Hyppää pääsisältöön

Aristoteleen kantapää: Onkos täällä tuhmia lapsia?

Joulupukki Auvo Vihron näyttelemänä
Joulupukki Auvo Vihron näyttelemänä Kuva: Yle auvo vihro

Harva asia on niin päivänselvää valhetta kuin perinteikkään joulumme ikä ja perinteikkyys. Räikeimmillään tämä kärjistyy joulupukin iässä. Se on tarinan mukaan satoja vuosia, jotain 300 ja 500 vuoden välissä, vaikka kaikki tietävät, että moderni lempeä punanuttu syntyi 1931 ns. cocacola-pukkina USA:ssa ja yleistyi meillä Suomessa vasta sotien jälkeen.

Pukkia vanhempia ovat tontut, mutta lahjoja jakeleva joulutonttukin tuli meille vasta 1800-luvun lopulla. Vanhastaan tonttumme olivat riihi- ja saunatonttuja, vanhoiksi ukonkäppänöiksi ajateltuja taruolentoja. Kustaa Vilkuna kertoo Vuotuisessa ajantiedossaan, miten jouluna 1881 Helsingissä pidettiin suuret arpajaisjuhlat, joiden ohjelmassa oli mm. kahdentoista lapsitontun leikki. Idea siitä, että joulutontut voisivat olla lapsia tuli tietenkin Ruotsista, mutta se levisi meilläkin nopeasti ja tehokkaasti.

Yleisradion lastentunnilla jouluna 1927 Markus-setä Rautio sijoitti Joulupukin tonttuineen Korvatunturille, joka oli Tarton rauhassa seitsemän vuotta aiemmin Suomelle saadun Petsamon alueen eteläisin piste. Rautio kertoi, miten pukki Korvatunturilla kuunteli erityisillä korvilla lasten lahjatoivomuksia ja tuhmuuksia.

Näin Markus-setä yhdisti moderniin lahjapukkiin lasten pelottelun, joka on vanhastaan kuulunut suomalaisen nuuttipukkiperinteen hedelmällisyysriittiin. Pelottelu on aina kuulunut kasvattamiseen ja siihen, kun pyritään ohjaamaan muiden käyttäytymistä. Joulupukilla ja tontuilla pelottelu on selkeää kieltä, jota lapsikin ymmärtää: joku saa aina selville, jos olet tuhma. Se on ikään kuin ulkopuolinen omatunto, tämä tuiki tarpeellinen elin kun ei nuorimpien aivoissa ole vielä aivan valmis.

Aikuisiin ei joulupukilla ja lahjoilla kiristäminen enää toimi, joten jo aikojen alusta saakka kaikki yhteisöt ovat sopineet käyttäytymissääntöjä, joista sitten ovat kehittyneet modernit lait. Mutta sama asia pätee lakeihinkin: niiden pitää olla tyhmimpienkin yhteisön jäsenten ymmärrettävissä.

Suomessa on lakia pystynyt lukemaan suomeksi jo 250 vuoden ajan. Miksi laista on sitten vieläkin vaikea saada selvää? Oliko ”silmä silmästä, hammas hampaasta” viimeinen yleisymmärrettävä lakipykälä? Kysytään Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkoselta.
Joulukuu 2011.

Aristoteleen kantapää keskiviikkoisin Yle Radio 1:ssä 17.20. Uusinta lauantaina 8.35.

Kommentit
  • Avaruusromua: Luovuudelle on turha etsiä yhtä selitystä

    Avaruusromussa kuunnellaan menneen vuoden 2018 kotimaisia.

    "Oivalluksen hetki on jännittävää kuin nopea autonajo". Näin lainaa filosofi Bertrand Russellia amerikkalainen psykologian professori Eliot Dole Hutchinson, vuonna 1952 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Luova ajattelu. "Jos aikaa ei ole kiireettömään pohdintaan, asioiden sulatteluun ja luovaan hautomiseen. seurauksena on yksiselitteisesti pinnallisuuden ja typeryyden lisääntyminen". Näin siteeraa amerikkalaista psykologia Howard Gardneria kasvatustieteen professori Kari Uusikylä, vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Luovuus kuuluu kaikille. Avaruusromussa kuunnellaan menneen vuoden 2018 kotimaista satoa. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Voiko mediaan luottaa?

    Tunteet ohjaavat lukijaa, vaikka faktoja olisi tarjolla.

    Kaiken informaation yltäkylläisyyden keskellä vallitsee luottamuspula. Johtuuko se tiedon lisääntymisestä vai lietsovatko jotkin tahot pelkoa ja epäluuloa? Leviääkö turvattomuus, koska erilaiset uhkakuvat hallitsevat nykyään median otsikoita?

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri