Marjut Tervola
Yle
Matti Mikkolan nimi nousi isosti esiin viime keväänä, kun hänen säveltämänsä Pepe & Saimaa – albumi nosti Pepe Willbergin takaisin artistien tähtikaartiin. Nyt sama mies on pannut diskopopin ikivihreän Virve Rostin laulamaan soulia. Onko Mikkola old school –iskelmälaulajien uran pelastaja?
Ainakin musiikkikriitikot ovat Mikkolasta liekeissä. Soundi kirjoitti Mikkolan olevan nero. Hesarin kulttuuritoimittaja kertoi, kuinka Virve Rostin uutta Pitkästä aikaa -levyä kuunnellessa tekee mieli sheikata ja tuupata avokonttorin sermit kumoon. Sekä Vickyn että Pepen uusilta levyiltä löytyy jousia ja torvia; suureellisuutta ja jättislovareita.
Strada halusi selvittää, miten Mikkola säveltää.
”Se lähtee biisin pienimmästä molekyylistä, mitä klassisessa musiikissa kutsutaan nimeltä motiivi. Pieni melodinen pätkä syntyy usein vihellellessä tai puuhastellessa jotain – esimerkiksi jos vatkaa kanamunia paistinpannulla tai imuroi. Sen täytyy jollain tavalla syntyä intuitiivisesti, melkein kuin sitä ei tekisikään. Loppu on kuorruttamista, eli harmonisointia, sointujen lisäämistä”, Mikkola sanoo.
Mahtipontisuus ei ole itseisarvo.
Saimaa-projekti osoitti, että mahtipontiset sinfoniat Mikkola taitaa. Hän sävelsi ne alun perin pöytälaatikkoon, koska ei uskonut sen tyyppisellä musiikilla olevan kaupallista menestystä.
”En olisi ihmetellyt, jos se olisi valahtanut lattiaritilöitten välistä sinne minne pienenä menivät marmorikuulat”, hän sanoo.
Mikkola ei silti selvästikään halua jumiutua yhden lajityypin osaajaksi. Sävellysten tekeminen Pepelle ja Vickylle ovat olleet sattumaa - toisistaan erillisiä mieluisia projekteja.
Pieni melodinen pätkä syntyy usein puuhastellessa jotain – esimerkiksi jos vatkaa kanamunia paistinpannulla.
”Minulla kesti pitkään ennen kuin vihdoin pääsin toteuttamaan sellaista mahtipontisuutta, jota olen halunnut kokeilla. Se on ollut hankalaa käytännön syistä. Mutta mahtipontisuus ei ole itseisarvo. Nyt kun ne ovat levyllä, luulen, että siirryn muille metsästysmaille.”
Musadiggarit ovat veikannet Mikkolan ottaneen vaikutteita muun muassa 60-luvun Bruce Springsteenin paatoksellisuudesta, toisaalta Phil Spectorin instrumentaalisuudesta. Mikkola myöntää, että diggaa sen ajan musiikkia.
”60-luku oli popmusiikissa kokeilun aikaa. Silloin ei ollut samanlaista yksinkertaistamisen ideaalia kuin nyt. Jos joku koittaisi tehdä nyt niin kompleksista, erikoista tai edistyksellistä musiikkia kuin olisi mahdollista, palaute musiikkimaailmalta ja medialta olisi, että mitä ihme hämyilyä ja jatsailua tämä on. 60-luvulla kaikki popeimmatkin artistit kisailivat siitä, kuka tekee edistyksellisimmän levyn.”
