Hyppää pääsisältöön

Saara Cantell: Nuoruudenlähde ja ajan pysäyttäminen

Saara Cantell
Saara Cantell Kuva: Yle/Jyrki Valkama saara cantell

Tänä syksynä löysin tien nuoruuden lähteelle ja ymmärsin, miten saada lisää aikaa elämäänsä.

Oivallus alkoi siitä, kun loman loputtua ajoin tuttua tietä kesäpaikastamme kotiin. Tylsistyneenä tajusin tuntevani jokaisen eteen tulevan mutkan ja maamerkin. Kyse oli enemmästä kuin vain déja vu -hetkien jatkumosta: tunsin itseni vanhaksi, painavammin kuin koskaan aiemmin. Näin välähdyksen tulevaisuudesta, jossa suuri osa kulkureiteistäni on jo niin syvään edestakaisin poljettuja, ettei näköpiirissä ole enää mitään uutta ja yllättävää – ei muuta kuin uran viereen kohonneet seinämät.

Samaan aikaan loma, niin ihana ja aurinkoinen kuin olikin, tuntui hulahtaneen ohitse hujauksessa. Juutuin jälleen kerran miettimään ajan kiihtyvää olemusta. Miten nuoruuden “miksei aina voi olla perjantai” -valitus vaihtuu ruuhkavuosien päivittelyksi siitä, miten taas voikin olla jo perjantai. Kunnes havahtuu siihen, etteivät vain päivät ja viikot, vaan jo kuukaudet ja vuodetkin kiitävät ohitse.

Omien lasten myötä tämän huomaa tietenkin kaikkein konkreettisemmin. Kun lapset ovat pieniä, kaikki ympärillä kehottavat nauttimaan siitä ajasta sen hetken kun vielä voi. Sitä myötäilee ja nyökyttelee, muttei koskaan oikein ehdi pysähtyä pohtimaan, mitä ihmettä jo teineiksi venähtäneiden lasten vanhemmat huokailevat. Kunnes yhtenä sateisena päivänä käännähtää eteisessä kurahousuja lapselta riisuessaan – ja katsoessaan takaisin huomaa tämän aloittaneen autokoulun.

Ja sitten onkin jo liian myöhäistä tehdä muuta kuin liittyä konkarivanhempien kuoroon neuvomaan perässä tulevia: carpe diem! Kallisarvoinen sylittelyaika loppuu ennen kuin arvaatkaan!

Jo pidemmän aikaa olen opetellut olemaan luottamatta vaistooni kuluneen ajan arvioinnissa. Suhteellisen käteväksi keski-ikäkaavaksi on osoittautunut tämä: kaikesta vuosi sitten tapahtuneesta on oikeasti kulunut kolme vuotta. Jos taas luulet, että jokin sattui kolme vuotta sitten, on siitä varmasti ainakin viisi vuotta. Viisi vuotta vanha muisto puolestaan on jo vuosikymmenen ikäinen. Mutta koska ajan kiihtymisvauhti kerran käynnistyttyään vain kasvattaa kierroksiaan, on tämäkin kaava luultavasti jo kärsinyt inflaation.

Aivomme hahmottavat ajan täysin eri tavoin riippuen siitä, koemmeko uusia asioita vai emme.

Ajattelin pitkään, että kokemus ajan vauhdista on suoraan rinnastettavissa eletyn elämän pituuteen. Lapsenahan lomat olivat loputtomia. Järkeilin sen johtuvan siitä, että yhden kesän pituus on suhteessa niin iso osa pienen elämän kokonaispituutta. Kirjailija Johanna Sinisalo kuitenkin tarjosi kiehtovamman teorian ajan olemukseen.

Oletteko huomanneet miten menomatka uuteen paikkaan tuntuu aina pidemmältä kuin paluumatka samaa reittiä pitkin? Aivomme hahmottavat ajan täysin eri tavoin riippuen siitä, koemmeko uusia asioita vai emme. Lapsena kaikki on uutta, aikaa on siis rajattomasti.

Elämänkokemuksen myötä aika alkaa pikku hiljaa huveta tottumuksen laskoksiin. Mutta matkoilla ollessaan pääsee hetkeksi testaamaan uusien impulssien tehoa aika-avaruuden laajentajana. Kuukausi kesälomani jälkeen olin muutaman päivän intensiivisellä Islannin reissulla. Kun sunnuntaina lähdimme Keflavikistä kohti kotia, oli mahdotonta uskoa, että matka oli alkanut vasta alle viikkoa aiemmin. Tulopäivän jälkeen oli ehtinyt nähdä, kokea ja ihmetellä niin paljon, että edellisestä tiistaista tuntui olevan pieni ikuisuus. Totesimme matkakumppanieni kanssa, että jos haluaa lisää aikaa elämäänsä, pitää pysyä liikkeellä ja etsiytyä aina uusiin kohteisiin.

Mutta entä sitten kun se ei ole rahan tai muiden tylsien rajoitteiden vuoksi mahdollista? Onko nuorena pysyminen mahdollista vain niille, joilla on varaa matkustaa? Ei.

Juuri ennen Islannin matkaani sain tilaisuuden katsoa etukäteen tusinan verran pian alkavalla Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla esitettäviä elokuvia. Niiden mukana pääsin matkaamaan niin Israelin aavikolle kuin Timbuktuun. Kävin 30-luvun Irlannissa, ranskalaisissa pikkukaupungeissa ja ydinvoimalan sisällä. Myötäelin, huvituin ja liikutuin kymmenien ihmisten kohtaloista. Aika aukeni edessäni kerroksittain kuin kukan terälehdet; kasvoi yli kunkin minuun vaikuttaneen elokuvan näennäisen keston.

Toisin kuin purkeista levitettävä tai pillerien kautta lupailtu ikuinen nuoruus, tämä nuoruudenlähde ei vaikuta ulkoiseen olemukseen. Mutta rypistyvän ja ehkä kangistuvankin kuoren alla on mahdollista pysyä alati ihmettelevänä lapsena hakeutumalla yhä uudelleen uusiin maisemiin. Joko maantieteellisiin tai tarinoiden kautta löytyviin.

Saara Cantell
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti

  • Ottaisitko taksikuskin mukaasi ostoksille tai oopperaan?

    Tulevaisuuden taksi voisi tarjota seuraa yksinäiselle.

    Hämmästyin hieman, kun Posti kuljetti kotiin ja asensi paikalleen verkkokaupasta ostamani kodinkoneen ja vei vielä mennessään kierrätettäväksi vanhan laitteen. Kuinka kätevää! Tällaista palvelujen yhdistelyä tarvitaan lisää.

  • Avaruusromua: Kaikki maailman etätyölaiset, rentoutukaa!

    Etätyössäkin voi stressaantua, musiikki auttaa!

    Etätyö on työtä, jota ei tehdä työpaikalla, vaan jossakin muualla. Jotkut ovat sitä mieltä, että etätyö on vähemmän stressaavaa kuin niin kutsuttu toimistotyö, ehkä siksi, että etätyössä työntekijä kokee olevansa vapaampi. Amerikkalainen Ken Elkinson tekee musiikkia yhä kasvavalle etätyöntekijöiden joukolle. Hän on sitä mieltä, että etätyössäkin voi stressaantua ja siihen voi auttaa esimerkiksi musiikki. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri