Hyppää pääsisältöön

Yksinhän se hoitui...

Äiti pussaa poikaansa
Äiti pussaa poikaansa Kuva: Jeff osborne / stock.xchng vanhempi

Pyysimme yksinhuoltajavanhempia kertomaan koomisen karmivan tosielämän tarinan Pienperheyhdistyksen Yksinkö hoituu? -kampanjan innoittamina. Tarinat kertovat, että yksinkin hoituu, mutta apu ei olisi pahitteeksi.

Käsijarru unohtui

"No mulle kävi esimerkiksi kerran sillä lailla, että kiiruhdin tapani mukaan töistä hakemaan tytärtäni päiväkodista (jotten olisi TAAS se viimeinen äiti siellä päiväkodin portilla...), jätin auton parkkiin korkealle mäelle Helsingin keskustassa, hain lapsen hoidosta ja palasimme autolle, joka odotti meitä vastakkaisen kerrostalon seinässä.

Oli siinä miettimistä kun 2-vuotias kysyi, että "Äiti onko tuo meidän auto?" Äidillä oli kiireessä (!!!) jäänyt käsijarru vähän huonosti päälle... Eikä siinä kaikki. Paikalle oli ehtinyt kerääntyä jo jonkin verran yleisöä! Siinä sitten äiti sai peruutella auton pois seinästä tuntemattomien ihmisten ja turistien ihmetellessä."
- Muumimamma

Kuka siellä terapiassa kävikään?

"Jäin yksin, kun lapset olivat 2v. ja 0v. Lasten isä valitsi sitoutumattomuuden ja "vapauden" – lapsiperheen arki alkoi ahdistaa.Yksin jääminen lasten kanssa oli lamaannuttavaa.

Lähipiiri kehotti hakemaan ulkopuolista keskusteluapua, koska tunteineen asiaan suhtautuva lähipiiri koki olevansa puolueellinen ja kuormitettu. Pääsin akuutisti seurakunnan perheterapiaan, yksin. Tai ei sentään, olihan meitä siellä kolme; kaksivuotias piirtelemässä ja vauva kantokopassaan.

Siinä sitä terapoitiin meitä kaikkia, tavalla tai toisella. Pikkuisen vahvistuttuani sain tilattua MLL:stä isommalle lapselle hoitajan näihin hetkiin. Mutta vauva jatkoi kanssani terapiassa käyntiä. Liikuttuneena perheterapeutti sanoi eräänä päivänä: 'Minusta tuntuu, että sinä et enää tarvitse näitä käyntejä. Olet mennyt eteenpäin ja vauvakin on jo kasvanut taaperoksi. Miltä sinusta tuntuu?'

Vuosi meni, vauva kasvoi, oli lähes loppuun asti aina mukana ja äiti vahvistui, sovimme käyntien loppuvan.
Surkuhupaisaa, nyt voin jo sille hymyillä ymmärtäväisesti ja ikuisesti kiitollinen olen perheterapeutille, joka antoi lasten kulkea mukana. Surkuhupaisaa."

- Kun olin rikki

Ei ehdi!

"Ei ehdi eikä jaksa kirjoittaa. Pistäkää joku toimittaja viikoksi apukäsiksi, kirjoittakoon sitten näkemästään."
- Yks opeäiti Vantaalta

Karavaani kulkee

"Meitä on perheessäni minä (äiti) ja kolme lasta. Mieleeni on ikuisesti piirtynyt kuva yhdestä junareissusta pari vuotta sitten, jolloin saimme "muutaman" katseen peräämme.

Meillä ei ole omaa autoa, vaan matkustamme aina julkisilla. Tuolle reissulle meitä oli lähdössä myös kissa, koira ja polkupyörä. Kyllä, kaikki meillä mukana ihan omissa käsissämme. Minulla kuopus rattaissa ja hänen kassinsa rattaiden alalokerossa sekä koira talutushihnassa, esikoinen kantoi kissan kuljetuslaatikkoa oman reppunsa lisäksi, ja keskimmäisellä oli hoidettavanaan oma reppunsa ja polkupyöränsä.

Näin pieni "mustalaisleirimme" muutti "taivaaseen" (maalle mökille) sulassa sovussa ihmettelevien katseiden saattelemana."
- Arjen sankari

Oksua riitti!

"Olin toissa keväänä töissä, kun tarhasta soitettiin pojan lyöneensä päänsä puolapuihin ja jouduin tietenkin lähtemään häntä hakemaan kesken päivän. Kun pääsin tarhalle melkein tunnin päästä soitosta, odotti minua itkuinen poikani toinen ohimo turvonneena. Fiksuna ajattelin viedä pulkalla terveysasemalle, koska niin päästäisiin nopeimmin perille.

Oltiin jo terkkarin hissin edessä kunnes poika alkoi oksentamaan päällensä. Siinä meni koko talvipuku okkeen! Pyysin vieressä seisoneelta mummelilta muovipussia pojan vaatteille ja päästiin jatkamaan lääkärille. Siellä todettiin aivotärähdys, joka oli jo aika selväksi käynyt. Soitin kaverilleni, että käy hakemassa meidän kotoa uudet vaatteet pojulle, kun hänellä oli vara-avaimet meille. Sovittiin, että nähdään apteekilla, kun piti vielä kipu lääkkeet hakea.

Siellä apteekissa apteekkari kerkesi sanoa, että poju näyttää huono vointiselta. Refleksinä nappasin kopin kaaressa lentävästä okkesta ja ihmiset katsoi meitä, kuin kulkutautisia. Saatiin käsidesiä ja paperipusseja matkalle mukaan. Voi sitä häpeän ja huolen määrää samaan aikaa. Autolla onneksi kotiin päästiin ja kaikki päätyi hyvin ja nyt jopa huvittaa."
- Dana

Leikkauksen jälkeenkin on arki

"Että omakohtainen tarina yksinhuoltajan arjesta. Niitähän riittää...
Jos aloitetaan vaikka siitä, kun jouduin leikkaukseen. Kuopus oli 3, ja isommat 4 jo toisella kymmenellä, mutta peruskoululaisia kaikki. Sain järjestettyä leikkauspäivän niin, että lapset olivat isänsä luona. Yritin soittaa kaikki mahdolliset kaupungin apusysteemit läpi, mutta mistään en saanut apua niihin leikkauksen jälkeisiin päiviin. Nukuimme kuopuksen kanssa kerrossängyssä ja hänen lempipuuhaansa oli hyppiä yläsängystä mun mahan päälle. Lopulta yksi hoitaja ärähti isälle ja hän sitten piti lapsia muutaman ylimääräisen päivän, että sain hieman toipua leikkauksesta."

- Yksi äitiliini

* Artikkelia muokattu 5.11. haastateltavan pyynnöstä poistettu yksi yh-vanhemman kertomus.

Kommentit