Hyppää pääsisältöön

Uuden sukunimilain pelättiin uhkaavan perheiden yhtenäisyyttä

Suomessa alettiin valmistella 1970-luvun lopulla sukunimilain uudistusta, jonka yhtenä tavoitteena oli, että nainen voisi halutessaan säilyttää sukunimensä solmiessaan avioliiton. Lakiuudistus herätti jo valmisteluvaiheessa voimakasta vastustusta. Uudistuksen muun muassa uskottiin heikentävän perheiden yhtenäisyyttä ja vahingoittavan lapsen tulevaisuutta. Uusi sukunimilaki astui voimaan elokuussa 1985.

Uuden sukunimilain valmistelun takana oli YK:n naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus, jonka Suomikin allekirjoitti. Sopimuksen ratifiointi edellytti Suomelta käytössä olevan sukunimilain muutosta, jonka valmisteluun ryhdyttiin 1978.

Uusi sukunimilaki korosti tasa-arvoa

Oikeusministeriön perusteluissa uudesta laista todettiin muun muassa seuraavaa:

"Uusi sukunimilaki turvaa sukunimen pysyvyyden ja muuttumattomuuden. Se toteuttaa puolison ja lapsen sukunimen määräytymisessä tasa-arvoa riippumatta puolison sukupuolesta ja lapsen sukuasemasta. Se edistää ja suojaa kansallista nimistökulttuuriamme. Se keskittää ja yksinkertaistaa sukunimeä koskevat säännökset."

Uusi sukunimilaki lähti siis tasa-arvosta. Toisaalta se palauttaisi naiselle mahdollisuuden säilyttää tyttönimensä avioliitossa. Lain tarkoituksena oli myös lisätä valinnanmahdollisuuksia, sillä puolisot saivat oikeuden valita jomman kumman nimen avioliitossa. Myös yhdistelmänimi olisi mahdollinen. Ja jos puolisoilla olisi yhteinen nimi, lapsi saisi silloin vanhempiensa nimen. Muussa tapauksessa vanhemmat voivat valita, kumman nimen lapsi saa.

Sukunimikäytännöt Suomessa

Suomessa avioliittolaki vuodelta 1930 velvoitti naisen ottamaan puolisonsa sukunimen. Poikkeuksen muodosti pieni osa naisista, joilla oli perusteita käyttää nimeään. Kyse oli usein esimerkiksi taiteilijoista. Vuoden 1930 avioliittolain edellyttämä käytäntö poikkesi kuitenkin siitä, millaisia sukunimikäytäntöjä Suomessa oli ollut aikaisemmin.

Ennen kyseistä avioliittolakia nainen säilytti sukunimensä avioliiton solmimisen jälkeen. Näin oli ennen kaikkea Itä-Suomessa. Länsi-Suomessa sukunimikäytäntö poikkesi siten, että puolisonsa kotitilalle isännäksi tuleva vävy otti vaimonsa perheen nimen. Säätyläisnaisten keskuudessa oli jo ollut toisenlaisia nimikäytäntöjä, sillä jotkut olivat jo 1800-luvun lopulta lähtien alkaneet ottaa puolisonsa sukunimen lähinnä romantiikan vaikutuksesta syntyneiden muotivirtausten takia. Mutta miehen oikeus rekisteröidä nainen nimiinsä oli ollut historiallisesti katsottuna nuori käytäntö Suomessa.

Esitys sukunimilaista eduskuntaan

Hallituksen esitys uudesta sukunimilaista tuotiin eduskunnan käsittelyyn 1982. Se päätettiinkin jättää ns. pöydälle, sillä keskustelu aiheesta muodostui istuntosalissa niin tunnepitoiseksi. Vastustajat kauhistelivat lain vaikuttavan muun muassa siten, että "sittenhän tyttönä pääsisi rouvaksi." Kun lakiesitys otettiin uudelleen käsittelyyn vuonna 1985, asian esitellyt oikeusministeri Christoffer Taxell toivoi puheenvuoronsa alussa, että keskustelu pysyisi asiallisena ja maltillisena.

Eduskunnassa valtaosan puheenvuoroista käyttivät naiskansanedustajat, jotka miltei kaikki puolsivat tasa-arvoa edistävää lakiesitystä. Naiset muistuttivat YK:n naisten syrjintää koskevasta sopimuksesta ja lisäksi huomautettiin, ettei nykyinen käytäntö, jonka mukaan naisen on avioliiton solmimisen jälkeen otettava miehensä sukunimi, ole ollut käytössä kuin vasta vuodesta 1930.

Edelleen lakiesitys herätti eduskunnassa vastustusta mutta lähinnä Kristillisen Liiton ja Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) riveissä. Vastustajat näkivät vaimon oikeuden omaan sukunimeensä perheen yhtenäisyyttä uhkaavana tekijänä. Kristillisten mielestä uusi sukunimilaki kun edistäisi sellaista vapautta, joka heikentäisi avioliiton ja perheen asemaa yhteiskunnassa. Laki uhkaisi myös lapsen tasapainoista tulevaisuutta, sillä uudessa laissa lapselle voisi tulla myös äidin sukunimi, elleivät vanhemmat toisin sovi.

Kristillisen Liiton Esko Almgrenia muistutus YK-sopimuksesta ei vakuuttanut, koska hän totesi vain, että "olemme tietoisia siitä, että maailmassa on erilaisia sukunimikäytäntöjä." Almgren puolusteli suomalaista käytäntöä ja vastusti uudistusta, koska "meillä on pitkä, hyvä perinne, joka palvelee hyvin kansan tarpeita, emmekä halua tuoda perheisiin uutta riidanaihetta."

SMP:n kansanedustaja J. Juhani Kortesalmi perusteli puolueensa kielteistä kantaa toteamalla, että "SMP haluaa kunnioittaa Suomen kansan valtaenemmistön mielipidettä elikkä nimiperinne säilyy ja kansallinen omaleimaisuus säilyy. Ja tuemme perheiden eheyttä ja avioliittoa tälläkin tavalla."

Vaarantuuko lapsen etu?

Vastustajien joukkoon lukeutuivat myös Suomalaisuuden Liitto ja evankelis-luterilainen kirkko, jonka kantaa tuomiorovasti Mauri Larkio esitteli radiohaastattelussa. Larkio korosti haastattelussa, että kirkko lähtee ehdottomasti tasavertaisuuden periaatteesta, mutta lakiehdotukseen sisältyy hänen mukaansa kristillisen katsomuksen ja avioliittoetiikan kannalta arveluttava seikka:

"Jos lapsella on pääsääntöisesti äidin sukunimi, aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan", Larkio huomauttaa.

Suomalaisuuden Liittokin oli huolissaan lapsen edusta. Liiton pääsihteerin Kari Huovinmaan mukaan uusi laki saattaisi heikentää lapsen ja isän välisiä suhteita, jos lapsella olisi äidin sukunimi. Huovinmaa muistutti, että paljon puhutaan isien ja lasten suhteiden parantamisesta ja siinä sukunimen määräytymisellä on tärkeä asema.

Lisäksi vastustajien mukaan uusi sukunimilaki toisi ns. avoperheissä olevan nimisekamelskan koskemaan myös "ehjiä perheitä".

Vastalauseista huolimatta uusi sukunimilaki hyväksyttiin eduskunnassa elokuussa 1985.

Vuosikymmenien takainen sukunimilain uudistus herätti vielä 2014 vilkastakin keskustelua muun muassa Twitterissä. Keskustelu virisi osittain myös siksi, että tuolloin eduskunnassa käsiteltiin tasa-arvoista avioliittolakia, jota oli vastustettu lähes samoilla argumenteilla kuin sukunimilain uudistusta.

Skip Twitter post

Skip Twitter post

Skip Twitter post

Skip Twitter post

Kommentit
  • "Hyvä Holkeri!" – Kummelin Saldo oli taloussatiiri lama-Suomesta

    Tynnyripukuinen laman uhri ja aikakauden tutut nimet.

    Lama on vienyt Suomen syvään kriisiin useasti. 1990-luvun alun lama oli monelle kovaa aikaa. Pankkisotkujen myötä korot kipusivat taivaisiin ja moni koki henkilökohtaisen konkurssin. Komediaryhmä Kummeli otti vuosina 1993 ja 1994 kantaa maan tilanteeseen. Syntyi satiirinen sketsisarja Saldo, jossa kiitettiin ja kehuttiin aikakauden tunnetuimpia talousnimiä. Tynnyriasuinen päähenkilö menetti jopa vessanpönttönsä velkojille.

  • Vodkaa, komisario Palmu! Pala YYA-Suomea tallentui filmille parodian keinoin

    Neljäs Palmu-elokuva valmistui vuonna 1969

    Matti Kassila ohjasi vuonna 1969 neljännen Palmu-elokuvansa, joka tiukimman koulukunnan mielestä ei ole Palmu-elokuva ollenkaan. Mika Waltarihan ei osallistunut enää tämän elokuvan tekoon. Tuloksena olikin siis jotakin ihan muuta: pistämättömän hauska ajankuva Suomesta, josta idänsuhteiden herkistämien valtiovallan ja tv:n parista löytyi runsaasti herkullista parodioitavaa.

  • Tellervo Koivisto puhuu naisten ja kiusattujen puolesta – pitkästä liitosta elävät rakkaus ja huumori

    Nasevaa pakinointia ja herkkää tarinointia ohjelmissa.

    Tellervo Koivisto sanailee suoraan kameralle verotuksesta ja tasa-arvosta, kommentoi viistosti puolisonsa edesottamuksia dokumentissa ja avaa ajatuksiaan sekä rakkaita ja raskaita elämänvaiheita haastatteluissa. Yhteinen elämä Mauno Koiviston kanssa antoi kummallekin mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskuntaan omalla tavallaan. Tosin puoliso kutsui vahvasti argumentoivaa vaimoaan myös "anti-muusaksi". Rakkaus, huumori ja kohdatut vastoinkäymiset liimasivat parin yhteen.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto