Hyppää pääsisältöön

Aristoteleen kantapää: Afrikkana rokassa

Table mountain Cape Townissa.
Table mountain Cape Townissa. Kuva: Dietmar Temps cape town

Eri maanosien perinteisessä stereotyyppisessä jaottelussa Afrikka ei ole yleensä saanut mainetta viisauden maanosana. Teoreettinen ajattelu on tavallisesti sijoitettu Eurooppaan, käytännöllinen Pohjois-Amerikkaan ja syvämietteinen pohdinta Aasiaan, mutta Afrikka on saanut olla rauhassa lähinnä alkukantaisuuden ja villiyden maanosa. Siirtomaiden mannerta riistävään politiikkaan villin maine sopi mainiosti: afrikkalaiset nähtiin takapajuisina olentoina, jotka tarvitsivat valkoihoisten isällistä sivistämistä, vaikka eri puolilla Afrikkaa oli jo ennen löytöretkiä ollut suuria kuningaskuntia yliopistoineen.

Sen jälkeen, kun siirtomaaisännät toisen maailmansodan jälkeen alkoivat luopua valloituksistaan, mantereeseen ovat alkaneet yhdistyä sellaiset sanat kuin mau-mau-liike, sotilasjuntta, nälänhätä ja korruptio. Afrikka on monin paikoin yhä sekasorron vallassa suunnattomien luonnonrikkauksiensa vuoksi, kun suuryhtiöt ja ulkovallat yhä pyrkivät ohjaamaan horjuvien valtioiden toimintaa mieleiseensä suuntaan.

Silti on turha luulla, että kullekin mantereelle ei olisi omaa määränsä viisautta suotu. Kiinnostavan näkökulman afrikkalaiseen viisauteen antaa Raisa Simolan ja Ensio Puoskarin toimittama ja jo muutama vuosi siten ilmestynyt Afrikkalaisen filosofian antologia. Kymmenen modernin afrikkalaisen filosofin kirjoitukset käsittelevät etupäässä afrikkalaisen filosofian olemusta; onko olemassa erikseen afrikkalaista filosofiaa, voiko filosofiaa olla ilman kirjoitettua perinnettä vai onko koko ajatus tieteellisestä metodista kirjoineen eurooppalainen entisten siirtomaaisäntien ajatus.

Pohjois-eurooppalaisesta lukijasta teksti alkaa pian vaikuttaa tutulta. Tällaista teoreettisten viitekehitysten eli paradigmojen välistä kiistelyä ja itsetutkiskelua on moni moderni länsimainenkin ihmistiede nykypäivänä. Joskus tuntuu, että tutkijat eivät pääse kunnolla tekemään tutkimusta, koska he pohtivat kaiket päivät, mihin tieteelliseen perinteeseen he kuuluvat ja mitä asioita tästä seuraa. Moni suomalainenkin yhteiskunnallinen tutkimus pohtii lähes koko alkupuoliskonsa ajan, miten jäävi tekijä on rotunsa, sukupuolensa ja ikänsä vuoksi tutkimusta tekemään.

Kun ottaa huomioon sen, miten viimeisen kolmensadan vuoden ajan hyväksikäyttö on monimutkaistanut Afrikan suhdetta teollistuneisiin maihin, ei ihme että heidän filosofiansakin kyselee koko ajan lähes vainoharhaisesti, missä mennään ja kenen ehdoilla.

Eikä Afrikka tietenkään ole tyhjiö suullisenkaan kansanviisauden suhteen. Oikeastaan se, että maanosassa on niin ohut kirjallinen historia, tekee suullisen perinteen yhä ajankohtaiseksi afrikkalaisille yhteisöille. Siellä on vielä nähtävissä, miten suullinen kansanperinne toimii ja välittyy sukupolvelta toiselle.

Kielenkääntäjä Paula Laajalahti on työskennellyt monia vuosia Senegalissa. Tänään hän kertoo meille Senegalin wolof-kansan vanhoista viisauksista ja kansan sananlaskuperinteestä. Kesäkuu 2009.

Aristoteleen kantapää keskiviikkoisin Yle Radio 1:ssä 17.20. Uusinta lauantaina 8.35.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri