Hyppää pääsisältöön

Aristoteleen kantapää ja pitkien iskelmäsanoitusten salaisuus

Iskelmälaulaja valoa vasten.
Iskelmälaulaja valoa vasten. Kuva: Seppo Sarkkinen / Jyrki valkama iskelmä

Yksi itsenäisen Suomen sitkeimmistä myyteistä on kuva melankolisesta hiljaisesta kansasta, joka kuuntelee kaihoisia tangoja ja synkkiä iskelmiä juhliessaankin. Ei tarvitse kauaa kuunnella perinteistä suomalaista iskelmää, kun tajuaa, että onhan tuossa vinha perä: riehakkaimmat kulkuri- ja tukkilaisrallatuksemmekin kulkevat niin usein mollissa, että alkaa melkein naurattaa.

Leevi & The Leavings teki vuonna 1980 tästä mollivetoisesta hulivilirallatuksesta osuvan parodian nimeltään Hulivilipojan humppa. Nopea mollihumppa kiteyttää monta puolta suomalaisen iskelmän huliviliperinteestä:

Kun kirkonkylän baarin oven aukaisen / Ja itselleni etsin vapaan tuolin
Viimeisimmät vitsit siinä laukaisen / Ei meikäläinen sorru turhiin huoliin
Sillä minä olen sellainen hulivili-poika / Hurmuriluonne ja huh hah hei!
En rahojani tuhlaile, mieluummin juon ne / Ja heiloille huudan: "Hellurei!"

Ja näiden mollissa iloitsevien laulujen päälle tulevat siis varsinaiset molli-iskelmät, kuuluisimpana Unto Monosen Satumaa, kaihon virstanpylväs.

Suomalaisten synkkyyttä on selitetty pitkällä pimeällä talvella, kirkkaalla viinalla, Ruotsin vallalla, Venäjän sorrolla, köyhällä maaperällä, korkealla veroprosentilla, tyhmillä poliitikoilla, terävillä puukoilla, Urho Kekkosella ja protestanttisella uskonnolla. Yhteistä kaikille selityksille on se, että tämä melankolia nähdään suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluvana. Se on geneettistä, se erottaa meidät iloisista ruotsalaisista ja tunteellisista venäläisistä. Suomalainen ikävöivä tangomielenlaatu on samalla tavalla ylpeilemisen arvoinen asia kuin suomalaisen työn laatu ja asiallisuus, se ettei puhuta turhia.

Toinenkin suomalaisuuden omalaatuinen piirre näkyy kevyessä musiikissa. Suuri osa menestyvistä laulajistamme on paremminkin sanoittajia eikä niinkään taitavia tulkitsijoita. Suurimpia tämän tien kulkijoita ovat Reino Helismaa, Juha ”Watt” Vainio ja Juice Leskinen. Heidän varsinaiset ansionsa eivät ole arkisen lauluäänen komeudessa, mutta silti Vainion ja Leskisen komeimpina töinä pidetään heidän itselleen laatimiaan melankolisia kappaleita: Albatrossia ja Viidettätoista yötä.

Sanoituskeskeisyys on leimannut suomalaista popmusiikkiakin niin, että muulla kuin suomen kielellä laulavien yhtyeiden on pitänyt aina perustella olemassaolonsa suomirokkareita ponnekkaammin. Ennen Rasmusta ja HIM:iä suomalaisyhtyeiden työtilaisuudet ulkomailla kun olivat pikemminkin vitsien kuin vientiviranomaisten kiinnostuksen aihe. Pop- ja rockbiisieissä kaiken ylle miksattu suomenkielinen sanoitus haittasi takavuosina joidenkin mielestä jopa suomalaisten soittajien ja musiikin soundimaailman kehitystä muun maailman mukana.

Suomalaisen musiikin sanoituskeskeisyys on usein nähty runonlausuntaperinteemme jatkumona. Näin siitä huolimatta, että harva sanoittaja on vuosikymmeniin uskaltanut kokeilla ilmaisukykyään tuohon perinteeseen liittyvän kalevalaisen rytmin parissa. Iskelmä- ja poplyriikka näyttäisivät pikemminkin olevan sukua 1800-luvulla länsisuomessa yleistyneille lyyrisille ja loppusointuun riimitellyille laulelmille, joiden perinne oli kotoisin Ruotsista, kuin Kalevalalle tai itkuvirsille.

Miten suomalaisen populaarimusiikin sanoitukset siis ovat kehittyneet? Miksi rakastamme laulujen sanoituksia? Nyt on pakko kysyä populaarin musiikin historioitsijalta Maarit Niiniluodolta. Joulukuu 2008.

Aristoteleen kantapää keskiviikkoisin Yle Radio 1:ssä 17.20. Uusinta lauantaina 8.35.

  • Tanssi itsellesi terveemmät aivot

    Aivot voivat hyvin, kun keho ja mieli voivat hyvin.

    Käykö sinulle joskus niin, että erityisen stressaavan työpäivän jälkeen jätät liikunnan väliin ja sorrut lohdutukseksi roskaruokaan? Kotiin tultuasi kohdistat turhautumisesi puolisoosi ja uppoudut koko illaksi mököttämään päätteen ääreen. Yöllä uni ei tule, kun mietit elämäsi kurjuutta. Inhimillistä, mutta aivan väärin, jos ajattelet aivojesi terveyttä.

  • Avaruusromua: Tämänhän ymmärtää jopa nelivuotias lapsikin!

    Hakekaa tänne jostakin nelivuotias lapsi!

    Hakekaa tänne jostakin nelivuotias lapsi, minä en ymmärrä tästä yhtään mitään! Näin sanoi Freedonian valtiota johtanut Rufus T. Firefly eli Groucho Marx elokuvassa Neljä naurettavaa naapuria. Jostakin syystä tuo klassikkoelokuva ja klassikkorepliikki tulivat mieleen albumista nimeltä Experimental Synth Kids. Rohkealla ja virkistävällä albumilla on nimensä mukaisesti lasten tekemää elektronista ja kokeellista musiikkia. Jopa nelivuotiaitten lasten. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Onko rivous uusi musta?

    Rivot jutut huvittavat, koska ne ovat tabu.

    Äitini korvat menevät välittömästi lukkoon, jos hän kuulee v-sanan. Hän ei hyväksy kiroilua tai alapääjuttuja lainkaan. Monille muillekin hänen sukupolvensa edustajalle tämä tabu on ehdoton. Hänen mukaansa törkeyksiä ja rivoa kieltä kuulee yhä useammin ja kaikkialla. Toisaalta monet nauttivat tabujen rikkomisesta. Kielletty kiinnostaa, estottomuus ja häpeästä vapautuminen tuottaa mielihyvää.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri