Hyppää pääsisältöön

"Kukaan ei tiedä, millainen maa Venäjä on"

Venäläisiä tarinoita on katsaus Neuvostoliiton jälkeiseen Venäjään. Mammuttimaata tarkastellaan pietarilaisen keskiluokan näkökulmasta. Ohjelmassa esiintyvä sosiologi maalaa synkkää kuvaa 20-vuotisesta Venäjästä, jossa koulutus on ajettu alas, miehet kuolevat ennen aikojaan ja elantoa ei voi hankkia rehellisin keinoin.

Tutustuminen 2010-luvun Venäjään alkaa koulumaailmasta. On ensimmäinen syyskuuta eli Tiedon päivä. Se on suuri päivä pietarilaiselle kuusivuotiaalle Gleb Kamanille, koska hän on menossa ensimmäiselle luokalle. Kuitenkin tuhannet venäläiskoulut jäävät myös tyhjiksi tänä suurena päivänä, sillä kaikkiin kouluihin ei yksinkertaisesti riitä oppilaita. Neuvostoliiton romahdettua maan syntyvyys laski ja kuolleisuus nousi. Ohjelmassa esiintyvä kommentaattori Valentin Zanin kertoo dramaattisia tilastoja siitä, kuinka kymmenen vuotta aiemmin pulpeteissa istui 23 miljoonaa opiskelijaa ja vuonna 2010 enää 12 miljoonaa.

"Tämän kamalampaa väestökatoa ei ole ollut missään maassa ihmiskunnan historian aikana", Zanin kertoo Markku Värtön ohjaaman Venäläisten tarinoiden ensimmäisessä jaksossa.

Keskiasteen koulutus on Venäjällä periaatteessa ilmainen, mutta käytännössä vanhempien on maksettava, mikäli tahtovat lapselleen kattavan koulutuksen. Sosiologi Aleksandr Jurjev kertoo, että Venäjällä niin sanottuun kunnon koulutukseen tarvitaan noin 500 dollaria kuussa. Kunnon koulutus tarkoittaa sitä, että kouluopetuksen lisäksi lapsi saa muuta oheisopetusta. Ilman rahaa lapsi ei siis saa täyttä koulutusta. Kaikkialla pelkät kuukausimaksutkaan eivät riitä, vaan kouluun päästäkseen on maksettava ensin moninkertainen pääsymaksu.

Koulutuksen osalta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on menty kehityksessä taaksepäin, Jurjev sanoo toisessa osassa. Aiemmin opetus oli kaikille ilmaista ja se oli laadukkaampaa. Kysymykseen siitä, millaiseen maahan venäläinen lapsi syntyy nyt, on Jurjevin mukaan mahdotonta vastata:

"Kukaan ei tiedä, millainen maa tämä on."

Harva opiskelee enää ilmaiseksi

Jotain uutta Jurjevin parjaamaan koulumaailmaan on kuitenkin tullut vuoden 1991 jälkeen, selviää edelleen vahvasti opiskeluelämää tutkivasta toisesta osasta. On syntynyt show business -alalle tähtäävä koulutus, joka on erittäin suosittu linja kulttuuri- ja taidekorkeakoulussa. Se houkuttelee tiedekunnan dekaani Askold Konovitšin mukaan erityisesti keskiluokan lapsia – eliittiperheiden lapset kun opiskelevat pääosin ulkomailla. Suositun linjan opettajat ovat arvostettuja mutta huonosti palkattuja.

Samassa koulussa vähemmän hohdokkaana pidettyä informatiikkaa opiskeleva Maria Filippova vie pietarilaisen opiskelijaelämän äärelle. Aivan tyypillinen opiskelija Filippova ei ole: hän on budjettilinjan opiskelija, eli yksi niistä harvoista onnekkaista, jotka pääsevät opiskelemaan ilmaiseksi ja saavat huomattavaa vuokrahelpotusta opiskelija-asuntoloista. Käytännössä vain kymmenen prosenttia koulun opiskelijoista saa pääsykokeiden perusteella opiskella ilmaiseksi, ja heidän koulutuksensa maksaa kulttuuriministeriö.

Aleksandr Jurjevin mukaan koulutus on vain yksi asia, joka on repsahtanut huonommaksi Neuvostoliiton kaaduttua. Hänen mielestään myös muun muassa taide, kirjallisuus, tuotanto ja tiede on menetetty.

"Jäljelle jääneitä saavutuksia on ehkä vain se, että näistä puheistani minua ei panna lusimaan", Jurjev tilittää.

Venäläinen mies ei ole mikään herkkupala

Venäläiset naiset ja miehet sekä heidän välisensä suhteet ovat yksi Venäläisten tarinoiden keskeisimmistä aiheista. Sarjan musiikista vastanneen naisbändi Iva Novan mukaan venäläinen mies ei ole mikään herkkupala. He sanovat, että venäläismies vain ryyppää ja käskee naisen usein keittiöön. Siksi venäläisnaiset menevät monesti muunmaalaisten kanssa naimisiin, muusikot tuumivat sarjan kuudennessa osassa. Venäläismiehistä puhuttaessa esiin nouseekin ohjelman mukaan usein kolme ikävää puolta: mies on joko juoppo, istuu tyrmässä tai kuollut ennen aikojaan. Jurjev heittää vettä myllyyn ja toteaa, että ongelmistaan johtuen venäläismiehistä on tullut niin sanotusti kannattamattomia: pojan kasvattaminen on kallista perheelle, yhteiskunnalle ja valtiolle, mutta tämä kuolee pois ennen kuin velka on maksettu.

Kuusivuotiaan Gleb Kamanin äiti Polina Kamanina on yksihuoltaja. Hän kertoo kolmannessa osassa, että hänen arkensa helpottui, kun mies lähti huushollista – hänellä oli yksi lapsi vähemmän. Yksinhuoltajan turvaverkkoon kuuluvat ystävättäret sekä isoäidit eli babushkat. Glebin babushka Galina Kamanina sanookin olevansa perheen tärkein jäsen. Sarjan neljännessä osassa Aleksandr Jurjev toteaa, että suurimmalla osalla venäläisistä näitä tärkeimpiä perheenjäseniä ei valitettavasti ole. Eikä elossa olevien eläkeläisten osa ole hänen mukaansa hyvä. Eläkkeet eivät riitä sekä asumiseen ja ravintoon. Heitä pidetään suorastaan ylimääräisinä ihmisinä.

Valoisamman kuvan eläkeläisten elämästä antaa viides jakso, jossa kerrotaan näyttämötaiteen veteraanien talon tarina. Sen asukkailla on mukavat oltavat ja he kertovat kiinnostavia tarinoita vauhdikkaasta elämästään. Onpa talossa yksi rakkaussuhdekin syntynyt.

"Elantoa ei voi hankkia pelkästään rehellisin keinoin"

Kun Venäjästä puhutaan, nousee aiheeksi usein myös korruptio. Siihen paneudutaan sarjan viimeisessä osassa. Korruptio on kiinteä osa venäläistä yhteiskuntaa. Jurjev sanoo, että maan nykyisessä talousjärjestelmässä elantoa ei voi hankkia pelkästään rehellisin keinoin.

"Jokaisessa perheessä menot ovat tuloja suuremmat", hän sanoo.

Polina Kamanina antaa käytännön esimerkin, miten korruptio voi toimia päättäjätasolla. Yhteen aikaan takapenkille asennettavista turvaistuimista tuli Venäjällä pakollisia. Tämä johtui siitä, että eräs kansanedustaja oli hankkinut niitä myytäväksi todella suuren erän.

Jurjev selventää venäläistä politiikan kenttää. Vaikka Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen Venäjällä on alettu käyttää sanaa "demokratia", maassa ei hänen mukaansa haluta kansainvaltaa. Äänestysprosentti on vain 20–25 prosenttia, ja se on kaiken kampanjoinnin tarkoituskin. Miljardöörien maksamista vaalikampanjoista pyritään tekemään mahdollisimman vastenmielisiä, jotta ihmiset eivät äänestäisi.

Teksti: Sonja Fogelholm

  • Chilestä tuli sydämenasia Tapani Brotherukselle ja Harald Edelstamille – näin diplomaatit itse kertovat vaiheistaan

    Brotherus ja Edelstam auttoivat tuhansia pakolaisia Chilestä

    Vallankaappauksesta alkanut terrori mullisti chileläisten elämän vuonna 1973. Poikkeuksellinen tilanne vaati poikkeuksellisia toimia myös auttamishaluisilta diplomaateilta. Heistä ruotsalaisella Harald Edelstamilla ja suomalaisella Tapani Brotheruksella oli ratkaiseva rooli tuhansien maasta henkensä edestä pois paenneiden chileläisten kohtaloissa. Tässä artikkelissa he kertovat itse, miten tilanteen kokivat.

  • Suomalaistoimittajat tallensivat Chilen sosialistisen unelman ennen vallankaappausta

    Tältä näytti Allenden Chile suomalaissilmin 1971–1973

    1970-luvun alussa maailma käänsi katseensa Chileen, missä vahvasti oikeistoon ja vasemmistoon jakautunut kansa valitsi itselleen vapaissa vaaleissa sosialistisen presidentin. Myös Suomesta matkusti toimittajia paikan päälle katsomaan, millaista elämä presidentti Allenden Chilessä oli. He näkivät, millaisia saavutuksia ja ongelmia uusi hallinto oli tuonut mukanaan. Tuloksena oli ainutlaatuista kuva- ja äänimateriaalia, josta myöhäisin on tallennettu vain muutamaa kuukautta ennen sotilasvallankaappausta.

  • Chilen vallankaappaus ja sen seuraukset järkyttivät suomalaisia syyskuussa 1973

    Presidentti Allende syöstiin vallasta 11.9.1973

    Liki kolme vuotta kestänyt presidentti Allenden hallinto tuli tiensä päähän 11. syyskuuta 1973, jolloin armeija kaappasi maassa vallan kenraali Pinochetin johdolla. Yhdysvaltain tukema kaappaus oli lyhyt ja väkivaltainen, ja ajoi Allenden tekemään itsemurhan heti kaappauspäivänä. Santiago de Chilen tapahtumia seurattiin tiiviisti myös Suomessa.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto