Ei ole uutinen, että sairaanhoitajan työ edellyttää luovuutta, suunnitelmallisuutta ja soveltamiskykyä. Useimmille hoitajille tämä on varmasti käynyt selväksi. Todellinen luovuuden koetinkivi itselleni tuli kuitenkin vastaan suunnittelematta ja odottamattomalta taholta.
Haasteista pitävälle taiteilijasieluiselle sairaanhoitajalle ilmaantui mahdollisuus käyttää ammattitaitoaan aivan uudenlaisessa ympäristössä ja täysin uudesta näkökulmasta: tv-työssä. Miettimisaikaa oli niukasti. Vastasin kyllä ja lähdin hetken mielijohteesta mukaan, vaikka en aluksi edes tiennyt tarkasti, mihin. Melko nopeasti kuitenkin tunsin, että tämä on minun juttuni ja kotiuduin. Minusta tuli osa sykettä.
Taidetta on kautta aikojen käytetty välineenä hoitamisessa. Nyt tilanne oli oikeastaan päinvastainen; luovaan projektiin tarvittiin paljon sairaalamaailman tuntemusta ja alan kokemuksesta tuli sen työkalu. Uusi ympäristö otti minut hyvin vastaan. Alun suurimpia haasteita oli luoda polku, jota ei ollut olemassa. On jännittävää tehdä pioneerityötä ja ryhtyä sairaanhoitajana konsultiksi televisiosarjaan – maailmaan, jossa on oma normistonsa ja jossa puhutaan itselleni aiemmin tuntematonta kieltä. On nippu kirjoittamattomia sääntöjä ja joukko niiden noudattajia – ihmisiä, joista useimpien ammattinimike ei herätä alkuun minkäänlaista mielikuvaa. On hierarkia, josta koet olevasi vapaa, koska et tunne sitä. Tehtävän punaisena lankana oli tukea huippuluokan ammattilaisryhmää luomaan käsikirjoituksen mukaista tuotetta – sairaalatarinaa, joka voisi olla totta.
Yhdessä yössä sairaanhoitajaksi?
Yhteistyö näyttelijöiden ja studiohenkilökunnan kanssa alkoi koulutustilaisuuksilla. Kokonaisen studiotiimin perehdyttäminen sairaalamaailmaan oli ehdottomasti projektin vaativin osuus, josta näyttelijöiden kouluttaminen omiin rooleihinsa sairaanhoitajiksi ja lääkäreiksi oli vielä aivan oma haasteensa. Ammattiin kasvaminen kun ei tapahdu yhdessä yössä.
Tavoitteena oli saada näyttelijät liikkumaan ja toimimaan sairaalaympäristössä kuin kotonaan. Koulutus toteutettiin lähes kokonaan aidossa sairaalaympäristössä erilaisissa akuuttiyksiköissä ja usean ammattiryhmän yhteistyönä. "Opinto-ohjelma" laadittiin pitkälti käsikirjoituksen pohjalta, painottaen tekstissä esiintyviä toimenpiteitä. Näyttelijät vietiin mukaan aitoihin leikkaustilanteisiin aistimaan tunnelmaa ja tekemään havaintoja siitä miten leikkaustiimi työskentelee ja käyttäytyy. Käsikirjoituksen toimenpiteitä käytiin läpi kuivaharjoitteluna ja niitä kerrattiin vielä kuvausten aikana ennen varsinaisia otoksia.
Toisaalta tehtävään katsomatta kaikilla on lupa olla oma persoonallinen itsensä ja tuoda esiin omat parhaat puolensa. Ja koska ei ole olemassa vain yhtä oikeaa toimintamallia, on soveltamiselle yleensä tilaa mielin määrin. On kuitenkin joukko asioita, joita kokenut hoitoalan ammattilainen työtehtävässään ei tekisi. Tästä parhaat arkielämän esimerkit sairaalamaailmassa löytynevät leikkaussaliympäristöstä, jossa käyttäytyminen tilanteesta riippuen voi olla hyvinkin normitettua. Siellä myös roolihenkilöt voivat olla koetuksella, koska pienetkin virheet tulevat helposti esiin ja sen seurauksena uskottavuus kärsii. Klassisina esimerkkeinä toimivat aseptiikan pelisäännöt, jotka kokeneella ammattilaisella ovat selkäytimessä, ja joiden rikkominen vie väistämättä pohjan uskottavuudelta näyttäen joskus jopa koomiselta: uusiksi piti ottaa, jos kesken toimenpiteen näyttelijä kohensi kampaustaan suojahanskat kädessä.
Yksittäisten temppujen hallinta suhteellisen vähällä harjoittelulla näyttää olevan mahdollista ammattinäyttelijöille, jotka ovat taitavia poimimaan nyansseja ja imitoimaan, mikä sinällään helpotti kovasti opettajan työtä. Aitouden tunne voidaan saavuttaa, mutta toisaalta myös tuhota melko pienelläkin eleellä. Haastavinta oli siirtää roolihenkilön käyttäytymiseen varma ja luottamusta herättävä ammattilaisen ote, joka saa toiminnan näyttämään sujuvalta.
Koska tavoitteena oli saada aikaan ammattimaiselta näyttävää toimintaa, konsultilta vaadittiin kuvauksissa tarkkaavaisuutta, rohkeutta puuttua virheisiin ja kykyä näyttää tarvittaessa mallia. Joskus huomasin miettiväni, missä kulkee taiteellisen vapauden raja. Kuinka pitkälle on lupa soveltaa? Mihin ohjaaja osaltaan pyrkii? Mikä on näyttelijän persoonallista suorittamista ja hyväksyttävää? Entä mitä taas ei voi katsoa läpi sormien? Joskus tunsin olevani puun ja kuoren välissä.
Tv:n teko tuli tutuiksi
Heittäytyessäni mukaan en osannut kuvitella, miten moninainen ja haastava, mutta silti niin antoisa tehtävä voisi olla! Syke tapahtuu paljolti leikkaussalissa, jonka miljööuskottavuus rakentuu lukuisista pienistä yksityiskohdista. Oli mielenkiintoista ryhtyä rakentamaan tyhjien seinien sisään sairaalamiljöötä rekkalastillisesta sairaalalaitteita ja välineistöä, jonka kokoamiseen olin itsekin jonkin verran osallistunut. Alusta lähtien tunsin olevani kotonani auttaessani studiolla lavastajia sisustamaan tilasta kiinnostavan ja aidon näköistä "sairaalaa". Vaikka valtaosa lavasteesta koostui aidosta välineistöstä, sain myös ensikosketuksen siihen, miten yksinkertaisia trikit voivat olla. Varsinaisiin kuvauksiin siirryttäessä opin myös, miten paljon studion kamera-, ääni- ja valotekniikalla voidaan vielä tehdä lisää.
Sairaalakohtausten kuvausten seuraamisesta monitorin takana muodostui osa minun päivittäistä studioarkeani. Sen ohella avustin rekvisiitan ja jonkin verran myös puvustuksen suunnittelussa. Välineistön hankinta vaatii paitsi tarkkaa perehtymistä käsikirjoitukseen, myös laajaa tutkimus- ja hoitotoimenpiteiden tuntemusta ja jonkin verran kekseliäisyyttä. Työt jatkuivat usein iltaisin kotona. Vaiherikkaassa tarinassa tulee väistämättä eteen myös itselle outoja diagnooseja ja toimenpiteitä. Siksi hyvästä verkostoitumisesta on konsultille valtavasti hyötyä: moni ongelma ratkesi pitämällä yhteyttä HUS:n sairaaloiden erikoisyksiköihin. Hakeutumalla opintomatkoille erikoisklinikoihin tutustumaan autenttisiin leikkaustilanteisiin pääsin paitsi keräämään käyttökelpoista tietoa ja materiaalia kuvauksia varten, myös päivittämään omia tietojani, josta on ilman muuta hyötyä myös varsinaisessa ammatissani.
Maskeerauksen ihmemaailmassa avustaminen vuorostaan tarjosi mahdollisuuden päästä mukaan rakentamaan vaikuttavan aidon näköisiä tuotoksia: haavoja, ruhjeita, eritteitä... kaikkea sitä, johon akuuttiyksiköissä työskentelevä sairaanhoitaja päivittäisessä työssään törmää. Oli hienoa katsoa huippumaskeeraajien taidokasta työskentelyä. Vaikka maskeerausvälineistö on oma teollisuudenalansa, voivat käytettävät materiaalit olla lähes mitä tahansa, esimerkkinä kertakäyttöhanskasta tuunattu pallean seinämä. Vain mielikuvitus asettaa rajat lopputulokselle.
Projekti muodostui pidemmäksi kuin mihin olin etukäteen varautunut, ja yksi tuotantokausi muuttui kahdeksi. Vuosi kului kuitenkin yllättävän nopeasti. Sain tehdä elämäni ehkä mielenkiintoisimman keikan. Tutustuin uusiin ihmisiin, sain työskennellä huippuammattilaisten kanssa arvostuksen ja kunnioituksen ilmapiirissä ja kokea, miten työryhmä parhaimmillaan puhaltaa yhteen hiileen. Annoin itsestäni jotakin ja sain paljon takaisin.
Marjo-Riitta Lintulaakso
Kirjoittaja on HUS Meilahden sairaalan anestesia-erikoissairaanhoitaja.
