Urho Kekkonen keräsi urallaan paljon niin ystäviä kuin vihollisiakin. Etenkin oikeiston ja armeijan piirissä Kekkosen toiminta herätti usein ärtymystä, kirjoittaa eversti evp. Pekka Visuri.
Vastarinta Urho Kekkosta kohtaan juontui jo 1930-luvun lopulta, jolloin hän toimi sisäministerinä ja pyrki lakkauttamaan oikeistoradikaalin IKL:n toiminnan. Vaikka Kekkosen poliittinen ura oli alkanut 1920-luvulla oikeistoradikalismin piirissä, hän irtaantui keskieurooppalaisen fasismin ja suomalaisen Lapuan liikkeen nousun myötä äärioikeistolaisista kansallismielisistä ideologioista.
Joutuminen oikeistopiirien arvostelun kohteeksi ei ollut vaaratonta: muistissa oli vielä, kuinka sisäministeri Heikki Ritavuori oli murhattu 1922. Ritavuori maksoi hengellään sen, että oli vastustanut heimosotia kannattaneiden osastojen hyökkäyksiä Venäjän puolelle Itä-Karjalaan.
Jatkosodan aikana Kekkonen toimi verraten huomaamattomissa poliittisissa tehtävissä, mutta Pekka Peitsen nimimerkillä hän kyllä kirjoitti näyttävästi sotapropagandaa Suomen Kuvalehteen.
Sodan loppuvaiheissa kesällä 1944 Kekkonen päätyi yhteistyöhön suomalaisen rauhanopposition kanssa ja alkoi pitää yhteyksiä myös Tukholmassa toimineisiin liittoutuneiden edustajiin – etenkin Yhdysvaltojen tiedustelupalveluun. Tätä eivät Saksaan sitoutuneet poliitikot hyväksyneet, vaan pitivät Kekkosta epäilyttävänä ja epäisänmaallisena henkilönä.
Sotatoimien päätyttyä ja välirauhansopimuksen tultua voimaan Urho Kekkonen nimitettiin oikeusministeriksi J.K. Paasikiven hallitukseen marraskuussa 1944. Kekkonen edusti uutta, hyviä suhteita Neuvostoliittoon vaalivaa ulkopoliittista suuntausta, eikä hän kaihtanut myöskään yhteydenpitoa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun agentteihin.
Kekkosen vastuulla olivat 1945 välirauhansopimuksessa mainitut toimet sotarikoksiin syyllistyneitä henkilöitä vastaan ja myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnin edellyttämä lainsäädäntötyö. Tästä vaiheesta kertyi monille ”isänmaallisille piireille” kaunaa Kekkosta kohtaan, vaikka kyseessä oli perimmältään hallituksen ja eduskunnan päätöksien toteuttaminen.[1]
Repivät
presidentinvaalit
Presidentti Paasikivi alkoi käyttää Kekkosta tärkeimpänä neuvonantajanaan idänsuhteissa, erityisesti kun yya-sopimuksesta keväällä 1948 neuvoteltiin. 1950-luvun alkupuoliskolla Kekkonen toimi pääministerinä viidessä hallituksessa, jolloin sisäpoliittiset ja niihin liittyneet taloudelliset kiistat tuottivat hänelle monia vastustajia.
Kamppailu presidentinvaalin 1956 edellä oli repivää. Koettiin harvinaisen kova vaalitaistelu, jossa politiikan lisäksi Kekkosen persoona nostettiin oikeistopiirien maalitauluksi.
Kekkosen vaalivoitto, vain yhden valitsijamiehen äänen ratkaistessa tuloksen, oli täpärä ja jätti jälkeensä vihaa sekä katkeruutta häntä kohtaan. Vastaehdokkaana ollut Karl-August Fagerholm sai vaaleissa taakseen sosialidemokraattien lisäksi muun muassa kokoomuksen kannatuksen. Kekkonen jakoi mielipiteitä monen puolueen sisälläkin.
Kekkosen aloittaessa presidenttikautensa 1. maaliskuuta 1956 yhteiskunnallinen tilanne oli kireä, sillä samana päivänä alkoi SAK:n organisoima yleislakko. Pääministeriksi kohta nimitetty Fagerholm ei onnistunut kovin hyvin vakauttamaan tilannetta, vaan hänen oma puolueensa, sosiaalidemokraatit, hajosi kahteen leiriin, kun Väinö Tanner kaatoi puheenjohtajana toimineen Emil Skogin. Alkoi lähes vuosikymmenen kestänyt puoluehajaannus, jonka aikana Kekkonen sai tukea lähinnä oppositioon jääneiltä ”skogilaisilta”. Nämä järjestäytyivät Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseksi liitoksi (TPSL).
Uudessa asetelmassa tannerilaiset sosialidemokraatit liittoutuivat Kekkosen oikeistolaisten vastustajien kanssa. Näkyvin tulos tästä yhteistyöstä oli 1961 presidentinvaaleja varten muodostettu Honka-liitto, joka pyrki nostamaan entisen oikeuskanslerin Olavi Hongan tasavallan presidentiksi.
Honka-liitto kaatui kuitenkin syksyllä 1961 Berliinin kriisin kärjistyessä ja Neuvostoliiton vedotessa YYA-sopimuksen velvoitteisiin. Suomessa koettiin noottikriisi, jonka jälkimainingeissa pidetyissä vaaleissa Kekkonen sai selkeän vaalivoiton.
Samalla vastarinta Kekkosta kohtaan alkoi vaimeta, mutta se ei suinkaan vielä lakannut. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa kaikki merkittävät puolueet kuitenkin jo tukivat Kekkosen uudelleenvalintaa tasavallan presidentiksi.
Suomi veti puoleensa
vakoilua ja tiedustelua
Toisen maailmansodan jälkitilanteessa alkanut kylmä sota heijastui 1950-luvulla vahvasti myös suomalaiseen politiikkaan. Syksyllä 1944 monet Suomessa olivat pelänneet Neuvostoliiton miehittävän maan. Tämä kuvastui muun muassa asekätkentähankkeessa ja sissitoiminnan valmisteluissa.
Vuoteen 1948 mennessä tilanne vakiintui, ja välitön miehityksen uhka poistui. Naton perustamisesta vuodesta 1949 alkaen alkoi uudenlainen asetelma, joka ulotti idän ja lännen välisen valtakamppailun myös Suomeen.
Paasikiven-linjan mukaisesti Suomen virallinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka korosti pyrkimystä puolueettomuuteen ja painotti YYA-sopimuksen velvoitteita.
Usean hallituksen pääministerinä Kekkonen oli vastuussa Paasikiven ulkopoliittisten linjausten toteuttamisesta. Tämän seurauksena länteen kallellaan oleva osa kansasta suhtautui häneen vihamielisesti. Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella 1956–1962 tilanne jatkui samanlaisena.
Suomen asema blokkien välimaastossa veti puoleensa tiedustelua ja vakoilua. Sekä idästä että lännestä pyrittiin seuraamaan Suomen poliittista kehitystä ja valmistelemaan toimia sodan varalle.
Lisäksi Yhdysvaltojen ja Norjan palkkaamien suomalaisten agenttien ja partiomiesten retket itärajan yli 1950-luvun alkupuolella pakottivat Suomen hallituksen tehostamaan toimia rajanylitysten estämiseksi.[2]
”Aikamiesten
intiaanileikkiä”
Hallituksen kannalta oli vähintäänkin huolestuttavaa, että Neuvostoliitto pääsi syyttämään Suomea itärajan yli tunkeutuneiden kaukopartiomiesten lähettämisen sallimisesta. NL ei katsellut hyvällä myöskään Suomessa toiminutta agenttien avustusorganisaatiota.
Näissä oloissa Suomen hallitus päätti perustaa työryhmän, jonka tehtävänä oli panna piste vakoojien lähettämiselle Suomesta Neuvostoliittoon. Samalla Suojelupoliisia kehotettiin ottamaan tiukempi linja Naton palkkaamiin asiamiehiin.
Lisäksi Kekkosen luottomies, akateemikko Kustaa Vilkuna lähetettiin Naton päämajaan, jossa hänen oli määrä suhdeverkostonsa avulla lobata agenttitoiminnan alasajoa. Tästä vaiheesta on hyvä kuvaus Kustaa Vilkunan arkistossa Orimattilassa ja historioitsija Ilkka Herlinin väitöskirjassa Kustaa Vilkunasta.[3]
Kustaa Vilkuna kertoi 10-sivuisessa muistiossaan “Aikamiesten intiaanileikkiä – rahapalkalla”:
“Marraskuun loppupuolella 1951 ulkoministeri Sakari Tuomioja soitti ja pyysi heti neuvotteluun pääministeri Kekkosen työhuoneeseen. Paikalla ei ollut muita kuin nämä kaksi silloisen hallituksen johtavaa ministeriä. Tuomioja kertoi huolestuneena, että ministeriöön oli Neuvostoliiton taholta tullut jyrkkä huomautus suomalaisten vakoiluretkistä itärajan taakse. Joku oli joutunut siellä kiinni. Ministeri oli saattanut vain vakuuttaa, että vakoilijoita ei ole lähetetty ainakaan Suomen hallituksen tieten eikä viranomaisten toimesta. Mutta tekeekö Suomen hallitus mitään tällaisen hyviä suhteita vaarallisesti järkyttävän toiminnan lopettamiseksi, oli kysytty.
Kun kylmä sota oli tuolloin jo hyvässä vauhdissa ja nuori Pohjois-Atlantin liitto (NATO) levitteli toimintaansa idän suuntaan, niin tuntui selvältä, että seikkailunhaluisia suomalaisia houkutellaan salaisesti vaarallisille ja meille erittäin vahingollisille retkille rajan taakse…
Muutamaa päivää myöhemmin sain sisäministeri V.J. Sukselaisen allekirjoittaman virallisen ilmoituksen 29.11.1951 asetetusta toimikunnasta, jonka tehtävänä oli ‘hankkia selvitystä Suomen aluetta tai Suomen kansalaisia hyväksi käyttäen mahdollisesti harjoitetun vakoilutoiminnan paljastamiseksi sekä suunnitella toimenpiteitä tällaisen toiminnan estämiseksi.’ Toimikunnan jäseniksi oli kutsuttu suojelupoliisin päällikkö Armas Alhava, ylipoliisipäällikkö Urho Kiukas ja Pääesikunnan tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus. Puheenjohtajaksi oli määrätty allekirjoittanut.”
”Vakoilu
metsistä tehotonta”
Kustaa Vilkuna oli pitänyt yhteyttä Sveitsissä Mannerheimin kuoleman jälkeen muistelmiaan kirjoittaneeseen eversti Aladár Paasoseen.
Vilkuna lensi Kalle Lehmuksen kanssa Tukholmaan 21.3.1952 ja sieltä edelleen Sveitsiin tapaamaan Paasosta. Vilkuna tapasi Bernissä Paasosen kahden kesken. Kuultuaan Vilkunan kertomuksen Paasonen kertoi, että “ymmärsi ilman muuta tuollaisen rauhan aikaisen vakoilun metsistä käsin tehottomaksi, epäluotettavaksi ja Suomelle vaaralliseksi.” Paasonen sai yhteydet ”korkeisiin ammattipiireihin Pariisissa” (Naton päämajaan), ja ilmeisesti vuoden 1952 jälkeen ei ketään enää lähetetty rahan voimalla Suomen rajan yli itään.
Vilkuna tapasi myös Pariisissa oleskelleen eversti Valo Nihtilän. Suomessa oli liikkunut huhuja, joiden mukaan Nihtilää oli kaavailtu sodan sattuessa puolustusvoimien ylipäälliköksi, mutta Nihtilä ei ottanut kantaa asiaan. Vilkuna kertoi hänelle kaukopartiomiehistä sekä tilannearvionsa, ettei Neuvostoliitto ole hyökkäämässä Suomeen.
Nihtilä palasikin myöhemmin vuonna 1954 kotimaahan, mutta yleisesti häntä pidettiin edelleen yhteyshenkilönä Natoon. Toisaalta tiedetään, että Nato-maat edelleen värväsivät asiamiehiä Suomesta, mutta Nihtilällä ei liene ollut siinä erityistä roolia. Varsinaista vastarintaliikettä tai maanalaista organisaatiota Paasikiven ja Kekkosen turvallisuuspoliittista linjaa vastustamaan ei syntynyt missään vaiheessa.
Urho Kekkosen vastaista sisäpoliittista toimintaa kehittyi 1950-luvulla Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön (SYT) piirissä, mutta mitään julkista välirikkoa ei ollut havaittavissa. Säätiön toiminta kohdistui erityisesti kommunismia vastaan. SYT:ssä vaikutti Kekkos-kriittisiä henkilöitä, ja Kekkonen puolestaan suhtautui epäluulolla säätiön toimintaan.[4]
Yhteenvetona 1950-luvusta voi todeta, että julkisuuteen ei ole tullut tietoa yhdenkään Kekkosen vastaisen ryhmittymän valmiudesta väkivaltaiseen toimintaan. Kyse oli lähinnä tietojen hankinnasta, poliittisen vaikuttamisen taktisesta suunnittelusta sekä median kautta vaikuttamisesta.
Lisäksi pidettiin yhteyttä länsivaltojen edustajiin ja valmistauduttiin toiminnan aktivoimiseen, mikäli tilanne olisi kiristynyt vakavaksi.
Maanpuolustuskurssien johto
vastarinnan keskuksena
Urho Kekkosen poliittisen aseman vahvistuminen 1960-luvun alkupuolella vaimensi selvästi hänen toimiensa julkista arvostelua. Asetelmat muuttuivat, kun sosiaalidemokraattien sisäinen jakautuminen lieveni vuosikymmenen puolivälissä. Näyttävintä oli Kekkosen vanhan vastustajan Väinö Leskisen kääntyminen presidentin tukijaksi. Vastaavasti Kekkonen paransi ratkaisevasti suhteitaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.
Kekkosen epäilyksiä herätti vastarinnan jatkuminen puolustusvoimien ylimmän päällystön piirissä. Ajankohtaisena kiistan aiheena oli kamppailu puolustusmäärärahojen tasosta ja maanpuolustuksen tehtävistä turvallisuuspolitiikan osana.
Erityisesti Valtakunnallisten maanpuolustuskurssien johto kehittyi Kekkosen silmissä vastarintakeskukseksi 1960-luvun puolivälin tienoille tultaessa. Tästä on säilynyt lukuisia muistiinpanoja.
Puolustusvoimien komentaja, jalkaväenkenraali Sakari Simelius ajautui 1965 kiistoihin Kekkosen kanssa. Hän kirjoitti muistelmiinsa, kuinka Tamminiemessä 5.3.1965 pidetyn neuvottelutilaisuuden päätteeksi ”presidentti esitti syytöksen klikkikunnasta, joka yritti siepata valtakunnan asiat omiin käsiinsä. Nyrkkiä pöytään lyöden hän sanoi hajottavansa tällaiset klikit”. [5]
Päiväkirjaansa Simelius kirjasi kenraalimajuri Paavo Ilmolalta saamansa tiedon pienen piirin keskustelusta ravintola Motissa. Siellä oli puhuttu pitkään maanpuolustuskursseista ja päädytty tulokseen, että puolustusvoimissa oltiin luomassa uutta katto-organisaatiota puolueiden yläpuolelle. Ministeri Karjalainen oli yhtenä noista keskustelijoista, jotka totesivat, että ”Riuttala propagoi tätä loppulausunnoissaan. R. on vaihdettava!”[6]
Eversti Riuttala joutuikin eroamaan Maanpuolustuskurssien johtajan paikalta. Hän siirtyi Suomen Teollisuuden Vartiointi Oy:n palvelukseen ja Matti Virkkusen kampanjan johtoon 1968 presidentinvaaleja varten. Virkkunen oli vaaleissa kokoomuspuolueen Kekkoselle asettama vastaehdokas. Tätä voidaan pitää viimeisenä selkeänä vaiheena, jossa presidentti Kekkosen vastainen poliittinen oppositio oli vielä voimissaan.
Myös puolustusvoimien piirissä Kekkosvastaisuus vähitellen vaimeni 1960-luvun kuluessa.
Puolustusvoimien komentaja, kenraali Lauri Sutela kertoi haastattelussa 1984 presidentti Kekkosesta ylipäällikkönä seuraavaa:
”Ei hän (aluksi) suotta pelännyt, että puolustusvoimien henki oli Kekkosen vastainen. Kekkonen teki paljon töitä kääntääkseen Suomen kansaa myönteiseksi uudelle turvallisuuspolitiikalle ja näki puolustusvoimat yhtenä esteenä… Kekkosen ansio oli, että hän esti politiikan tulon puolustusvoimiin. Käsitys Kekkosesta kenraalien keskuudessa parani. Puolustusvoimien korkeimman päällystön käsitys muuttui ajan myötä myönteisemmäksi, ja he olivat kurissa.”
Sutelan arvioon voi yhtyä, sillä mitään varsinaista vastarintaliikettä ei puolustusvoimien piirissä ollut, ja linjaerimielisyydetkin vähitellen tasoittuivat. Sama kehitys oli havaittavissa yhteiskunnassa laajemminkin.
Valtiotieteiden tohtori, eversti evp. Pekka Visuri
[1] Lähemmin mm. Juhani Suomi, Vonkamies. Urho Kekkonen 1944-1950 (Otava 1988) ja Kuningastie. Urho Kekkonen 1950-1956 (Otava 1990), ja Osmo Apunen & Corinna Wolff, Pettureita ja patriootteja. Taistelu Suomen ulko- ja puolustuspolitiikan suunnasta 1938-1948 (SKS 2009).
[2] Pekka Visuri, Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella (Fenix 2006), s. 26-27.
[3][3] Kustaa Vilkuna, ”Aikamiesten intiaanileikkiä – rahapalkalla”, Kustaa Vilkunan kokoelma: H, UKA sekä Ilkka Herlin, Kivijalasta harjahirteen (Otava, 1993), s. 252-254.Kivijalasta harjahirteen (Otava, 1993), s. 252-254.
[4] Lähemmin Jarkko Vesikansa, Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa (Otava 2004).
[5] Sakari Simelius, Puolustusvoimien puolesta (WSOY 1983), s. 251-252.
[6] Simeliuksen päiväkirja 24.4.1965, Kansallisarkisto. Eversti Riuttala toimi valtakunnallisten maanpuolustuskurssien johtajana.
MOT: Tähtäimessä UKK
Lue myös:
Lisää ohjelmasta
- Kansan vihan ja ihastuksen kohde
- Tähtäimessä UKK: käsikirjoitus
- Presidentti Kekkonen murhayrityksen kohteena
- Veikkauksen vedonlyöntiuudistus: Uusi peliominaisuus herätti valvojassa huolen pelaajien oikeusturvasta, sopimuskumppania kiristetty
- Ihmelääke aiheutti kahdeksan suomalaispotilaan kuoleman ja se vedettiin markkinoilta – nyt lääkettä käytetään haittavaikutuksista huolimatta Suomessa enemmän kuin koskaan
- Vanhusten turvallisuus vaarantunut, työvuorolistoilla kikkailtu – Esperi Caren lippulaiva on saanut jatkaa, vaikka ongelmia on ollut kymmenen vuotta
