Hyppää pääsisältöön

Minähän en poistu minnekään!

Nainen nauraa
Nainen nauraa Kuva: Yle / Mika Kanerva lävistys

Olen kahden, kohta kolmen lapsen äiti. Ikää on 33 vuotta. Varteenotettavia työvuosia takana kymmenisen, joista äitiys- ja vanhempainvapailla olen viettänyt kaksi. Vanhempi lapsistani on koulussa, nuorempi esikouluikäinen.

Ja tätähän se arki on: maanantaisin ratsastusta, tiistaisin selloa ja muskaria, keskiviikkoisin jalkapallotreenejä, torstaisin balettia, perjantaisin uimista ja sunnuntaisin taas sitä futista. Viedään ja tuodaan. On kummitytön synttärit, veljenpojan jääkiekkomatsi, buffavuoro kentän laidalla ja vanhempainilta. Hae sinä, minä vien. Tänään olen ylitöissä, huomenna sinä. Soita pappa auttamaan. Pyydetään tätiä katsomaan pari tuntia. Olen tulossa, mutta kehätiellä on ruuhkaa. Paista kanat, tulen tekemään kastikkeen loppuun.

Eletään siis niitä, joita aloimme viime viikolla kutsua kaaosvuosiksi. Kun joskus eksyn sohvalle lojumaan, muistelen teinivuosia ja tiistain sarjaputkea – aikaa, jossa oli avaruutta.

Viime vuosina, päiväkoti-ikäisten lasten vanhempina muutimme nelihenkisen perheemme kolmesti, kävin iltaisin opiskelemassa, tapasin ystäviäni, ompelin lasteni kanssa keppihevosia, maalasimme leikkimökkiä ja leivoimme sämpylöitä. Ostimme mieheni kanssa vanhan omakotitalon ja remontoimme sen läpikotaisin. Hakeuduin erilaiseen työtehtävään ja opettelin uuden ammatin, luin kymmeniä kirjoja, hain lapseni päiväkodista, leikin barbeilla ja legoilla, kokkailin einestä ja kotiruokaa, nukutin lapseni perhepetiin, puin kurahousuja, keinuimme puistossa, astuin zuzu-petsien päälle, kasvatin pinnaa aamuäreän lapsen kanssa, keitin kahvia vanhemmilleni ja hautasin kolme isovanhempaani.

Kuuletteko, en suostu poistumaan? Minua ette pois laita! Minusta ette eroon pääse!

Mitään näistä en tehnyt mielestäni puolittain tai välinpitämättömästi. Olin väsynyt. Olin tarmokas. Ylpeä olen edelleen. Halusin olla lasteni kanssa, joten olin. Halusin tehdä työni hyvin, joten tein.

Koinko syyllisyyttä? Toisinaan, mutta ei se saanut minua poistumaan minnekään. Kuuletteko, en suostu poistumaan? Minua ette pois laita! Minusta ette eroon pääse!

Elän näitä kaaosvuosia edelleen. Ensi keväänä jään taas äitiysvapaalle. Saattaisin lannistua ja ajatella, että nyt on viimeistään minun vuoroni kadota, mutta hah, en suostu. Olen perustanut lukupiirin ja alkanut opiskella. Haluan kirjoittaa kolumneja. Tiedän, että parhaat hetket tulevat kuitenkin olemaan niitä, kun vauva tuhisee mahani päällä, esikoinen laittaa välipalaa ja nuorempi esittää minulle Robinin Parasta juuri nyt viidennen kerran. Tiedän, että kiroan ainaista kiirettä ja perheen sisäistä sekametelisoppaa, likaisia vaatteita lattialla, maitotahroja ja skrapattavia autonikkunoita. Tiedän myös, että ilman niitä elämä olisi puolittaista.

Olen tehnyt, teen ja tulen tekemään kaiken edellä mainitun, koska olen siinä onnekkaassa asemassa, että se on mahdollista. En ole yksin – lapsillani on myös toinen vanhempi. En ole sairas, vaan terve ja energinen kolmikymppinen nainen. Minulla on ystäviä ja sukulaisia, joihin tukeutua tiukimmissa paikoissa. Minulla on perhe, jonka kanssa jakaa myös se ruokapöytään pinttynyt ketsuppitahra. Minulla on työ, joka on intohimoni. Minulla on elämä, jota kannattaa elää – täyteläisenä.

Minulla on kaksi tytärtä, joille haluan opettaa, ettei naisten tehtävä ole katoaminen syyllisyyskierteeseen, vaan itsensä toteuttaminen.

Itsensä epäily on innottomuuden alku.

En aio olla tukemassa keskustelua, jossa naisia lannistetaan työtaakan ja perhearjen alle. En halua elämästäni puhuttavan kaaosvuosina, joiden tarkoitus on musertaa, lannistaa ja piilottaa minut. Itsensä epäily on innottomuuden alku.

Me kaaosvuosilaiset olemme toteuttajia, muut vaviskoon!

P.S. Ja kyllä, kaaos-isät ovat ihan yhtä väsyneitä, mutta sisukkaita kuin me äiditkin. Ilman omaani olisin pulassa.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus