Hyppää pääsisältöön

Afrikan unioni oli oikeassa Libyan suhteen

Kun nykyään puhutaan Libyasta, lähes kaikki hyväksyvät väitteen, että Libya on syvässä kaaostilassa. Siellä ei ole toimivaa keskushallintoa, eikä armeijaa sen paremmin kuin poliisivoimaa. Valtaa pitävät erilaiset hyvin aseistautuneet miliisit, jotka käyvät taistelua keskeisten kaupunkien, luonnonvarojen, satamien ja lentokenttien kontrollista.

Libya on tällä hetkellä ainutlaatuinen maa maailmassa, kun sen kaikissa naapurimaissa ja vähän kauempanakin valitetaan maan nykytilasta. Tämä ei liene ihme, kun maan rajat vuotavat kuin seula. Sahelin alueen maissa valitetaan, että Etelä-Libya on jihadistien keskuspaikka, lepopaikka ja asevarasto. Rajat vuotavat aseita, huumeita ja pakolaisia. Tunisiassa ja Algeriassa ollaan huolissaan terroristeista ja Egyptissä valitetaan samoista asioista. Italia on käärmeissään kasvavasta pakolaistulvasta ja Ranskan mukaan Libya on uhkatekijä sen Malissa oleville sotilaille. Monet muistavat Yhdysvaltojen suurlähetystön tuhoamisen siellä. Paikallisten miliisien taistelu lentokenttien hallinnasta on vaikeuttanut yhteyksien pitoa maahan.

Monet saattavat pitää yllätyksenä Libyan vallitsevaa kaaosta. On kuitenkin syytä muistaa, etteivät kaikki olleet innostuneita Muammar Gaddafin yksinvaltaisen järjestelmän kaatamisesta 2011. Gaddafilla oli paljon ystäviä afrikkalaisten maiden johtajien keskuudessa ja Afrikan valtioiden yhteistyöjärjestön Afrikan Unionin edustajat yrittivät saada aikaan neuvotteluratkaisua vallansiirrolle Libyassa. Libyan kapinalliset ja länsimaat eivät kuitenkaan suhtautuneet vakavasti näihin pyrkimyksiin.

Nyt tilanne on johtanut siihen, että myös länsimaisessa lehdistössä on alettu asettaa kolme vuotta sitten tapahtunut interventio kyseenalaiseksi. Jälkiviisaus saattaa olla tietysti paikallaan, kun intervention seuraukset ovat tulleet hyvin näkyviin. Mutta vain harvat voivat palata Libyan tapahtumiin ja osoittaa, että he olivat oikeassa jo 2011.

On myös huomattu, että YK:n turvallisuusneuvostossa on mahdotonta saada aikaan presidentti Assadin hallintoa tuomitsevia päätöslauselmia tai lentokieltoalueiden perustamista Syyriaan. Kiina ja Venäjä tunsivat itsensä huijatuiksi Libyan kohdalla, eivätkä halua kokea vastaavaa uudestaan.

Afrikan Unionin edustajat asettivat monia kriittisiä kysymyksiä jo silloin ja olivat turhautuneita, kun heitä ei kuunneltu. Nyt eräs heistä gabonilainen Jean Ping on laatinut kriittisen arvion tapahtumista. Jean Ping on Gabonin entinen ulkoministeri ja hän oli Afrikan unionin asettaman erityiskomission puheenjohtaja 2011. Tämän komission tehtävä oli etsiä neuvotteluratkaisua Libyan silloiseen sisällissotaan.

Afrikan Unioni oli perustettu juuri siksi, että afrikkalaiset pystyisivät entistä paremmin ratkaisemaan omia ongelmiaan. Koska Afrikan Unioni ohitettiin kuitenkin kylmästi päätöksenteossa, hänellä on kriittistä kerrottavaa. Pingin artikkeli julkaistiin elokuun ”Le Monde diplomatiquessa”.

Arabikevään innostuksesta

Jean Ping toteaa, että Välimeren molemmilla puolilla vallitsi selvää innostusta alkukeväästä 2011, jolloin suuria määriä arabimaiden kansalaisia lähti kaduille osoittamaan mieltä yksinvaltaa pitäneitä johtajia vastaan ja myyttinen ilmaisu ”arabikeväästä” päätyi tiedotusvälineiden otsikoihin:

”Vuoden 2011 alussa oli suuren muutoksen merkkejä ilmassa Pohjois-Afrikassa. Tammikuun 14 päivänä Tunisian presidentti Zine El-Abidine Ben Ali joutui pakenemaan maasta. Egyptissä presidentti Hosni Mubarak erosi kansanjoukkojen painostuksesta helmikuun 10 päivänä. Tämä liikehdintä levisi myös Libyaan helmikuun 12 päivänä ja kansainvälisissä tiedotusvälineissä ryhdyttiin puhumaan arabikeväästä. Kun presidentti Muammar Gaddafi vastusti kuitenkin asevoimin muutosta, Lännelle tarjoutui oiva tilaisuus. Nyt oli mahdollisuus näytellä sankaria, joka taistelee hyvien asioiden puolesta. Samalla tarjoutui mahdollisuus pyyhkäistä pois aiempi läheinen yhteistyö näiden yksinvaltaisten hallitsijoiden kanssa”.

Kun Muammar Gaddafi oli omapäinen johtaja, joka oli suututtanut muiden arabimaiden johtajia, tämä lisäsi sotimishalua, koska oli nähtävissä, että myös Arabiliitto tukisi hänen kaatamishankettaan. Niinpä erityisesti Arabian niemimaan maat liittyivät tässä kohdin Lännen leiriin. Jean Ping huomauttaa kuitenkin, että aiemmat esimerkit ulkoisesta interventiosta eivät olleet välttämättä myönteisiä.

”Kansainvälinen koalitio ja sen sotilaallinen käsikassara NATO päättivät sekaantua hiekkadyynien sotaan. Sen mukaan Gaddafista olisi päästävä eroon samalla tavoin kuin aiemmin Saddam Husseinista Irakissa. Jotta päästäisiin eroon hänestä ja saataisiin loppumaan siviiliväestön tappaminen, täytyisi kuitenkin ryhtyä rankaisusotaan, jossa siviilejä kuolisi. Näin leikittäisiin tulella, koska näkyvissä oli kaaos, kuten aiemmin oli käynyt ilmi Somaliassa, Irakissa ja Afganistanissa”.

Afrikan Unioni pyrki välittäjäksi

Afrikan Unionin edustajien mukaan sellainen ajatus, jonka mukaan Gaddafin kukistuminen johtaisi länsimaiden tapaiseen demokraattiseen kehitykseen, oli lapsellinen. Ei tarvinnut kuin katsoa Libyan historiaa parin viimeisen vuosisadan aikana, niin saattoi havaita, että maa on hyvin maantieteellisesti jakautunut ja täynnä potentiaalisia ristiriitoja. Libyalla on tietysti runsaat öljyvarat, joista monet ovat luonnollisesti olleet kiinnostuneita ja monet ovat edelleen:

”Mutta miten Gaddafin jälkeistä Libyaa hallittaisiin? Kuka pystyisi rauhoittamaan niitä alueiden välisiä, heimojen välisiä ja uskontojen välisiä ristiriitoja, joita syntyisi väistämättä tällaisesta väkivaltaisesta muutoksesta. Ja miten välttää maan ajautuminen kaaokseen ja tämän kaaoksen leviäminen naapurustoon, erityisesti Sahelin alueelle? Juuri tällaisia oleellisia kysymyksiä asetettiin, kun Afrikan Unionissa käytiin keskusteluja Libyan tilanteesta”.

Afrikan Unionin mukaan oli tärkeää, ettei Libya ajautuisi kaaokseen, sillä tällaisella kehityskululla olisi vaikutuksia myös maan naapurustossa. Niinpä se pyrki välittäjäksi Libyan sisällissodan eri osapuolien välille.

Se asetti erityiskomission, jonka tehtävä oli pyrkiä saamaan aikaan neuvotteluratkaisu. Tässä yhteydessä etsittiin Gaddafille pakomahdollisuuksia. Gaddafille oli kuitenkin paljon vaikeampi löytää pakopaikkaa kuin naapurimaa Tunisian syrjäytetylle presidentille Ben Alille.

”Ryhdyimme etsimään pakopaikkaa Gaddafille. Kun keskustelimme sisäisestä pakopaikasta, jotkut ehdottivat laajan eteläisen maakunnan Fezzanin pääkaupunkia Sebhaa. Sen etu oli, että se oli lähellä ystävällismielisiä Afrikan maita kuten Tsadia, Nigeriä ja Malia. Kun etsimme ulkomaista kohdetta, Turkki kieltäytyi ehdottomasti, ja monet pitivät Venezuelaa ongelmallisena. Gaddafin vastustajat kieltäytyivät puolestaan harkitsemasta Egyptiä”.

Kansainvälinen operaatio Libyassa

Kun länsimaiden johtajat alkoivat hahmottaa hyökkäystä Libyaan, he etsivät oikeutusta YK:sta. Asia siirtyi YK:n turvallisuusneuvostoon, jossa syntyi pitkän väännön jälkeen hieman epämääräinen päätöslauselma, jota sitten käytettiin omiin tarkoituksiin. Jean Ping kommentoi tätä päätöslauselmaa seuraavasti:

”YK:n päätöslauselma nro 1973 vaati aselepoa sotivien osapuolien välille ja se kielsi lennot Libyan ilmatilassa siviilien suojelemiseksi. Se ei kuitenkaan antanut lupaa maan miehitykseen. Venäjä ja Kiina eivät käyttäneet veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa, vaan ne pidättäytyivät äänestämästä. Se, mitä tapahtui tämän jälkeen kuten sotilaallinen sekaantuminen, jossa käytettiin erikoisjoukkojen iskuja, kapinallisten aseistamista ja ilmahyökkäyksiä Gaddafin joukkoja ja komentokeskuksia vastaan, oli kuitenkin Venäjän ja Kiinan mielestä YK:n päätöslauselman vastaisia. YK:ssa ei ollut sovittu maan hallinnon ja Gaddafin kaatamisesta”.

Etelä-Afrikan tasavallan entinen presidentti Thabo Mbeki närkästyi tästä Lännen pyrkimyksestä käyttää YK:n mandaattia omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Hänen mukaansa jotkut olivat luulleet, että Afrikan 500-vuoden aikana kokemat imperialismi, orjuus, kolonialismi ja uuskolonialismi kuuluivat menneisyyteen. Länsimaat halusivat kuitenkin nyt oikeutta päättää yksipuolisesti Libyan tulevaisuudesta.

Afrikan Unioni jatkoi sinnikkäästi välitysyrityksiään, vaikkei sen ponnisteluille näytetty annettavan arvoa erityisesti Lännessä.

”Afrikan Unionin nimittämä valtionpäämiehien komissio, jonka tehtävä oli saada Libyan sisällissodan osapuolet etsimään poliittista ratkaisua, kokoontui Mauritanian pääkaupungissa Nouakchottissa maaliskuun 19 päivänä. Tämän kokouksen ollessa käynnissä YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon soitti minulle. Hän osallistui samana päivänä Pariisissa pidettyyn kansainväliseen huippukokoukseen, jossa oli arabimaiden, eurooppalaisten maiden ja pohjoisamerikkalaisten maiden johtajia. Siellä pohdittiin, miten YK:n päätöslauselmaa nro 1973 voitaisiin soveltaa käytäntöön.

Paikalla olleiden hallitusten edustajat olivat pyytäneet häntä välittämään viestin, jonka mukaan meidän ei pitäisi tehdä suunnittelemaamme matkaa Tripoliin ja Benghaziin. Hän perusteli tätä sanomalla, että sotilaalliset operaatiot alkaisivat Libyassa hetkellä millä tahansa. Näin työnnettiin kylmästi sivuun Afrikan Unionin rauhanvälityspyrkimykset. On ilmeistä, ettei joidenkin valtojen mielestä heidän yläpuolellaan ole
mitään kansainvälistä auktoriteettia.”

Yhdysvallat oli kuitenkin tavallista passiivisempi, sillä presidentti Barack Obama oli omaksunut uuden opin, jonka mukaan tämän suurvallan tuli harjoittaa kansainvälisissä kriiseissä ” leading from behind” (johtaminen taka-alalta). Sen sijaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy oli innokas johtamaan operaatiota.

Afrikan Unionin edustajat menivät kaikesta huolimatta Tripoliin ja Benghaziin huhtikuun 10 päivänä. He tapasivat sekä Kaddafin että kapinallisten edustajat, vaikka Benghazin vierailu oli hankala, sillä kapinalliset osoittivat mieltä heitä vastaan. Neuvottelujen lopputulos oli selkeä, sillä Gaddafi hyväksyi heidän ehdotuksensa, mutta kapinalliset hylkäsivät ne. Kapinalliset uhosivat voittavansa sodan, eivätkä he halunneet eivätkä tarvinneet neuvotteluja Gaddafin hallinnon kanssa.

Jean Ping kertoo Gaddafin viimeisestä taipaleesta seuraavasti:

”Ranskan sotilaskoneet havaitsivat Tripolista kohti etelää pyrkivän autosaattueen lokakuun 20 päivänä. Se joutui pommituksen kohteeksi ja kapinallisjoukot saivat jalkaisin paenneen Gaddafin kiinni ja tappoivat hänet. Tällöin kävi selväksi, että hyväntahtoinen sota ja siviilien suojelu edustivat vain asioiden hämärtämistä. Näiden korulauseiden taakse kätkeytyi valtapolitiikka, jonka tarkoituksena oli kumota hallinto ja tappaa sen johtaja. Ja kaikki tämä tapahtui YK:n siunauksella.”

Libyan ajautuminen kaaokseen

Tämän hetken tilanne tarjoaa mahdollisuuksia ironiaan. Kun Ranska oli innokas kaatamaan Gaddafin
hallinnon Sahelin alueen johtajien varoituksista huolimatta, Gaddafin hyvin aseistautuneiden palkkasoturien palaaminen alueelle, tuaregien itsenäisyyspyrkimykset sekä jihadistien toimintaedellytysten paraneminen johtivat siihen, että Malin hallituksen oli pyydettävä Ranskaa lähettämään sotilaita Malin pohjoisosiin. Nyttemmin sekä Libyassa, Chadissa ja Nigerissä syrjityt toubut ovat ottaneet esimerkkiä tuaregeista ja haluavat autonomiaa. Ranskan armeijan pääesikunnassa on jo esitetty ajatuksia interventiosta Fezzaniin erityisesti jihadistien logistiikan tuhoamiseksi. Jo 1900-luvun alussa Ranskan siirtomaahallinto oli huolestunut Fezzanin aiheuttamasta turvallisuusuhasta Ranskan silloisille siirtomaille.

Viime syyskuussa Madridissa pidetyssä kansainvälisessä Libya-kokouksessa todettiin kuitenkin, ettei mikään ulkopuolinen sotilaallinen interventio voi ratkaista Libyan ongelmia. Libyalaisten on ratkaistava itse ongelmansa. Kokouksessa todettiin, että monet libyalaiset ovat pettyneitä, kun maassa pidetyt vaalit eivät ole tuoneet ratkaisuja, eivätkä elinolosuhteet ole parantuneet. Ikivanhat perinteet kuten heimon vanhimpien valta on palannut ja se pitää yhteiskuntaa jotenkin pystyssä.

Jean Ping on kuitenkin pessimistisempi kuin tällaiset kansainväliset diplomaattiset kokoukset. Hänen mukaansa vaikuttaa siltä, että pullon henki on laskettu tyhmyydessä irti pullosta, eikä se suostu palaamaan takaisin:

”Kuten ennakoimme, eurooppalaiset haaveet eivät ole toteutuneet Libyassa. Niitä on pikemminkin seurannut näiden haaveiden vastakohta, katastrofi. Valtion elimet ovat romahtaneet ja monet sotapäälliköt, mafiaklaanit ja islamilaiset terroristit ovat hyötyneet mullistuksesta. Valtavien asevarikkojen ryöstö on tehnyt Libyasta kansainvälisen salaisen asekaupan keskuksen. Huumekauppa kukoistaa. Siirtolaisten salakuljetuksen verkostot ovat paisuneet. Kuten eräs entinen läntisen tiedustelupalvelun edustaja on todennut, Libyasta on tullut uusi Afganistan aivan Euroopan naapurustoon.”

Jussi Raumolin

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta

  • "Vaarin rakkauskirjeet rintamalta ovat minulla tallessa” – elämä siellä jossain halutaan nyt jälkipolville säästöön, näin tallennat omasi

    Pekka, Jarmo ja Sirpa lisäsivät tarinansa sotapolku.fi:n

    Euralaista Pekkaa, alaveteliläistä Sirpaa ja valkeakoskelaista Jarmoa yhdistää halu ymmärtää omaa historiaansa ja tallettaa se jälkipolville. He kaikki ovat lisänneet sukunsa tarinan sotapolku.fi-palveluun. Samalla, historiaa penkoessaan Pekka alkoi elää isänsä elämää uudelleen, Sirpa toivoa rakkauskirjeitä ja Jarmo ymmärtää, mistä hänen epäilynsä itänaapuria kohtaan on peräisin.

  • Suora yhteys rintamakokemuksiin on katkeamassa – viisi keinoa yhteisen muistin pidentämiseksi

    sotapolku.fi on niistä yksi.

    “Muistimme on lyhyt ja luulen, että tunne siitä, että olemme itsenäisesti ajattelevia yksilöitä on harhaa. Ihminen on helposti manipuloitavissa oleva olento, varsinkin jos ei ymmärrä omaa historiaansa”, pohtii psykiatri Ben Furman. Joukkoistettu digiarkisto, valoteos, tietokirja, elokuva ja datavisualisointi edustavat viittä erilaista tapaa vahvistaa kansakunnan muistia ja realistista suhdetta menneeseen.

  • Reformaation 500 juhlavuosi ja evankelisen kirkon vastuu ihmisoikeuksista

    Reformaation juhlavuonna Berliinissä rukous on politiikkaa

    Rukous on politiikkaa. Kirkko on poliittinen instituutio. Kristittyjen on tartuttava toimeen ja puolustettava ihmisoikeuksia selkä suorana, sanoo saksalaisen Gethsemane-seurakunnan pastori Christian Zeiske. Berliiniläisen evankelisen seurakunnan aktiivijäsen Peter Steudtner pidätettiin terrorismista syytettynä Turkissa.

  • Ylihuomisen varalta

    Ranskalainen kansantalousteoreetikko Jacques Attali

    “Sivistyksemme on vain ohut jääpeite kaaoksen meren yllä,” on sanonut tunnettu saksalainen elokuvaohjaaja Werner Herzog. Näitä sanoja ei ranskalainen Jacques Attali, jonka ajatuksia tässä esittelen, ole lausunut ääneen, mutta hänen muutama kuukausi sitten ilmestynyt teoksensa “Vivement après-demain!” eli “Ylihuomisen varalta” kuvaa aika tarkkaan sen kaaoksen meren, mihin Werner Herzog viittaa.

  • Riku Rantala: “Olen huolissani siitä, miten kevyesti suhtaudutaan sotaan ja sankaruuteen”

    Sotaa ei saa liikaa glorifioida, sanoo Riku Rantala.

    Docventuresista ja Madventuresista tuttu Riku Rantala käveli "Sukupolvi. Nyt." -valoteoksen läpi. Teos herätti hänessä toiveen, että sodan muisteleminen ei muuttuisi sodan glorifioinniksi. Se saattaisi kääntyä itseään vastaan, ja saada meidät unohtamaan sen, mikä tuska, kauhu ja kärsimys näissä tapahtumissa on aina mukana, pohtii Rantala.

  • Iran alueellisena vaikuttajana Lähi-idässä

    Iranilaisen taloustieteilijä Saeed Laylazin näkemyksiä

    Iran on läsnä sotilaallisesti Syyriassa ja Irakissa. Myös Iranin läheinen liittolainen, libanonilainen sotilaallis-poliittinen voima Hezbollah sotii Syyriassa, mutta senkin varat tulevat Iranista. Näin Iran vaikuttaa vahvasti noihin kolmeen maahan, mutta sen lisäksi se rahoittaa Jemenin huteja.

  • Macron Bonaparte

    Emmanuel Macronin napoleanilainen nousu valtaan

    Jean-Dominique Merchet'n essee on arvokas lisä kirjakauppojen notkuvilla hyllyillä olevien Emmanuel Macronin poliittisesta pommista kertovien kirjojen joukossa. Yksinkertaisesti reilun satasivuisen teoksen aihe on se 'jokin' tai ne 'jotkut' Macronin nousun elemenit, jotka ovat kuin itseään Bonapartea.

  • Taloustieteilijä tien päällä

    Jean Drèzen näkemyksiä kehitystaloudesta

    ”Ranchin yliopistossa sijaitsevan toimistoni kulman takana on leveä kaupunkiin johtava valtakatu. Jos menet kadulle ennen auringonnousua näet jotain, jota et unohda koskaan: satoja nuoria miehiä työntämässä polkupyöriä, joihin on lastattu yli 200 kiloa salakuljetettua kivihiiltä.

  • Kuinka Saksa aikoo hyvittää hererojen kansanmurhan?

    Namibialaisen politiikantutkijan Henning Melberin ajatuksia.

    Namibian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva politiikantutkija Henning Melber kirjoittaa New African -lehden julkaisemassa artikkelissa Saksan Lounais-Afrikan siirtomaan eli nykyisen Namibian tapahtumista viime vuosisadan alussa. Saksalaiset sotilaat ja kiväärein varustautuneet uudisasukkaat olivat vallanneet yhä enemmän maita alueella ennestään asuneelta herero-kansalta.