Hyppää pääsisältöön

Retro-Vanja

Santeri Kinnunen ja Esko Salminen Vanja-enossa.
Santeri Kinnunen ja Esko Salminen Vanja-enossa. Santeri Kinnunen ja Esko Salminen Vanja-enossa. Kuva: HKT/ Tapio Vanhatalo helsingin kaupunginteatteri

Olipa mielenkiintoista nähdä kaksi näin erilaista Vanja-enoa. Kanssakatsojien puheista päätellen Kaupunginteatterin yleisöstä moni oli minun laillani ollut edellisenä iltana Kansallisteatterin katsomossa. ”Se oli raaka, keskeneräinen. Vanjasta oli tehty pelle. Uusi nykykielinen suomennos ei osunut mihinkään”, kommentoi joku katsoja väliajan kahvijonossa Kansallisteatterin ensi-iltaa. En voisi olla enempää eri mieltä. 

Unkarilaisen Támas Ascherin Kaupunginteatteriin ohjaama Vanja-eno oli itselleni kohtuullisen omituinen kokemus - mutta ihan myönteinen sellainen.  Ihan siksi, että en edes muista, milloin olisin nähnyt näin perinteistä teatteria. Oli lystikästä istua katsomossa ja äimistellä realistisia huoneita aitoine huonekaluineen, kuunnella kuinka sade ropisee ikkunan takana, kärpäset surisevat, koira haukkuu, auto starttaa. Ja ihan totta, kuinka hassua: näytösten välillä näyttämön eteen vedettiin verhot! Siellä pystytettiin uusi lavastus katsojien silmiltä piilossa! Nykyteatteriin tottuneelle katsojalle tämä kaikki oli suorastaan piristävää. Ensi-illassa mukana ollut ystäväni kuvasi esitystä ”retro-Vanjaksi” ja "työmaalounaaksi". 

Martti Suosalo, Marjut Toivanen ja Pekka Huotari. Kuva Tapio Vanhatalo.

Teatteri, joka on kerronnaltaan näin konventionaalista, ei tarjoa muotonsa puolesta haastetta katsojalle. Esityksen lumo nojaa kokonaan näyttelijöihin. Onneksi Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä näytellään enimmäkseen hyvin. Suurimman vaikutuksen tekivät konkarit Esko Salminen ja Tiia Louste. Salminen tekee professorista omahyväisen, hienostelevan despootin ja lellipennun, jonkinlaisen suuren vauvan. Kuten lääkäri Astrov tokaisee: hänen kihtiään on hoitamassa koko Venäjä. Katsomo ulvahteli naurusta professorin parkuessa kipeitä jalkojaan. Tiia Louste puolestaan näyttelee Vanjan äitiä kuin kulmikkaasti elehtivää elävää muumiota. Mahtava hahmo! Oikein odotin, että hän käpsähtäisi taas näyttämölle silmät ammollaan hämmästyksestä.

Iida Kuningas, Esko Salminen, Santeri Kinnunen ja Marjut Toivanen. Kuva Tapio Vanhatalo

Martti Suosalo tekee idealisti-kyynikko-lääkäristä maanläheisen, perijäyhän tyypin. Suosalon Astrov on helppo kuvitella puuntaimia istuttamaan. Santeri Kinnusen Vanja ei minusta oikein nouse esityksen keskushenkilöksi. Hän on arkinen ja väsynyt kaveri, jonka raivo laantuu nopeasti. Hänen rakkautensa kauniiseen Jelenaan jää piiloon. Tämä Vanja, jos joku, on oman elämänsä sivuhenkilö, ja surullinen hahmo juuri siksi. Anna-Maija Tuokon Jelena on ihastuttava mutta pinnallinen nainen, joka säihkyy viileänä kuin koru eleganteissa leningeissään ja taidokkaissa nutturoissaan. Iida Kuninkaan Sonja on puettu piiaksi, hänestä puuttuu kaikki sensuellius. Sonja on tavallinen, yksioikoinen kunnon tyttö, ja sellaiseksi jää. Jelenan ja Sonjan tyttömäinen juopottelukohtaus on yksi näytelmän parhaita hetkiä. Siinä kumpikin nainen saa vähän irrotella. 

Yleisö vaikutti loppukiitosten hetkellä onnelliselta, ja aplodit olivat lämpimät. Tämä oli taiten tehtyä, sovinnaista vanhanajan teatteria, ja esitystä voi kyllä suositella sellaista rakastavalle. Mutta tiivistetään näiden kahden Vanja-enon erot vaikka näin: Kansallisteatterin Vanjan biitti oli hurja ja sävyt synkkiä, yönmustia. Kaupunginteatterissa tyydyttiin lempeään tunnelmointiin, kotoisaan vaaleanruskeaan. 


Helsingin kaupunginteatteri: Vanja-Eno. Teksti Anton Tšehov, suomennos Teemu Kaskinen. Ohjaus Támas Ascher. Lavastus Zsolt Khell, puvut Györgyi Szakács, valosuunnittelu Risto Heikkerö, äänisuunnittelu Mauri Siirala. Naamiointi Tuula Kuittinen ja kampaukset Maija Sillanpää. Rooleissa Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Martti Suosalo, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas, Pekka Huotari, Tiia Louste, Marjut Toivanen ja Matti Olavi Ranin. Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 18.9.2014.

 


Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri