Hyppää pääsisältöön

Aristoteleen kantapää ja Kullan ystävät

Ystävänpäiväkortti
Ystävänpäiväkortti Kuva: Dave ystävänpäivä

Taannoinen uutinen siitä, miten venäläinen Belgorodin maakunta on kieltänyt ystävänpäivän vieton, vaikuttaa aluksi hupaisalta kieltomentaliteetin liioittelulta. Kiellon takana on paikallinen kirkko, joten eikö siellä muisteta, miten Valentinuksen päivä sai alkunsa muinaisessa Roomassa, kun roomalaisia kristittyyn avioliittoon vihkinyt mies nimeltään Valentinus teloitettiin rangaistukseksi teoistaan, pyhitettiin myöhemmin pyhimykseksi ja nousi lopulta Valentine´s Dayn eli ystävänpäivän esikuvaksi!

Venäläismaakunnan kiellon perusteena on kuitenkin terävä näkemys: kieltäjät eivät näe ystävänpäivää rakkauden ja ystävyyden juhlana vaan yökerhojen ja ties minkä torikauppiaiden mahdollisuutena rahastaa ihmisten läheisyydentunteilla.

Niinhän on käynyt Suomessa. Ystävänpäivä on silkkaa tuontitavaraa Yhdysvalloista, ja koska yksi päivän maahamme lanseeraajista oli postilaitos, päivä profiloitiin koskemaan läheistä mutta toverillista ystävyyttä eikä pelkkää romanttista ystävyyttä, kuten alunperin Atlantin tuolla puolen. Ihmisillä kun on yleensä enemmän ystäviä, joille lähettää postikortti, kuin rakastettuja.

Rakkaudella siis rahastetaan. Ajatus ei tunnu mukavalta. Eikö rakkaus ole jotain joka on rahan yläpuolella. Tekee mieli tarttua yhteen rakkauden vanhimpiin perusteoksista, Raamatun Korkeaan veisuun. Siellä ylistetään rakkainta runollisesti: ”(...) kaunis sinä olet (...) sinun hiuksesi ovat kuin vuohilauma, joka laskeutuu Gileadin vuorilta”. Ja hiukan myöhemmin: ”Hänen käsivartensa ovat kultatangot, krysoliittejä täynnä. Hänen lantionsa on norsunluinen taideteos, safiireilla peitetty. Hänen jalkansa ovat marmoripatsaat aitokultaisten jalustain nojassa”. Hetkinen, kaverihan vertaa rakastettuaan materiaan, rikkauksiin, rahanarvoisiin aarteisiin! Eikö täälläkään pääse rahasta ja rakkaudesta eroon!

Entä mitä sanoo Kalevalamme: runossa seitsemäsneljättä eli 37 Ilmarinen takoo naisenkaipuussaan itselleen elämänkumppanin hopeasta ja kullasta. Jalometallinen nainen osoittautuu kuitenkin kylmäksi ja Ilmarinen vie neidon Väinämöiselle kanaksi kainaloiseksi. Tietäjä ei kuitenkaan innostu hankkeesta ollenkaan ja jyrähtää runon lopuksi: ”Elkätte, pojat poloiset, (...) kuuna kullan valkeana
naista kullaista kosiko, hope'ista huolitelko!”

Hetkinen, tämä tarinahan on sanaleikki: Ilmarinen tekee kullasta itselleen kullan! Mutta miksi suomessa rakkainta ihmistämme, kultaa, kutsutaan samalla sanalla kuin kylmää metallia, kultaa, jonka kilohinta on näinä aikoina vähän yli 30 000 euroa? Ja miksi kaksi kultaa kutsuu toisiaan puluiksi? Nyt on pakko kysyä asiaa kielitoimiston tutkija Riitta Eroselta.
Helmikuu 2011.

Aristoteleen kantapää keskiviikkoisin Yle Radio 1:ssä 17.20. Uusinta lauantaina 8.35.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri