Kansan vihan ja ihastuksen kohde

Urho Kekkosen asema sotienjälkeisen Suomen politiikassa on vertaansa vailla. Kekkonen oli kiistelty poliitikko, josta vähitellen tuli kansan laajan enemmistön tunnustama maan johtaja.

Kuulun itse siihen sukupolveen, joka aikoinaan ymmärsi Kekkonen-nimen presidenttiyden synonyymiksi.

Kaikki alkoi Kainuusta Pielavedellä sijaitsevasta Lepikon torpasta. Siellä Urho Kaleva Kekkonen syntyi 3. syyskuuta 1900. Niukoista oloista ponnistanut UKK kävi koulunsa Lapinlahdella, Iisalmessa ja Kajaanissa.

Lukiolainen Urho Kekkonen kohtasi jo varhain johtajan raskaan vastuun. 17-vuotias koululainen johti toukokuussa 1918 Haminan valleilla valkokaartin teloitusryhmää. Myöhemmin hän pyrki kansakunnan yhtenäistämistä korostavalla politiikallaan sovittamaan tekonsa kansalaissodan uhreille.

Ylioppilas Kekkosesta tuli 1919. Sitten alkoivat lakitieteen opinnot Helsingissä. Ylioppilas rahoitti opiskelunsa työskentelemällä Etsivässä keskuspoliisissa. Sieltä löytyi myös tuleva puoliso, konekirjoittaja Sylvi Uino.

Nuori Kekkonen oli ylioppilasjärjestöjen puuhamies ja ennätysten rikkoja urheilukentillä. Kekkonen saavutti kaikkiaan kolme Suomen mestaruutta yleisurheilussa, ja lisäksi hän piti hallussaan useita Suomen ennätyksiä.

Aikaa ja tarmoa riitti silti myös opiskeluun: lainopillisen loppututkinnon UKK suoritti 1926, ja varatuomariksi hän valmistui kaksi vuotta myöhemmin. Tohtorin väitöskirja valmistui 1936.

Äärioikeiston
hampaisiin

Myös Urho Kekkosen poliittinen ura alkoi ripeästi. Hän liittyi Maalaisliittoon vuonna 1926, ja 1936 hänet valittiin toisella yrityksellä eduskuntaan. Jo samana vuonna nuori lakimies nimitettiin Kyösti Kallion neljänteen hallitukseen oikeus- ja apulaissisäministeriksi. Tätä seurasi sisäministerin pesti 1937 muodostetussa A.K. Cajanderin punamultahallituksessa.

Syksyllä 1938 sisäministeri Kekkonen ilmoitti hallituksen kieltäneen äärioikeistolaisen Isänmaallisen kansanliikkeen IKL:n toiminnan. Tuomioistuin ei vahvistanut päätöstä ja se raukesi. Kekkonen sai Suomen äärioikeiston vihat päälleen. Vastedes UKK olisi laitaoikeiston hampaissa.

Talvisodan syttyessä Urho Kekkonen oli liian kiistelty poliitikko, jotta hän olisi kelvannut sodanaikaisiin kokoomushallituksiin. Kekkonen ajautui viisi vuotta kestäneeseen poliittiseen paitsioon, joka kesti talvisodan alkamisesta jatkosodan päättymiseen. Hätäisimmät ehtivät jo leimata hänet entiseksi poliitikoksi.

UKK ei kuitenkaan päästänyt itseään poliittisesti veltostumaan, ja sodan jälkeen hän palasi ryminällä politiikan parrasvaloihin. Hänestä tuli marraskuussa 1944 J.K. Paasikiven hallituksen oikeusministeri, joka joutui kantamaan henkilökohtaista vastuuta sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja muista kipeistä ratkaisuista.

Samaa tahtia kuin Paasikiven arvovalta vähitellen lujittui, Kekkonen joutui yhä enemmän kaunaisen kritiikin maalitauluksi.

Neuvostovastaisella sotapropagandalla kyllästetyt suomalaiset suhtautuivat itänaapuriinsa rauhan jälkeenkin epäluuloisesti ja vihamielisesti. Urho Kekkonen ei tuolloin arkaillut asettua yleistä mielipidettä vastaan. Ankarasta ryssävihaajasta oli tullut neuvostoystävyyden julistaja.

Presidenttiehdokkaana Kekkonen oli ensimmäisen kerran 1950, jolloin Paasikivi tuli valituksi.

Pääministeriksi UKK nousi ensimmäisen kerran maaliskuussa 1950. Tästä eteenpäin hän piteli hallitusohjia hyppysissään aina presidentiksi tuloonsa asti. Kekkonen toimi vajaan kuuden vuoden aikana viidesti pääministerinä. Tänä aikana hän raivasi itselleen määrätietoisesti tietä tasavallan presidentiksi.

Hankala alku
presidenttinä

Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Urho Kekkonen nousi kansakunnan johtoon äärimmäisen täpärästi äänin 151–149. Vastaehdokkaana oli sosiaalidemokraatti K.A. Fagerholm.

Presidentinuran alku oli lievästi ilmaistuna hankala, ja UKK:n kuningastie uhkasi tyssätä alkuunsa. Samanaikaisesti Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden kanssa alkoi yleislakko. Ilmapiiri maassa oli levoton ja kiihtynyt.

Suomalaisten enemmistölle Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittinen linja ei ollut tietoisesti valittu vaihtoehto vaan pakollinen suunnanmuutos. Tuon linjan johtoajatus olivat hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon. Kekkosen mielestä ulkopolitiikan tuli aina kulkea sisäpolitiikan edellä.

Kahden ensimmäisen presidenttikautensa aikana Kekkonen taisteli vallasta kynsin hampain. Monet seikat uhkasivat hänen johtajuuttaan.

Yksi niistä oli sotasyyllisenä tuomitun Väinö Tannerin paluu sosiaalidemokraattien johtoon 1957. Merkittäviä haasteita Kekkosen valta-asemalle asettivat myös ulkopoliittiset yöpakkaset 1958, nk. noottikriisi 1961 ja UKK:n vastustajien laajapohjainen Honka-liitto presidentinvaaleissa 1962.

Vaikeista ajoista huolimatta Kekkonen valittiin 1962 presidentinvaaleissa selvin luvuin toiselle kaudelle. Hänellä oli silti äänekkäät vastavoimansa, jotka ryöpyttivät presidenttiä niin eduskunnassa kuin tiedotusvälineissäkin.

Valtakunnan päämiehen vastustajat vähenivät merkittävästi vasta sitten, kun sosiaalidemokraatit tulivat 1960-luvun puolivälissä virallisesti Kekkosen linjan taakse. Tätä edelsi Väinö Tannerin syrjäyttäminen puolueen johdosta.

Neljä lisävuotta
ilman vaaleja

Vuonna 1968 presidentti Kekkonen valittiin kolmannelle kaudelle ensimmäisessä äänestyksessä 201 äänellä. Kekkosen oman puolueen, Maalaisliiton, lisäksi hän sai taakseen koko vasemmiston tuen. Uudelle valtakaudelle lähdettäessä hänen valta-asemansa oli jo kiistaton.

Kekkosen kolmatta presidenttikautta jatkettiin poikkeuksellisesti. Eduskunta sääti tammikuussa 1973 demokratialle kummallisen poikkeuslain, jolla UKK:n kautta jatkettiin neljä vuotta ilman vaaleja.

Poikkeuslakinäytelmä uhmasi monia suomalaiseen kansanvaltaan liittyviä arvoja, joiden puolesta Kekkonen itse oli vuosikymmenien ajan kamppaillut.

Keskustelu poikkeuslaista ei ollut kunnolla vielä päättynyt, kun sosiaalidemokraatit jo huhtikuussa 1975 riensivät pyytämään Kekkosta presidenttiehdokkaakseen 1978 vaaleihin. Muut puolueet kiiruhtivat seuraamaan Sdp:n esimerkkiä. Vaaleista muodostui riemuvoitto istuvalle presidentille; tällä kertaa myös kokoomus oli asettanut Kekkosen ehdokkaakseen.

Kekkosen voimat alkoivat asteittain hiipua 1970-luvun loppupuolella. Huhuja presidentin terveyden heikkenemisestä ja henkisen vireen vaihteluista alkoi hiljalleen liikkua.

Näkyvästi terveys petti ensimmäisen kerran Islantiin suuntautuneella kalastusmatkalla elokuussa 1980. Myös televisioiduissa uudenvuoden puheissa presidentin tilan heikkeneminen oli havaittavissa.

Puolison ja tärkeimmän kriitikon, Sylvi Kekkosen kuolema, vuoden 1974 joulukuussa, oli jo ollut Kekkoselle kova paikka.

Koivisto
haastoi Kekkosen

Huhtikuussa 1981 pääministeri Mauno Koivisto kieltäytyi eroamasta, vaikka häntä oli Tamminiemestä kehotettu niin tekemään.

Koivisto rikkoi Kekkosen ajan käyttäytymiskaavan huomauttamalla, että perustuslain mukaan Suomen hallituksen tulee nauttia ensi sijassa eduskunnan eikä presidentin luottamusta. Tämä merkitsi UKK:n suvereenin vallankäytön päättymistä. Presidentti koki kärsineensä niin kirvelevän julkisen arvovaltatappion, ettei hän enää toipunut sen aiheuttamasta järkytyksestä.

Syyskuussa 1981 presidentti Kekkonen jäi sairauslomalle. Hän pyysi eroa presidentin tehtävästä lokakuussa. Tämän jälkeen Urho Kekkonen ei enää näyttäytynyt julkisuudessa.

Virallisesti Suomen historian merkkihahmo jätti tehtävänsä 27. tammikuuta 1982. Hän oli hallinnut maataan jämerin ottein neljännesvuosisadan.

Viimeisinä vuosinaan Kekkonen pysyi erossa politiikasta eikä ottanut enää kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Urho Kaleva Kekkonen kuoli 31. elokuuta kotonaan Tamminiemessä, Helsingissä – vain kolme päivää ennen 86-vuotissyntymäpäiväänsä.

Kajaanilaismiehellä oli harvinainen lahja: hän sekä ihastutti että vihastutti suomalaisia. Häntä sekä siunattiin että siunailtiin.

Kekkosen johtajuus jätti syvät jäljet suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyään hänet nähdään ensisijaisesti voimakkaana ja karismaattisena johtajana, jolla oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa.

MOT: Tähtäimessä UKK
TV1 maanantaina 6.10. klo 20

Elävä arkisto:Kekkonen elää arkistossa
Presidentti Kekkonen murhayrityksen kohteena
Tähtäimessä UKK: käsikirjoitus