Minulla on suuria odotuksia Svetlana Rönkön suhteen. Hän on yksi pari viikkoa sitten alkaneen Putous-ohjelman sketsihahmoista, jotka jälleen kisaavat paremmuudesta. Svetlana Rönkkö parodioi venäläistä, hieman Alla Pugatsovan kaltaista naista, joka heti ensitöikseen suuteli kiihkeästi ohjelman juontaja Heikki Paasosta suoraan suulle – suurieleisesti ja ylittäen räikeästi suomalaisille tärkeän henkilökohtaisen rajan: suunnilleen käsivarren mitta.
Svetlana Rönkkö puhuu suomea ljiudentuneella aksentilla. Hänellä on valtava tukkapehko ja hänen mielestään kaikki on hieman tjuhmaa. Mutta ennen kaikkea hän on loistava karikatyyri avarasydämisistä, avoimista ja maailmaa syleilevistä venäläisistä.
Kyllä! Heitäkin on! Viime aikoina kuva Venäjästä on ollut niin masentava ja ahdistava, että tuntuu melkein mahdottomalta muistaa, kuinka kaikkialla, ihan kaikkialla, on myös kauniita, hauskoja ja hyväntahtoisia ihmisiä. Myös Venäjällä. Kukaan ei takuulla pysty hyväksymään Venäjällä tehtäviä ihmisoikeusloukkauksia tai sodanlietsontaa naapurivaltioissa, mutta edes huonoina aikoina ei saa unohtaa, että Venäjälläkin on äärimmäisen sydämellisiä ihmisiä, jotka haluavat vain hyvää. Mielestäni Putouksen Svetlana Rönkkö muistuttaa juuri tästä.
Mieleeni on kuitenkin hiipinyt yksi epämiellyttävä kysymys. Onko Svetlana Rönkön hahmo rasistinen? Olen pohtinut voisiko tv-ohjelman sketsihahmo olla yhtä railakkaasti esimerkiksi somali? Tai romani?
Siis muistatteko te Naima-Aslakin ja Soikiapään? 80-lukulaisen huumorinkukan eli Hymyhuulet-ohjelman poromiehet, jotka kännissä laukkasivat pitkin tunturia ja lauloivat ”nunnukhanunnukha lailailailaa” ja lähtivät jokaisen sketsin lopussa ”Luostholle lysthinpithoon”. Naima-Aslak ja Soikiapää aiheuttivat tiukkaa keskustelua siitä, levittivätkö Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämät hahmot stereotyyppistä kuvaa saamelaisista.
Eihän se kuva kaunis ollut, juovuksissa loilottavat saamelaiset, tekemässä milloin mitäkin. Vaikka huumori itsessään perustuu usein ja ihan lähtökohtaisesti stereotypioille nauramiselle, on ymmärrettävää, että kyllä se voi mielen pahoittaa.
Mutta palaan vielä Putouksen Svetlana Rönkköön. Mitäpä jos sketsihahmo olisikin vaikka somalialainen Halima Abdullah al Pulla, joka vitsailisi mustan säkin sisältä ja kertoilisi mitä kaikkea jännää sieltä löytyy? Sketsin päätteeksi hän aina kehaisisi, että taas mennään, hakemaan sossusta kymmenennet lastenvaunut. Hmm, nauraisimmeko me Halimalle yhtä riemuissamme kuin Svetlanalle?
Rasismi on vaikea määriteltävä, kun se verhotaan huumoriin ja kuorrutetaan naurulla.
Suomessa tuntuu olevan täysin sallittua suhtautua halveksivasti tai jopa rasistisesti juuri venäläisiin. Venäjän läheisyys, kinkkinen yhteinen historia ja äärimilleen pingottunut nykytilanne ovat ymmärrettävä selitys kiristyneisiin suhteisiin, mutta tekeekö se naurusta kuitenkaan sen sallittavampaa?
Rasismi on vaikea määriteltävä, kun se verhotaan huumoriin ja kuorrutetaan naurulla. On niin helppo vain sanoa, että ”vitsi, vitsi!” Huumori on yksi niistä muodoista, jotka kuvastavat ennakkoluulojamme, kuten muitakin julkisia yhteiskunnallisia diskursseja.
Luin artikkelin, jossa kerrottiin yhdysvaltalaiskoomikko Dave Chapellesta. Hänen sketsinsä ammentavat usein aiheensa juuri rotuennakkoluuloista ja stereotypioista. Chapellen kerrotaan päättäneen televisio-shownsa sen jälkeen, kun näki valkoisen miehen nauravan LIIAN kovasti tietylle sketsille. Kyse on siis siitä, miten me nauramme ja mille.
Sanoin heti alkuun, että minulla on suuria odotuksia Svetlana Rönkön suhteen. Se johtuu siitä, että uskon ja toivon sketsihahmon tuovan lämpöä suhteisiimme venäläisten kanssa. Onnistuessaan Svetlana saa meidät nauramaan lämpimästi yhdessä, suomalaiset ja venäläiset.
