Hyppää pääsisältöön

Arabimaiden kansannousujen jälkimainingeissa

partainen ja silmlasipäinen mies hymyilee leveästi
partainen ja silmlasipäinen mies hymyilee leveästi rami khouri

Kun miljoonat ihmiset useissa eri Lähi-­idän ja Pohjois-­Afrikan maissa lähtivät kolme vuotta sitten kaduille ja pääkaupunkien keskusaukioille vaatimaan sananvapautta, ihmisoikeuksia, työtä,kunnioitusta, kunnollisia peruspalveluja ja parempia palkkoja, meillä lännessä media ja poliitikot alkoivat puhua arabikeväästä. Pian hallitukset jo kaatuivat. Ensin Tunisian presidentti Ben Ali lähti maanpakoon Saudi­Arabiaan, ja kohta myös Egyptin presidentti Hosni Mubarak joutui luopumaan vallasta. Samaan aikaan poliittisia muutoksia vaadittiin myös Bahrainissa, Jemenissä, Libyassa ja Syyriassa – kaikissa näissä maissa hiukan erilaisin seurauksin.

partainen ja silmlasipäinen mies hymyilee leveästi
rami khouri partainen ja silmlasipäinen mies hymyilee leveästi rami khouri

Palestiinalais­jordanialainen politiikantutkija ja toimittaja Rami Khouri arvosteli käsitettä ”arabikevät” sittemmin laajalti siteeratussa kolumnissaan, joka julkaistiin libanonilaisessa Daily Star ­lehdessä elokuussa 2011. Beirutin Amerikkalaisen yliopiston ulkopoliittisen instituutin
johtajana työskentelevä Khouri ihmetteli sitä, miksi muualla maailmassa puhuttiin arabikeväästä, kun mielenosoittajat arabimaissa itse käyttivät tapahtumista sellaisia nimityksiä kuten vallankumous, kansannousu, herääminen tai uudelleensyntyminen.

Toki myös arabikevään käsitteen taustalla oli ajatus heräämisestä pitkän talven aikaisesta unesta, mutta kevät on myös lyhyt ylimenokausi, joka pian saa antaa tilaa kesälle. Länsimaisilla kommentaattoreilla oli mielessään varmaan Prahan kevät vuonna 1968, jolloin ihmiset silloisessa Tšekkoslovakiassa vaativat liberaaleja uudistuksia, mutta tuokin kansannousu pysähtyi lopulta Neuvostoliiton joukkojen väliintuloon. Baltian maista alkanutta Neuvostoliiton hajoamista ei kuitenkaan kutsuttu ”kevääksi”. Esimerkiksi Virossa puhuttiin laulavasta vallankumouksesta.

Kun todellinen muutos tapahtuu, sitä on tapana kutsua vallankumoukseksi – paitsi ilmeisesti jos on kyse arabimaista”, Rami Khouri kirjoitti kolmen vuoden takaisessa kolumnissaan.

”Olen huolissani monista ääneenlausumattomista mielleyhtymistä, jotka liittyvät tämän ilmiön kutsumiseen ’kevääksi’. Käsite arabikevät aliarvioi vallassa olevien hallitusten haasteiden vakavuuden määrää ja väheksyy arabimaiden tavallisten miesten ja naisten suunnatonta rohkeutta heidän uskaltautuessa nousta vastustamaan usein brutaaleja, aseistettuja turvallisuusjoukkoja.

Kevät on passiivinen ilmiö, jotakin mikä tapahtuu ihmisille, näille avuttomille poloisille, joilla ei ole itsellään valtaa ja sanansijaa koko prosessissa. Termit, joita arabit itse käyttävät kuvaillessaan viimeaikaisia tapahtumia, kuvastavat aktivismia, pyrkimyksiä, voimaantumista, päättäväisyyttä ja toimintaa. Nämä termit myös korostavat sitä, että tapahtumien taustalla on valtaisa joukko kansalaisia, joilla on voimaa muuttaa maailmaa, ja he tekevät sen suurella tarmolla ja sinnikkyydellä.”

Rami Khourin mielestä arabikevään käsitteen yleistyminen lännessä heijasti myös eräänlaista salakavalaa orientalismia. Tällä hän tarkoittaa sitä, että meillä länsimaissa on usein tapana niputtaa yhteen koko arabimaailma yhdeksi suureksi ihmismassaksi, jossa kaikkien oletetaan käyttäytyvän samalla tavalla eikä yksilöllisten pyrkimystensä mukaisesti.

Rami Khourin mukaan monet tahot lännessä suhtautuivat myös epäröiden siihen, että arabimaiden kansalaiset voisivat itse päättää omien maidensa tulevaisuudesta ja poliittisista valinnoista kaikkine mahdollisine seurauksineen. Edellisen 150 vuoden ajan pohjoisen pallonpuoliskon suurvallat ovat olettaneet voivansa kontrolloida vallitsevia valtasuhteita ja politiikkaa arabimaissa joko strategisten tai taloudellisten intressien nimissä, länsimaiden energiantarpeiden vuoksi tai tukeakseen Israelia. Jos arabimaiden kansalaiset saisivat itse osallistua aktiivisesti maidensa poliittiseen päätöksentekoon länsimaiden pitkään tukemien itsevaltiaiden sijasta, seuraukset voisivat olla kauaskantoisia. Mutta puhumalla arabikeväästä pohjoisen pallopuoliskot hallitukset kykenivät Rami Khourin mukaan onnistuneesti häivyttämään ulkomaiden roolin Lähi­idän maiden poliisivaltioissa tai hallitsijaperheiden diktatuureissa sukupolvien ajan jatkuneessa pimeässä ja katkerassa ”talvessa”, joka arabikevään muutosten myötä olisi nyt ikään kuin taakse jäänyttä aikaa.

”Vallankumoukselliset, omatoimiset ja itsevarmat arabit pelottavat monia ihmisiä ulkomailla. Maltillisemmat arabit, jotka huojuvat tuulten ja vuodenaikojen mukaan, olisivat kenties vähemmän uhkaavia. Jos kuitenkin arabimaiden kansalaiset koko heidän nykyhistoriansa merkittävimmällä itsemääräämistaistelun hetkellä huomaavat, että johtavat länsimaiset tahot, poliitikot ja media, viittaavat heihin tuuleen ja vuoroveteen liittyvällä sanastolla, niin voimme olla varmoja siitä, että vuosisadan ajan jatkunut suuri kamppailu kolonialismin ja kansallisen vastarinnan välillä tulee edelleen määrittämään arabimaiden suhteita moniin länsivaltoihin.”

Politiikantutkija Rami Khouri osallistui joulukuussa 2011 paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin sitä, oliko arabimaailmassa meneillään lähinnä itsevaltaisten Lähi­idän maiden hallitusten kriisi vaiko peräti kokonaisten valtioiden kriisi. Tässä vaiheessa vuodenkiertoa arabimaiden kansannousut olivat vaihtuneet sisällissodiksi Libyassa ja Syyriassa ja Libyan johtaja Muammar Gaddafi oli surmattu raa’asti hänet kiinni ottaneiden kapinallisjoukkojen toimesta.

Rami Khourin mukaan oli epäilemättä kyse sekä vallassa olleiden hallitusten että myös kokonaisten valtioiden epäonnistumisesta. Vaikka asiasta ei tuolloin vielä juuri puhuttu julkisuudessa, Khourin mielestä vaikutti todennäköiseltä, että osa Lähi­idän maista ei tulisi pysymään koossa nykyisessä muodossa, vaan maiden rajoja tultaisiin muuttamaan ja uusia alueellisia yksiköitä tulisi syntymään paikallisten asukkaiden etnisten, uskonnollisten ja kieli-identiteettien perusteella – kuten tapahtui myös entisen Neuvostoliiton hajotessa.

Rami Khouri painottaa, että jotkut Lähi-­idän maiden autoritaariset hallitukset syntyivät aikoinaan tarpeesta pitää koossa siirtomaavaltojen Ison­Britannian ja Ranskan luomia keinotekoisia
valtiomuodostelmia. Irak pysyi pitkään yhtenäisenä Saddam Husseinin vahvan keskushallinnon ansiosta, samoin kuin Syyria Hafez al­Assadin valtakaudella vuoteen 2000 asti, jolloin hänen poikansa Bashar al­Assad tuli valtaan. Muissa maissa, missä koko valtio sinänsä ei ollut uhattuna, diktatuurivalta sai alkunsa muista syistä. Esimerkiksi Egyptissä diktatuuria pönkittivät sotilaat, jotka onnistuivat sen avulla turvaamaan omat etuoikeutensa, sekä ulkomaat, jotka ajoivat omia
intressejään kylmän sodan aikana ja pyrkivät ehkäisemään konfliktia Israelin kanssa.

Niinpä kun arabikansat vaativat itselleen oikeuksia ja vapautta, seuraukset saattavat olla hyvinkin erilaiset riippuen siitä, pyritäänkö ensisijaisesti nimenomaan hallinnon muuttamiseen vai onko peräti koko valtio keinotekoinen ja kansalaisten mielestä epälegitiimi. Rami Khourin mielestä arabikevään sijasta saattoi olla aiheellista puhua pikemminkin arabimaiden poliittisesta alkuräjähdyksestä.

”Muutosprosessi diktatuurista kohti demokraattisempaa hallintoa on varmasti helpommin toteuttavissa, kuten voimme havaita Tunisiassa. Tunisian valtio ei ole uhattuna, vaan muutosvaatimusten kohteena ovat lähinnä maan sisäiset valtarakenteet ja hallintojärjestelmä. Sama koskee myös Egyptiä, missä vanhan hallinnon syrjäyttäminen ei ole vielä johtanut siviilidemokratiaan istuvan sotilasvallan jääräpäisen vastustuksen vuoksi. Joidenkin muiden arabimaiden paljon vaikeampi haaste on päästä irti täysin keinotekoisesti synnytettyjen
valtiorakenteiden vääristymistä. Näkyvimpiä esimerkkejä tästä ovat Irak ja Libya, joissa molemmissa vain autoritaarinen keskushallinto kykeni ylläpitämään valtion eheyttä.
Diktaattorien lähdön jälkeen voimme nyt nähdä Irakin ja Libyan kaltaisten valtioiden pinnan alla piilevän haurauden. Vastaavanlaisia tilanteita helposti särkyvistä valtiorakenteista saatetaan nähdä lähiaikoina myös esimerkiksi Jemenissä ja Syyriassa.”

Rami Khourin libanonilaisen Daily Star ­lehden viikkokolumnissaan kolme vuotta sitten esittämät päätelmät näyttävät osuneen oikeaan Irakin, Libyan, Syyrian ja nyt myös Jemenin tilanteen riistäydyttyä useiden eri kilpailevien aseellisten ryhmittymien välisiksi sisällissodiksi.

Vuoden 2011 lopussa kirjoittamassaan toisessa kolumnissa Khouri kuitenkin myönsi olevansa aivan yhtä hämmentynyt tapahtumien nopeista käänteistä kuin kaikki muutkin Lähi­idän tilanteen tutkijat ja tarkkailijat. Vai mitä voitiin sanoa siitä, että vain reilu puoli vuotta Tunisian ja Egyptin nuorten aktivistien käynnistämien kansannousujen jälkeen käydyissä ensimmäisissä jokseenkin vapaissa vaaleissa vanhoilliset islamistipuolueet ottivat selvän vaalivoiton ja liberaaleja oikeuksia ajaneet aktivistit jäivät lähes täysin syrjään poliittisesta päätöksenteosta?

Politiikan tutkijana Rami Khouri pyrki silti tekemään jonkinlaisen yhteenvedon Lähi­idän maiden hullun vuoden mullistuksista. Kolme tekijää nousi hänen mielestään ylitse muiden:

Ensinnäkin historia kansalaisten toiminnan tuotoksena oli vihdoin palannut arabimaihin vuosikymmeniä kestäneen kansalaistoiminnan täydellisen tukahduttamisen jälkeen. Mihin
kaikkeen tämä tulisi johtamaan, oli vielä epäselvää, mutta joka tapauksessa olisi kyse keskenään kilpailevista näkemyksistä kehityksen suunnasta.

Toiseksi, kansannousujen jälkeisessä maailmassa arabimaiden asukkaat puhuivat vapaasti ja pelottomasti näkemyksistään koskien politiikan suuntaa tai mitä tahansa muitakin aiheita. Keskustelua käytiin niin kaduilla, kotipihoilla, tiedotusvälineissä kuin myös sosiaalisessa mediassa. Aikaisemmin julkinen kiistely politiikasta oli monissa maissa ennenkuulumatonta.

Kolmanneksi, Rami Khourin mielestä viimeinen taistelu siirtomaavaltaa vastaan oli käynnistynyt. Tällä hän tarkoitti sitä, että siirtomaavallan aikana pystytetyt valtiot tulisivat ennen pitkää hajoamaan ja syntyisi uusia yksiköitä, osa väkivaltaisen kehityksen myötä, osa toivottavasti rauhanomaisesti.

Näin arveli siis Beirutin Amerikkalaisen yliopiston ulkopoliittisen instituutin johtaja Rami Khouri Lähi­-idän tapahtumista joulukuussa 2011. Arabimaiden kansannousujen jälkimainingit ovat olleet teemana myös hänen tänä syksynä kirjoittamissaan kolumneissa.

”Koskaan aiemmin Lähi­idän maiden nykyhistorian aikana yhtä monessa maassa ei ole koettu samaan aikaan näin rajua, usein väkivaltaista sisäistä konfliktia ja poliittista lamaannusta. Käynnissä olevat sodat tai vakavat ideologiset vastakkainasettelut Syyriassa, Irakissa, Jemenissä, Libyassa, Libanonissa, Egyptissä, Sudanissa ja Bahrainissa ovat saaneet aikaan uuden teollisuudenalan, jonka tehtävänä on selittää, mitä Lähi­idän alueella todella tapahtuu.

Vaihtoehtoisten selitysten mukaan kyse on siirtomaakaudella Britannian ja Ranskan kesken luotujen keinotekoisten rajojen romuttumisesta, šiiojen ja sunnimuslimien tai Saudi­Arabian ja Iranin välisten jännitteiden synnyttämistä sijaissodista tai epäonnistuneen valtiokeskeisen nationalismin korvaamisesta uskonnollisilla tai etnisillä identiteeteillä.”

Kaksi viikkoa sitten Rami Khouri pohti kolumnissaan sitä, kuinka tulisi suhtautua lukuisiin eri ei-valtiollisiin ryhmiin, jotka tänä päivänä hallitsevat erikokoisia alueita useissa eri Lähi-­idän maissa.
Irakin ja Syyrian alueilla vaikuttava, paljon huomiota herättänyt Isis­järjestö on vain yksi näistä ryhmistä. Muita esimerkkejä ovat laajoja alueita Jemenistä vallanneet, šiiamuslimeihin kuuluvat Houthi­kapinalliset, Libanonissa vaikuttava Hizbollah­puolue, Gazan aluetta hallitseva palestiinalainen Hamas­järjestö sekä useat eri ryhmittymät Libyassa, Syyriassa ja Irakissa. Etenkin libanonilainen Hizbollah on Rami Khourin mukaan omalla alueellaan hyvin suosittu, ei vähiten sen vuoksi, että se on tehokkaasti järjestänyt alueen asukkaille näiden tarvitsemia peruspalveluja.

”Kun me näemme tänä päivänä arabimaiden hajoavan pienempiin alueellisiin osiin, ilman että samalla välttämättä perustetaan uusia itsenäisiä valtioita, meidän ei tule olla niinkään huolissamme vanhojen rajojen kohtalosta. Sen sijaan meidän tulee kysyä, heijastavatko aseellisten ryhmien uudet hallitsemisen muodot ihmisten identiteettiä, tarjoavatko ne ihmisille heidän kaipaamiaan yhteiskunnallisia palveluja ja pitävätkö alueen asukkaat hallintoa legitiiminä. Näiden tekijöiden perusteella muu maailma voi arvioida, tulisiko kyseisellä alueella eläviä ihmisiä pitää omana valtiollisena yksikkönä tai kansakuntana.”

Peik Johansson

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta