Anni Alatalo
Yle
Tuntemattomien ihmisten tapaaminen on aina jossain määrin stressaavaa. Itsestään haluaa antaa positiivisen ja helposti lähestyttävän kuvan. Tuntemattomien kanssa tulkitsee muiden käyttäytymistä herkemmin kuin tuttujen seurassa. Miettii sanomisiaan, eleitä ja ilmeistään tarkemmin. Hymyilee enemmän. Haluaa tulla toimeen ja välttää konflikteja.
Olin lupautunut Prisma Studion koekaniiniksi ryhmätyötilanteeseen. En tiennyt mitä koetilanteessa tutkittiin. Tehtävänä oli toteuttaa ryhmätyö yhdessä kolmen minulle ennestään tuntemattoman henkilön kesken.
Yksi työryhmän jäsenistä oli todella hankala, suorastaan ilkeä koetilanteessa. Ilkeä näki kaikessa jotakin huonoa tai korjattavaa. Hänen negatiivisuuteensa hidasti ryhmätyön etenemistä.
Ilkeä sai minut varpailleni.
Epäilin itseäni – onko tuolla henkilöllä jotain juuri minua vastaan?
Nolostuin hänen puolestaan – että kehtasikin olla noin hankala!
Yllätyin – kuinka joku voi nähdä kaikessa vain negatiivisia puolia?
Ärsyynnyin – lopeta ryhmätyömme sabotoiminen.
Koin alemmuutta – voinko sanoa hänelle vastaan? Kuka olen suhteessa Ilkeään?
Vihastuinkin hieman – olisit jo hiljaa!
Lisäksi näin, että Ilkeällä oli tukala olla.
Nolostuin hänen puolestaan – että kehtasikin olla noin hankala!
Yritin käännyttää Ilkeää olemaan vähemmän hankala kysymällä hänen mielipidettään ja ymmärtämällä tahallaan hänen negatiivisuutensa vain asiallisena kritiikkinä. Hyvin nopeasti ymmärsin, että annoin Ilkeälle luvan olla vielä hankalampi.
Tunsin, että koko työryhmä jäätyi Ilkeän edessä. Koin valtavaa vastuun painetta laittaa tilanne kuntoon ja Ilkeä ruotuun. Tarve saattaa annettu tehtävä kunnialla loppuun oli valtava.
Päätin käyttää taistelussa Ilkeää vastaan demokratiaa: kolme yhtä vastaan. Päätin mennä Ilkeän kritiikistä välittämättä eteenpäin, koska vain Ilkeä oli eri mieltä. Kerroin tämän Ilkeälle peläten syntyvää riitaa. En todellakaan halunnut riidellä vieraan ihmisen kanssa. Mitä se olisi minusta kertonut?
Oli ryhmämme onni, ettei kukaan ryhmän jäsenistä alistunut Ilkeän arvostelun alla.
Jos Ilkeitä olisi ollut kaksi tai Ilkeän status työelämässä korkeampi kuin meidän muiden, olisi tilanne ollut vaikeampi. Yhden negatiivisuus on helpompi sivuuttaa tai kääntää ryhmän voimavaraksi kuin useamman. Esimiehelle on vaikeampi sanoa vastaan kuin kollegalle.
Tunsin syyllisyyttä sivuuttaessani Ilkeän mielipiteet väittämällä vastaan ja viemällä omaa asiaani eteenpäin. Olinko Ilkeän mielestä hankala? Entä muiden? Olinko alkanut itsekin ilkeäksi ja pomottelevaksi?
Toisaalta olin yllättynyt itsestäni positiivisesti: olen ollut aina huono sanomaan vastaan tuntemattomille. Niille jotka pyytävät kaveripalvelusta tai sysäävät työnsä toisille. Olen ollut se työpaikan kiltti tyttö, joka ei osaa sanoa ei.
Tunsin syyllisyyttä sivuuttaessani Ilkeän mielipiteet väittämällä vastaan ja viemällä omaa asiaani eteenpäin.
Tajusin Ilkeän kanssa toimiessa, että olin oppinut jotain – varpailleni ei asteltu enää yhtä hanakasti kuin kymmenen vuotta sitten.
Koetilanteen jälkeen meille selvisi, ettei Ilkeä ollutkaan oikeasti ilkeä tai hankala vaan tosi Mukava. Olin aistinut oikein: hänestä ei ollut ollut helppoa olla ilkeä. Olin helpottunut.
Ihmistenlukutaito on tärkeä laji työuramaratonilla.
Lue myös:
Miltä tuntui olla ilkeä?
Työelämän asiantuntijan painava huomio: Negatiivisuus tarttuu meillä erityisen hyvin
Sakke Pietilän vinkit hankalan ihmisen kohtaamiseen
