Aristoteleen kantapää: Coachable moments!

Äitienpäivä lähestyy ja se on varma merkki siitä, että jääkiekon maailmanmestaruuskisojen ratkaisun hetket ovat käsillä.

On turha luulla, että kyseiset kisat olisivat vain tapahtuma muiden joukossa. Vaikka turnaukseen osallistuvat oikeastaan kaikki ne maailman 16 maata, joissa jääkiekkoa vakavasti harrastetaan, ainakin Suomessa maailmanmestaruuskisat on yksi penkkiurheilevan kansan vuoden kohokohtia.

Joskus voisi luulla, että vuonna 1928 Tampereen kautta maahamme tullut jääkiekko olisi Suomen kansallispeli eikä pesäpallo. Laji nostattaa kansallismielistä hurmosta voimakkaammin kuin mikään muu laji, vaikka tänäkin vuonna Latviassa Suomen joukkueessa pelaa lähinnä Pohjois-Amerikan liigoissa ammatikseen luistelevia miljoonien dollarien ammattilaisia.

Sana leijonat ei ollut käytössä, kun Suomi osallistui jääkiekon MM-kisoihin ensimmäisen kerran vuonna -28. Vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin maajoukkue pelasi tsekkiläistä seurajoukkuetta vastaan Hesperian kaukalossa sinisessä pelipaidassa, jossa maamme lipun oli korvannut vaakunaleijona. Tästä lähtien joukkuetta on kutsuttu leijoniksi.

Tulisieluinen suhtautuminen jääkiekkoon on sekin syttynyt suomalaisiin myöhemmin. Suomen menestys kisoissa oli pitkään vaatimaton. Vasta 1951 Suomi voitti MM-kisahistoriansa ensimmäisen ottelunsa Norjaa vastaan. Ja vuonna 1957 alkoi Suomen pitkä taival MM-kisojen neljänneksi parhaan joukkueena.

Vähitellen lajin termistö alkoi levitä pihoille ja ulkokaukaloihin harrastajien lisääntyessä. Lyöntilaukaukset eli lämärit piti opetella niiden näyttävyyden takia. Rannelaukaus eli vippaus taas oli pakollinen sen salakavaluuden vuoksi. Kuusikymmentäluvun lopulla jääkiekkoa oli näkynyt televisiossakin sen verran, että myös maaseudulla tiedettiin, mitä tarkoittaa, kun Leuka-Mononen teki vanhanaikaisen.

Kun Suomi vuonna 1992 sai MM-kisoista ensimmäisen mitalinsa, laji oli jo osa kansallista identiteettiämme. Yksinäisten hiihtäjäsankarien tilalle oli tullut kollektiivinen ihanne ja myös puhe lajin ympärillä alkoi muuttua. Kun vanha urheilijaihanne oli vaitelias sankari, nyt urheilijat analysoivat tekemisiään yhä enemmän. Kun atleetti oli ennen tehnyt parhaansa, nyt hikinen pelaaja tiesi, että vastustaja halusi voittaa enemmän.

Eivätkä pelkästään pelaajat. Kollektiivin eräänlainen johtaja, valmentaja, alkoi nousta valokeilaan entistä enemmän. Television kisastudioihin ilmestyivät omia termejään innokkaasti viljelevät coachit fläppitauluineen. Niiden sekavia kuvioita seliteltiin termien roolipelaaja, kontrolli ja kiekollinen pelaaminen avulla.

Sitten julkisuuteen nousivat yritysvalmentajat ja pian jääkiekkovalmentajat alkoivat ansaita sivutuloja luennoimalla yrityksille yhteispelin periaatteista. Erityisen kuuluisaksi 2000-luvun alussa tuli turkulainen Juhani Tamminen, joka oli menestyksekkään pelaajauransa jälkeen alkanut valmentajaksi. Lisänimen Aurinkokuningas hän sai valmennettuaan Ranskan jääkiekkomaajoukkuetta, ja kun hän nosti Oulun Kärpät Suomen mestariksi vuonna 2003, koko Suomi oli kuullut hänen filosofisia kiteytyksiään tyyliin If you can’t stand the heat, stay out of the kitchen.

Jääkiekkovalmentaja Juhani "Tami" Tamminen raottaa omaleimaisen coachaus-kielensä syntyä. Toukokuu 2006.

Aristoteleen kantapää keskiviikkoisin Yle Radio 1:ssä 17.20. Uusinta lauantaina 8.35.