Hyppää pääsisältöön

Olemme kuin luotuja kestävyysjuoksijoiksi – peppua myöten!

roikuntahaaste, ihmisen evoluutio
roikuntahaaste, ihmisen evoluutio Kuva: Markku Vahtila (valokuvat) & Milla Vahtila (kuvankäsittely) evoluutiokuva

Ihminen on kehittynyt puissa flengaavista ihmisapinoista. Siitä huolimatta nykyihminen ei enää pärjää puissa, mutta päihittää kaikki muut nisäkkäät kestävyysjuoksussa. Siitä voimme kiittää muun muassa alastomuuttamme sekä isoa peppulihastamme.

Edellisessä artikkelissani kyselin teiltä lukijoilta, mikä mielestänne tuntuu ihmiselle luontaiselta liikkumistavalta (kysely Miten ihminen on luotu liikkumaan).

Tällä hetkellä (28.10.2014) kyselyn ykkössijalla on kiipeileminen. Lyhytkestoinen juokseminen/pikajuoksu on toisena, heittäminen kolmantena ja pitkäkestoinen juokseminen/kestävyysjuoksu neljäntenä.

Energiatehokas kävelijä

Oikeaa vastausta siihen, millainen liikunta on ihmiselle ”luontaista” ei ehkä ole. Tätä pohdinkin jo näkökulmassa Luonnollista liikuntaa ei ole.

Ihmisen kehityshistoria antaa kuitenkin tietoa siitä, millaiseen liikuntaan ihminen on aikojen saatossa sopeutunut. Evoluution tarkastelu ei suoraan anna vastausta siihen, miten meidän kannattaa liikkua, mutta kertoo, miten meistä on tullut anatomialtamme sellaisia kuin nyt olemme.

Paleontologi, nisäkäspetojen tutkija sekä anatomian opettaja Suvi Viranta-Kovanen Helsingin yliopistolta toteaa, että evoluutiobiologisesti katsottuna ihminen on monipuolisesti kahdella jalalla liikkuva eläin.

Ihmisen kävely on poikkeuksellista verrattuna muihin ihmisapinoihin

”Ihmisen kävely on kuitenkin aika poikkeuksellista verrattuna muihin ihmisapinoihin”, Viranta-Kovanen toteaa.

Kaksijalkaisuus sekä ihmisen kävelyn heilurinomainen liikerata tekevät kävelystämme todella energiatehokasta. Lisäksi meille on kehittynyt hyvät joustomekanismit alaraajoihin, mikä ehkäisee rasitusvammojen syntymistä.

”Liikkumisen turvallisuus sekä energiatehokkuus ovatkin evolutiivisesti katsottuna suotuisia ominaisuuksia”, Viranta-Kovanen kiteyttää.

Uudet sopeumat verottivat flengailutaitoja

Ihminen siirtyi puista maanpinnalle kävelemään noin 6-7 miljoonaa vuotta sitten. Sitä ennen ihmisen esi-isät elivät puissa – eli kyselyn johtoasemaa tällä hetkellä pitävä kiipeileminen juontanee ajatuksensa tästä alkuperästämme.

Esimerkiksi oman ihmisapinaheimonsa muodostavat gibbonit ovat juuri sellaisia akrobaattisia pikkuapinoita, jotka tulevat mieleemme, kun ajattelemme puussa svengailevia esi-isiämme.

”Gibbonit ovat ihmisen lähisukulaisia, jotka roikkuvat käsillään puiden oksissa ja liikkuvat heilauttamalla itsensä puusta toiseen”, Viranta-Kovanen kuvailee.

Gibbonit liikkuvat puissa flengaamisen ohessa myös kahdella jalalla kävellen.

”Mutta ne myös liikkuvat välillä kävellen puiden oksilla – ja tekevät sen kahdella jalalla”, hän lisää.

Juuri siksi gibbonit viehättävätkin tutkijoita, sillä ne saattavat toimia linkkinä ihmisen puista maan pinnalle kävelemään siirtymisen välillä.

Me nykyihmiset emme kuitenkaan enää ole mitään puissa flengailijoita, vaan miljoonien vuosien saatossa kehittyneet muut sopeumat, kuten pystyasento, ovat verottaneet kiipeily- ja roikkumiskykyämme.

Esimerkiksi niskassamme ja yläraajojemme kiinnittymiskohdissa sekä kämmenissämme on tapahtunut paljom muutoksia.

”Olemme menettäneet niskasta monia lihaksia, joiden ansiosta hartiakaari on ikään kuin vapautunut itsenäiseksi. Tämä on tärkeää tasapainon kannalta, kun liikumme kahdella jalalla: koko kroppamme ei heilu puolelta toiselle kävellessämme, kuten esimerkiksi bonobo-simpanssilla”, Viranta-Kovanen selittää.

Hartioiden ja pään erillinen koordinointi on ollut oleellista myös metsästystaidon kehittyessä. Myös heittämiskyvyn kehittyminen on toisaalta osaltaan syönyt kiipeilytaitojamme.

”Kätemme tarttumiskyky on alunperin ollut meillä roikkumista varten. Vuosimiljoonien aikana kätemme hienomotoriikka on kuitenkin kehittynyt tarkemmaksi, ja sen kustannuksella olemme menettäneet vahvan tarttumisotteen, joka on jäljellä vielä esimerkiksi gorilloilla ja simpansseilla.

Alastomuus ja iso peppu – ylivoimaisuudemme salat

Ihmisen esi-isien laskeuduttua puusta maanpinnalle, alkoi ihmisen kilpajuoksu muiden maanisäkkäiden rinnalla. Ensalkuun ihmisen kävelytaito alkoi muovautua juoksutaidoksi luultavasti siksi, että olimme aluksi saaliseläimiä ja haaskansyöjiä, joilla oli tarve päästä tarvittaessa nopeasti petoja pakoon.

”Pakenemistarpeen myötä ihmiselle kehittyi juoksuadaptaatioita, ja myöhemmin aloimme kehittyä itse kestäviksi metsästäjiksi”, Viranta-Kovanen toteaa.

Ihmisen juoksu itsessään ei ole kävelyymme tai muiden eläinten juoksuun verrattuna kovinkaan energiatehokasta. Viranta-Kovasen mukaan kulutamme juostessa tuplasti enemmän energiaa kuin esimerkiksi hevonen laukatessaan. Lisäksi olemme melko hitaita, ja lyhyillä matkoilla jäämmekin monien muiden eläinten jalkoihin.

Me karvaiset kaksijalkaiset nakupellet olemmekin hurjia petoja

Me karvattomat kaksijalkaiset nakupellet, joilla ei ole teräviä hampaita tai kynsiä, pystymme kuitenkin kuumissa olosuhteissa juoksemaan pitkillä matkoilla hengiltä kaikki muut maanisäkkäät.

”Oleellisinta on, että voimme hikoilun avulla jäähdyttää kehoamme juoksun aikana eli lämmönsäätelymme on todella tehokasta.”

Monet karvaiset otukset joutuvat sen sijaan turvautumaan lämmönsäätelyssään kehonsa ruumiinlämmön nostamiseen, jolloin vaarana on etenkin kuumissa olosuhteissa ja pitkillä matkoilla ylikuumeneminen. Esimerkiksi koiran tai suden ruumiinlämpö nousee pitkillä matkoilla vaarallisen korkeaksi, ja sen on jossain vaiheessa pakko hidastaa vauhtiaan.

Iso gluteus maximus on juoksulihaksemme

Myös pysty juoksuasentomme on meille eduksi, sillä sen ansiosta auringon porotuksen alaisena oleva kehomme pinta-ala on hyvin pieni verrattuna siihen, jos kulkisimme neljällä raajalla.

Lisäksi meillä on monia muitakin adaptaatioita, kuten lyhyiksi kehittyneet varpaat sekä hyvä tasapainoaisti, jotka tekevät meistä hyviä juoksijoita. Ihmiskehon suurin lihas, pakaralihas eli gluteus maximus, aktivoituu nimenomaan juoksun, eikä niinkään kävelyn aikana eli peppummekin on kuin luotu juoksemiseen.

Jo aikaisemmin mainittu vapaaksi kehittynyt hartiakaari taas mahdollistaa, että keskivartalomme, päämme ja raajamme voivat liikkua vapaasti ikään kuin toisistaan irrallisina. Tämän ansiosta olemme niin ketteriä juoksijoita kuin toisaalta meistä on myös kehittynyt taitavia heittäjiä – eli kaikin puolin hurjia metsästäjiä.

Terveys ja mielekkyys edellä

Johtopäätöksenä voi sanoa, että aluperin ihminen on ollut kuin luotu roikkumaan ja kiipeilemään. Vuosimiljoonien aikana olemme kuitenkin kävely-, juoksu- ja metsästystaitojemme kehityksen myötä menettäneet apinamaisia ominaisuuksiamme, emmekä enää ole yhtä taitavia kiipeilijöitä kuin ennen.

Kävely, juoksu ja heittotaito ovat kehityshistoriassamme selkeästi tuoreempia taitoja kuin kiipeily. Viranta-Kovanen kuitenkin huomauttaa, että nykyihminen on monin tavoin vieraantunut niistä oloista, joihin nämä ominaisuudet alunperin kehittyivät. Nykyisin esimerkiksi juoksemme aina kengät jalassa, jolloin jalkaterämme liike ei ole enää sellainen kuin mitä se alunperin on juostessa ollut.

Uiminen on meille terveellistä, vaikka olemme luonnostaan huonoja uimareita

Lisäksi kehityshistoriamme ei edelleenkään vastaa siihen, millainen liikunta olisi nykyihmiselle terveyden kannalta parasta liikuntaa.

”Evoluutio ei ole kulkenut siihen suuntaan, mikä on ihmiselle hyväksi, vaan siihen suuntaan, mikä on ollut meille turvallista ja energiatehokasta”, Viranta-Kovanen perustelee.

Meille aikojen saatossa kehittyneet adaptaatiot ovat lisäksi verottaneet muista taidoistamme. Olemme esimerkiksi erittäin huonoja uimareita verrattuna muihin nisäkkäisiin: muut nisäkkäät osaavat yleisesti ottaen uida vaistomaisesti koiraa, mutta ihmisapinat joutuvat erikseen opettelemaan uimistaidon.

Ihminen kykenee monipuoliseen liikuntaan

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö uiminen olisi nykyihmiselle hyvä harrastus – päinvastoin sitä usein suositellaan liikuntamuodoksi myös sellaisille, joille esimerkiksi juokseminen on liian kuormittavaa.

Kaiken kaikkiaan ihmisen anatomia mahdollistaa meille todella laajan liikeskaalan, minkä perusteella meidän on mahdollista liikkua monipuolisesti. Vaikka bravuurimme piilisikin siis kestävyysjuoksussa, niin se ei tarkoita, että meistä jokaisen tarvitsisi esimerkiksi ryhtyä harrastamaan ultrajuoksua ja palata lajimme juurille Afrikkaan juoksentelemaan Saharan halki (vaikka kehityshistoriaamme vedoten tällaista harrastavat eivät ehkä sittenkään ole niin hulluja kuin äkkiseltään ajattelisi).

Nykyihmisen liikkumisessa luonnollisuutta oleellisempaa on terveys ja se, että liikunta on meille mielekästä. Jos tämä teksti ei tuonut lisäarvoa terveysaspektiin, niin mielekkyyttä se saattoi kuitenkin lisätä, sekä tarjota ajatuksenruokaa seuraavalle kiipeilyreissullesi tai juoksulenkillesi.

Itse esimerkiksi löysin vihdoin perustelun sille, miksi vaivautuisin treenaamaan pyöreää peppua kuntosalilla (muutoin kuin saadakseni hyvän näköisen pepun). Jos kerran olemme kuin luotuja juoksemaan pitkiä matkoja ja gluteus maximus on varsinainen juoksulihas, niin sen harjoittaminenhan on varsin luonnollista.

Eikun siis kyykkäämään!

Tutustu myös viime kesän Karhunkierros-haasteeseen, jossa toimittaja laittoi oman kestävyytensä koetukselle ja yritti taittaa 80 kilometrin matkan vuorokaudessa.

Karhunkierros-haaste, johdantoartikkeli

Karhunkierros-haaste, osa 1

Karhunkierros-haaste, osa 2

Karhunkierros-haaste, osa 3

Ota lisäksi osaa #roikkumishaasteeseen: Prisma Studio haastaa sinut roikkumaan!

Katso myös liikuntaa ja terveyttä käsitellyt Prisma Studion jakso, jossa käsiteltiin mm. roikkumista ja luomuliikuntaa (28.10.2014):

Kommentit