Kolmen kuukauden kävely

Loppukesästä asti Mira on toipunut rengassiteen leikkauksesta. Oikean takajalan rengasside oli jostain syystä lähtenyt ärtymään ja paksuuntunut niin, että puristi jalkaa joka askeleella. Lepo ei enää auttanut ja leikkaushoito oli viimeinen yritys saada poni kuntoon.

Toipumisajasta oli luvassa pitkä: ensin muutama päivä karsinalepoa, sitten sairastarhassa pari viikkoa. Normitarhaukseen poni voisi siirtyä, kun tikit saataisiin pois. Ja sitten vaan kävelyä, kävelyä ja kävelyä kolme kuukautta.

Mätäkuun pelko

Ponin luonteen tuntien olin kysynyt onko karsinalepo välttämätöntä vai voisiko sen viedä jo seuraavana päivänä sairastarhaan, jossa se nököttäisi todennäköisesti huomattavasti rauhallisemmin. Peläsin, että yksinolo tallissa menisi hyörimiseksi ja pyörimiseksi. Miran leikannut kirurgi Jukka Houttu sanoi, että kaikin mokomin, mutta poni saattaa leikkauksen jälkeisenä päivän olla niin kipeä, ettei halua liikkua metriäkään. Silloin sitä ei saisi pakottaa.

Mutta mitä vielä. Leikkauksen jälkeisenä aamuna Mira odotti pääsyä ulos ihan entiseen tapaan. Vähän sitä paksu paketti jalassa häiritsi, ja kyllä se kipeää jalkaa varoi, mutta reippaasti se askelsi kohti sairastarhaa ja jäi sinne tyytyväisenä paistattelemaan päivää. Muutenkin se vaikutti yllättävän hyväntuuliselta, kipulääkkeet ilmeisesti tehosivat hyvin.

Hevosklinikalla oikeaan takajalkaan oli kääritty muhkea tuppo, jonka sai vaihtaa vasta viikon päästä. Kesä, kuumuus ja kärpäset arveluttivat kun käärin tomusta ja hiekasta mustaksi muuttunutta sidettä auki. Leikkaus oli tehty juuri mätäkuun alkaessa. Aika pian paljastui, että leikkaushaavat olivat erittäneet valtavasti märkää. Viimeinen kierros ennen jalan näkymistä jännitti, olivatko haavat yhtä pahan näköisiä kuin side. Mutta ei, ne olivat melko siistejä ja hyvin parantuneita. Tähystyksellä tehdyn toimenpiteen jäljiltä jalassa oli kaksi pientä reikää ja yksi vähän isompi. Jalka oli luonnollisesti vielä turvonnut ja haavat osittain auki, mutta tilanne näytti varsin lupaavalta.

Uusi tuppo laitettiin ja vaihdettiin sitten aina parin päivän välein kahden seuraavan viikon ajan. Siinä vaiheessa, kun sain ottaa tikit pois, oli jalka jo melko normaali, pientä turvotusta vain. Päätin kuitenkin pitää vielä tukevaa sidettä viikon verran, jotta turvotus laskisi.

Heti liikkeelle

Leikkauksen jälkeisinä kolmena viikkona Miraa piti taluttaa kaksi kertaa päivässä 5-15 minuuttia kerrallaan. Onneksi oli kesä ja kesäloma, joten kaksi kertaa päivässä tallilla ei ollut ongelma. Ja onneksi oli kuuma. Normaalisti virkeä poni oli nyt tähän tilanteeseen nähden ihanan nuutunut ja tyytyi kahteen pikkukävelyyn päivässä.

Pelkäsin kelien viilenemistä ja normaalivireyden palaamista: miten aktiivinen poni saataisiin tyytymään pelkkään kävelyyn? Ottaisiko se sitten ihan itse ilon irti tarhassa, juoksisi ja pukittelisi ja liukastelisi? Mutta selväsit se tottui ja sopeutui tilanteeseen. Kun kolmen kävelyviikon jälkeen saikin jo kiivetä selkään ja ratsastaa käyntiä, toi se mukavan uuden ulottuvuuden päiviin. Samalla kävelyaika piteni jo kahteen puolituntiseen.

Kaikki mahdollinen

Kahden päivittäisen kävelyn lisäksi olen yrittänyt tehdä kaiken mahdollisen mikä voisi edistää paranemista. Jalkoja on kylmätty ja yöksi molemmat takajalat on kääritty lämpöpinteleihin. Alussa hoidin vain leikattua jalaa, mutta selvästi vamma heijastui myös terveeseen jalkaan. Luonnollisesti Mira varoi kipeää oikeaa jalkaa ja varasi enemmän painoaan vasemmalle. Siksi myös vasen turvotteli aika ajoin. Tasapainon vuoksi hoidinkin molempia.

Leikkauksessa kaikki kengät otettiin pois ja eläinlääkäri ehdotti, että poni olisi kengättä toipumisajan. Etukengät kuitenkin jouduimme muutaman viikon päästä laittamaan, kaviot lähtivät kulumaan uhkaavaa vauhtia.

Temperamenttisen ponin pitäminen hyvällä tuulella oli myös yksi iso haaste. Onneksi kelit suosivat ja poni on saanut tarhata pitkä päiviä. Lisäksi kaksi kertaa päivässä harjaus ja kävely on aktivoinut sitä mukavasti. Olen myös yrittänyt vaihdella kävelyreittejä ja kolunnut kaikki lähitiet, pellot ja metsäpolut. Välillä olen ollut selässä, joskus satulan kanssa ja usemmiten ilman. Silloin tälllöin olen mennyt kentällä tai maneesissa ja aika usein olen myös talutellut vain maasta käsin. Yllättävän monta variaatiota näistä kaikista on saanut.

Vaikka me molemmaat olemme kaivanneet ratsastamista, ei topimusaika ole ollut ollenkaan kurjaa, päinvastoin. Kaikki muu yhdessäolohan on yhtä mukavaa kuin ennenkin, vain ratsastaminen on puuttunut.

Ihania ihmisystäviä

Halusin yhä pitää kiinni kahdesta päivittäisestä kävelystä. Olin panostanut niin paljon aikaa, rahaa ja ennen kaikkea tunnetta ponin tervehtymiseen, että olin valmis tekemään ihan kaiken mahdollisen. Pahin pelkoni oli se, että minun viitsimättömyyteni tai huolimattomuuteni vuoksi paraneminen ei etenisi, että kaikki olisikin ollut turhaa.

Syksy kuitenkin läheni uhavasti - työt alkoivat. Kaksi kertaa päivässä tallilla alkoi tuntua todella hankalalta. Mutta onneksi tallin ihmisyhteisö pelasti. Ratsastuskoulun hoitajatytöistä Veera tarjoutui auttamaan. Ensin hän talutteli MIraa muutaman kerran viikossa, mutta pikkuhiljaa hoitokerrat lisääntyivät. Nyt kun toipilasaika on jo loppusuoralla, hän vastaa itsenäisesti toisesta kävelytyksestä. Veera tuskin edes itse ymmärtää miten iso apu hänestä on ollut.

Muutenkin ystävien tuki on ollut mahtavaa. Omalla tallilla kaikki ovat rohkaisseet, kun pelko on ollut ottamassa valtaa. Minua on muistutettu miten vahva ja sitkeä MIra on ja kannustettu uskomaan sen paranemiseen. Ja muutkin kuin hevosystävät ovat ymmärtäneet miten isosta asiasta on minulle ollut kyse.

Tulos on yhä arvoitus

Ulkospäin jalka näyttää hyvältä. Ei yhtä hyvältä kuin terve vasen jala, mutta olennaisesti paremmalta kuin ennen leikkausta. Vähän jännetupissa on nestettä, mutta se on pehmeää ja liikkuvaa. Samoin vuohiskuopassa on vähän pehmeää. Jaksan uitenkin yhä uskoa siihen, että meillä on yhteisiä vuosia edessä.

Kolmen kuukauden kävely on kohta ohi. Nyt jännitän jo kontrollia. Onko jalka parantunut? Saanko vielä ratsun takaisin? Pääsenkö vielä treenaamaan koulukisoihin, laukkaamaan pellolla tai tuulettamaan onnistuneen esteradan jälkeen?

Oli lopputulos mikä tahansa, tiedän että kaikkeni olen yrittänyt. Ja niin on Mirakin. Enempää ei voi tehdä.