Kaikki mitä ihmisestä voi sanoa

Ensimmäisen puoliajan päättyessä oloni on sähköistynyt. Tuijotan ahdistunutta Jelenaa näyttelevää Krista Kososta, joka seisoo rampissa vesisateen valuessa pitkin kasvoja. Ajattelen: Tšehov sanoo näytelmissään kaiken, mitä ihmisestä voi sanoa. Niin se vain on. Siellä ne ovat, minunkin pelkoni, estoni, naurettavuuteni, epäonnistumiseni, häpeäni, unelmani, kaipaukseni. Pienuuteni ja suuruuteni.

Tämä viikko on Helsingissä suuri Tšehov-viikko: keskiviikkona tuli ensi-iltaan Kansallisteatterin Vanja-eno, jonka on ohjannut Paavo Westerberg. Torstaina on vuorossa kaupunginteatteri, ja unkarilaisen Támas Ascherin tulkinta samasta näytelmästä.

Kansallisteatterissa nähdään mahtavasti näyteltyä, visuaalisesti komeaa teatteria. Samovaari on vaihtunut termospulloon, ja ohjaaja Westerberg on kääntänyt tekstin osuvasti nykykielelle. Markus Tsokkinen on suunnitellut korkeuksia kurottelevan, rapistuvan kartanon, jonka mustissa sokkeloissa asukkaat etsivät ja pakenevat toisiaan ja itseään. Ollaan osittain nykyajassa – mutta lopulta tulkinta on silti alkuteokselle uskollista, psykologisesti kipeän tarkkaa Tšehovia. Jokainen roolihenkilö on kokonainen ihminen tuskineen, haaveineen, lukkoineen. Tässä ohjauksessa tunteita ei totisesti pidätellä. Ja mikä parasta: tekstin poimuihin piilotettu kirpeä huumori on onnistuttu kaivamaan esiin.

Tilanne näytelmässä on tämä: jossain kaukana korvessa on maatila, jota pitää pystyssä aikamiespoika Vanja siskontyttärensä Sonjan kanssa. He ovat vuosikymmenten ajan antaneet kaiken tilan tuoton tytön isälle, kuuluisalle professorille. Itselleen he ovat ottaneet vain hiluja. Nyt professori on muuttanut maalle uuden nuoren vaimonsa kanssa, ja arki on suistunut kaaokseen. Kukaan ei tee töitä, kukaan ei nuku, vodka virtaa, kaikki rakastuvat vääriin ihmisiin, kaikkia kuristaa tunne elämän valumisesta hukkaan. 

Kristo Salminen on vaikuttava Vanja. Alussa näemme lössähtäneen, kyynisen, pian viisikymppisen miehen, joka ryyppää, syö ja pilkkaa säälimättä itseään ja muita. Tarinan edetessä Vanjan ahdinko ryöpsähtää esiin: hän tajuaa pilanneensa elämänsä. Hän kaivaa aseen esiin ja on murhata sisko-vainaansa miehen. Salminen ilmaisee ja elää läpi tämän kaiken upeasti.  

Jokaista näyttelijää pitäisi kehua erikseen. Emmi Parviainen tekee Sonjasta taitavan tulkinnan maanläheisenä, vähän kömpelönä luonnonlapsena. Hänessä olisi niin paljon rakkautta, jota ei kukaan huoli. Eero Aho kipuilee kiihkeänä Astrovina, ainoana näytelmän henkilönä, joka koettaa toteuttaa ihanteitaan. Astrovin tuska metsien tuhoutumisesta on tiukasti tätä päivää, piikki osuu suoraan nykyihmiseen. Krista Kosonen on näyttävä, kolea Jelena, nainen, joka elää käpertyneenä tylsään vankilaan, jonka on itse itselleen pystyttänyt. Loppupuolella Jelenan kuori alkaa rakoilla, ja katsojakin pääsee lähemmäs häntä. Seela Sella tuo näyttämölle lämmintä hehkua vanhana lastenhoitajana. Terhi Panula tekee napakan roolin Vanjan haaveilevana äitinä, joka ei tajua toisten ahdingosta mitään. Seppo Pääkkösen Teleginin tragedia on olla mies jonka nimi unohtuu. Hän antaa katsojille monet hersyvät naurut. Heikki Nousiainen tekee professorista varsin sympaattisen vanhuksen. Hän elelee omissa aatemaailmoissaan, ja aiheuttaa tuhoa läheisissään tajuamatta miksi.

Luulen, että muistan nämä ihmiset pitkään. Niin tosilta he tuntuivat. Mutta jostain syystä kokonaisuus ei kuitenkaan antanut minulle suurta emotionaalista elämystä. Välillä esityksen intensiteetti sai pulssin nousemaan, välillä seurailin tapahtumia etäältä. Lopusta pidin kovasti. Professori vaimoinen pakenee synnyttämäänsä myrskyä, Vanja ja Sonja tarttuvat tilikirjoihin ja alkavat töihin. Hetkessä on jotain kaunista ja totta. Kuinka selkeää onkaan elää, jos löytää edes jostain, edes hetkeksi, tunteen tarkoituksesta.  

Kysyin ystävältäni, montako tähteä viidestä hän antaisi tälle Vanja-enolle. Hetken miettimisen jälkeen hän sanoi: kolme ja puoli. Samoilla linjoilla olen itsekin, ehkä antaisin vähän enemmän, sellaiset neljä miinus. Jännittävää nähdä, mitä parin tunnin päästä alkava Kaupunginteatterin tulkinta saa Vanja-enosta irti.

Kansallisteatteri: Vanja-eno. Anton Tšehovin alkuteoksesta suomentanut Paavo Westerberg yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa. Ohjaus Paavo Westerberg. 
Lavastus Markus Tsokkinen, puvut Pirjo Valinen, musiikki ja äänet Sanna Salmenkallio, valot Pietu Pietiäinen. Rooleissa Eero Aho, Krista Kosonen, Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Seppo Pääkkönen, Kristo Salminen ja Seela Sella. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 17.9.2014.