruusromua: Musiikki on kummallinen asia!

    Musiikki virkistää aivoja.

    Kummallista on se, miten me vastaanotamme musiikkia ja miten se vaikuttaa meihin. Musiikkia kuuntelevan ihmisen aineenvaihdunta ja aivojen verenkierto vilkastuvat. Musiikki vaikuttaa hengitykseen, lihasjännitykseen, verenpaineeseen, pulssiin, ihon sähkönjohtavuuteen sekä elimistön hormonipitoisuuteen. Kiinnostavaa on se, kuinka moneen paikkaan hermoimpulsseiksi muuttuneet äänet kulkevat meidän aivoissamme. Musiikki virkistää aivoja. Kokeillaanko? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri