Hyppää pääsisältöön

Retro-Vanja

Santeri Kinnunen ja Esko Salminen Vanja-enossa.
Santeri Kinnunen ja Esko Salminen Vanja-enossa. Santeri Kinnunen ja Esko Salminen Vanja-enossa. Kuva: HKT/ Tapio Vanhatalo helsingin kaupunginteatteri

Olipa mielenkiintoista nähdä kaksi näin erilaista Vanja-enoa. Kanssakatsojien puheista päätellen Kaupunginteatterin yleisöstä moni oli minun laillani ollut edellisenä iltana Kansallisteatterin katsomossa. ”Se oli raaka, keskeneräinen. Vanjasta oli tehty pelle. Uusi nykykielinen suomennos ei osunut mihinkään”, kommentoi joku katsoja väliajan kahvijonossa Kansallisteatterin ensi-iltaa. En voisi olla enempää eri mieltä. 

Unkarilaisen Támas Ascherin Kaupunginteatteriin ohjaama Vanja-eno oli itselleni kohtuullisen omituinen kokemus - mutta ihan myönteinen sellainen.  Ihan siksi, että en edes muista, milloin olisin nähnyt näin perinteistä teatteria. Oli lystikästä istua katsomossa ja äimistellä realistisia huoneita aitoine huonekaluineen, kuunnella kuinka sade ropisee ikkunan takana, kärpäset surisevat, koira haukkuu, auto starttaa. Ja ihan totta, kuinka hassua: näytösten välillä näyttämön eteen vedettiin verhot! Siellä pystytettiin uusi lavastus katsojien silmiltä piilossa! Nykyteatteriin tottuneelle katsojalle tämä kaikki oli suorastaan piristävää. Ensi-illassa mukana ollut ystäväni kuvasi esitystä ”retro-Vanjaksi” ja "työmaalounaaksi". 

Martti Suosalo, Marjut Toivanen ja Pekka Huotari. Kuva Tapio Vanhatalo.

Teatteri, joka on kerronnaltaan näin konventionaalista, ei tarjoa muotonsa puolesta haastetta katsojalle. Esityksen lumo nojaa kokonaan näyttelijöihin. Onneksi Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä näytellään enimmäkseen hyvin. Suurimman vaikutuksen tekivät konkarit Esko Salminen ja Tiia Louste. Salminen tekee professorista omahyväisen, hienostelevan despootin ja lellipennun, jonkinlaisen suuren vauvan. Kuten lääkäri Astrov tokaisee: hänen kihtiään on hoitamassa koko Venäjä. Katsomo ulvahteli naurusta professorin parkuessa kipeitä jalkojaan. Tiia Louste puolestaan näyttelee Vanjan äitiä kuin kulmikkaasti elehtivää elävää muumiota. Mahtava hahmo! Oikein odotin, että hän käpsähtäisi taas näyttämölle silmät ammollaan hämmästyksestä.

Iida Kuningas, Esko Salminen, Santeri Kinnunen ja Marjut Toivanen. Kuva Tapio Vanhatalo

Martti Suosalo tekee idealisti-kyynikko-lääkäristä maanläheisen, perijäyhän tyypin. Suosalon Astrov on helppo kuvitella puuntaimia istuttamaan. Santeri Kinnusen Vanja ei minusta oikein nouse esityksen keskushenkilöksi. Hän on arkinen ja väsynyt kaveri, jonka raivo laantuu nopeasti. Hänen rakkautensa kauniiseen Jelenaan jää piiloon. Tämä Vanja, jos joku, on oman elämänsä sivuhenkilö, ja surullinen hahmo juuri siksi. Anna-Maija Tuokon Jelena on ihastuttava mutta pinnallinen nainen, joka säihkyy viileänä kuin koru eleganteissa leningeissään ja taidokkaissa nutturoissaan. Iida Kuninkaan Sonja on puettu piiaksi, hänestä puuttuu kaikki sensuellius. Sonja on tavallinen, yksioikoinen kunnon tyttö, ja sellaiseksi jää. Jelenan ja Sonjan tyttömäinen juopottelukohtaus on yksi näytelmän parhaita hetkiä. Siinä kumpikin nainen saa vähän irrotella. 

Yleisö vaikutti loppukiitosten hetkellä onnelliselta, ja aplodit olivat lämpimät. Tämä oli taiten tehtyä, sovinnaista vanhanajan teatteria, ja esitystä voi kyllä suositella sellaista rakastavalle. Mutta tiivistetään näiden kahden Vanja-enon erot vaikka näin: Kansallisteatterin Vanjan biitti oli hurja ja sävyt synkkiä, yönmustia. Kaupunginteatterissa tyydyttiin lempeään tunnelmointiin, kotoisaan vaaleanruskeaan. 


Helsingin kaupunginteatteri: Vanja-Eno. Teksti Anton Tšehov, suomennos Teemu Kaskinen. Ohjaus Támas Ascher. Lavastus Zsolt Khell, puvut Györgyi Szakács, valosuunnittelu Risto Heikkerö, äänisuunnittelu Mauri Siirala. Naamiointi Tuula Kuittinen ja kampaukset Maija Sillanpää. Rooleissa Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Martti Suosalo, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Pekka Huotari, Tiia Louste, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin. Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 18.9.2014.

 


Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Meri on vapauden symboli

    Metalliset kuulat ovat muistoja menneistä kokemuksista.

    Meren aallot lupaavat vaihtelua elämään. Ne lupaavat uusia asioita. Näin kertoo eräs unikirja meren symboliikasta. Metalli puolestaan symboloi unessa lujuutta ja päättäväisyyttä. Metalliset kuulat ovat muistoja menneistä kokemuksista, kertoo toinen kirja. Jokainen ihminen näkee vähintään kolme unta joka yö, sanovat unitutkijat. Kaikki näkevät unia, mutta kaikki eivät niitä muista. Unet puhuvat meille kuvin ja symbolein. Ja unet voivat myös muuttua musiikiksi. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Arkielämän taistelusignaalit eivät anna meille rauhaa

    Pitkien vapaiden jälkeen moni kokee arjen taisteluna.

    Vanhoissa lännenelokuvissa saapuvan ratsuväen tunnusmerkki oli signaalitorvi, mutta nykyajan soturin ympärillä on paljon erilaisia signaaleja varoittamassa ja ohjaamassa.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri