Hyppää pääsisältöön

Afrikan unioni oli oikeassa Libyan suhteen

Kun nykyään puhutaan Libyasta, lähes kaikki hyväksyvät väitteen, että Libya on syvässä kaaostilassa. Siellä ei ole toimivaa keskushallintoa, eikä armeijaa sen paremmin kuin poliisivoimaa. Valtaa pitävät erilaiset hyvin aseistautuneet miliisit, jotka käyvät taistelua keskeisten kaupunkien, luonnonvarojen, satamien ja lentokenttien kontrollista.

Libya on tällä hetkellä ainutlaatuinen maa maailmassa, kun sen kaikissa naapurimaissa ja vähän kauempanakin valitetaan maan nykytilasta. Tämä ei liene ihme, kun maan rajat vuotavat kuin seula. Sahelin alueen maissa valitetaan, että Etelä-Libya on jihadistien keskuspaikka, lepopaikka ja asevarasto. Rajat vuotavat aseita, huumeita ja pakolaisia. Tunisiassa ja Algeriassa ollaan huolissaan terroristeista ja Egyptissä valitetaan samoista asioista. Italia on käärmeissään kasvavasta pakolaistulvasta ja Ranskan mukaan Libya on uhkatekijä sen Malissa oleville sotilaille. Monet muistavat Yhdysvaltojen suurlähetystön tuhoamisen siellä. Paikallisten miliisien taistelu lentokenttien hallinnasta on vaikeuttanut yhteyksien pitoa maahan.

Monet saattavat pitää yllätyksenä Libyan vallitsevaa kaaosta. On kuitenkin syytä muistaa, etteivät kaikki olleet innostuneita Muammar Gaddafin yksinvaltaisen järjestelmän kaatamisesta 2011. Gaddafilla oli paljon ystäviä afrikkalaisten maiden johtajien keskuudessa ja Afrikan valtioiden yhteistyöjärjestön Afrikan Unionin edustajat yrittivät saada aikaan neuvotteluratkaisua vallansiirrolle Libyassa. Libyan kapinalliset ja länsimaat eivät kuitenkaan suhtautuneet vakavasti näihin pyrkimyksiin.

Nyt tilanne on johtanut siihen, että myös länsimaisessa lehdistössä on alettu asettaa kolme vuotta sitten tapahtunut interventio kyseenalaiseksi. Jälkiviisaus saattaa olla tietysti paikallaan, kun intervention seuraukset ovat tulleet hyvin näkyviin. Mutta vain harvat voivat palata Libyan tapahtumiin ja osoittaa, että he olivat oikeassa jo 2011.

On myös huomattu, että YK:n turvallisuusneuvostossa on mahdotonta saada aikaan presidentti Assadin hallintoa tuomitsevia päätöslauselmia tai lentokieltoalueiden perustamista Syyriaan. Kiina ja Venäjä tunsivat itsensä huijatuiksi Libyan kohdalla, eivätkä halua kokea vastaavaa uudestaan.

Afrikan Unionin edustajat asettivat monia kriittisiä kysymyksiä jo silloin ja olivat turhautuneita, kun heitä ei kuunneltu. Nyt eräs heistä gabonilainen Jean Ping on laatinut kriittisen arvion tapahtumista. Jean Ping on Gabonin entinen ulkoministeri ja hän oli Afrikan unionin asettaman erityiskomission puheenjohtaja 2011. Tämän komission tehtävä oli etsiä neuvotteluratkaisua Libyan silloiseen sisällissotaan.

Afrikan Unioni oli perustettu juuri siksi, että afrikkalaiset pystyisivät entistä paremmin ratkaisemaan omia ongelmiaan. Koska Afrikan Unioni ohitettiin kuitenkin kylmästi päätöksenteossa, hänellä on kriittistä kerrottavaa. Pingin artikkeli julkaistiin elokuun ”Le Monde diplomatiquessa”.

Arabikevään innostuksesta

Jean Ping toteaa, että Välimeren molemmilla puolilla vallitsi selvää innostusta alkukeväästä 2011, jolloin suuria määriä arabimaiden kansalaisia lähti kaduille osoittamaan mieltä yksinvaltaa pitäneitä johtajia vastaan ja myyttinen ilmaisu ”arabikeväästä” päätyi tiedotusvälineiden otsikoihin:

”Vuoden 2011 alussa oli suuren muutoksen merkkejä ilmassa Pohjois-Afrikassa. Tammikuun 14 päivänä Tunisian presidentti Zine El-Abidine Ben Ali joutui pakenemaan maasta. Egyptissä presidentti Hosni Mubarak erosi kansanjoukkojen painostuksesta helmikuun 10 päivänä. Tämä liikehdintä levisi myös Libyaan helmikuun 12 päivänä ja kansainvälisissä tiedotusvälineissä ryhdyttiin puhumaan arabikeväästä. Kun presidentti Muammar Gaddafi vastusti kuitenkin asevoimin muutosta, Lännelle tarjoutui oiva tilaisuus. Nyt oli mahdollisuus näytellä sankaria, joka taistelee hyvien asioiden puolesta. Samalla tarjoutui mahdollisuus pyyhkäistä pois aiempi läheinen yhteistyö näiden yksinvaltaisten hallitsijoiden kanssa”.

Kun Muammar Gaddafi oli omapäinen johtaja, joka oli suututtanut muiden arabimaiden johtajia, tämä lisäsi sotimishalua, koska oli nähtävissä, että myös Arabiliitto tukisi hänen kaatamishankettaan. Niinpä erityisesti Arabian niemimaan maat liittyivät tässä kohdin Lännen leiriin. Jean Ping huomauttaa kuitenkin, että aiemmat esimerkit ulkoisesta interventiosta eivät olleet välttämättä myönteisiä.

”Kansainvälinen koalitio ja sen sotilaallinen käsikassara NATO päättivät sekaantua hiekkadyynien sotaan. Sen mukaan Gaddafista olisi päästävä eroon samalla tavoin kuin aiemmin Saddam Husseinista Irakissa. Jotta päästäisiin eroon hänestä ja saataisiin loppumaan siviiliväestön tappaminen, täytyisi kuitenkin ryhtyä rankaisusotaan, jossa siviilejä kuolisi. Näin leikittäisiin tulella, koska näkyvissä oli kaaos, kuten aiemmin oli käynyt ilmi Somaliassa, Irakissa ja Afganistanissa”.

Afrikan Unioni pyrki välittäjäksi

Afrikan Unionin edustajien mukaan sellainen ajatus, jonka mukaan Gaddafin kukistuminen johtaisi länsimaiden tapaiseen demokraattiseen kehitykseen, oli lapsellinen. Ei tarvinnut kuin katsoa Libyan historiaa parin viimeisen vuosisadan aikana, niin saattoi havaita, että maa on hyvin maantieteellisesti jakautunut ja täynnä potentiaalisia ristiriitoja. Libyalla on tietysti runsaat öljyvarat, joista monet ovat luonnollisesti olleet kiinnostuneita ja monet ovat edelleen:

”Mutta miten Gaddafin jälkeistä Libyaa hallittaisiin? Kuka pystyisi rauhoittamaan niitä alueiden välisiä, heimojen välisiä ja uskontojen välisiä ristiriitoja, joita syntyisi väistämättä tällaisesta väkivaltaisesta muutoksesta. Ja miten välttää maan ajautuminen kaaokseen ja tämän kaaoksen leviäminen naapurustoon, erityisesti Sahelin alueelle? Juuri tällaisia oleellisia kysymyksiä asetettiin, kun Afrikan Unionissa käytiin keskusteluja Libyan tilanteesta”.

Afrikan Unionin mukaan oli tärkeää, ettei Libya ajautuisi kaaokseen, sillä tällaisella kehityskululla olisi vaikutuksia myös maan naapurustossa. Niinpä se pyrki välittäjäksi Libyan sisällissodan eri osapuolien välille.

Se asetti erityiskomission, jonka tehtävä oli pyrkiä saamaan aikaan neuvotteluratkaisu. Tässä yhteydessä etsittiin Gaddafille pakomahdollisuuksia. Gaddafille oli kuitenkin paljon vaikeampi löytää pakopaikkaa kuin naapurimaa Tunisian syrjäytetylle presidentille Ben Alille.

”Ryhdyimme etsimään pakopaikkaa Gaddafille. Kun keskustelimme sisäisestä pakopaikasta, jotkut ehdottivat laajan eteläisen maakunnan Fezzanin pääkaupunkia Sebhaa. Sen etu oli, että se oli lähellä ystävällismielisiä Afrikan maita kuten Tsadia, Nigeriä ja Malia. Kun etsimme ulkomaista kohdetta, Turkki kieltäytyi ehdottomasti, ja monet pitivät Venezuelaa ongelmallisena. Gaddafin vastustajat kieltäytyivät puolestaan harkitsemasta Egyptiä”.

Kansainvälinen operaatio Libyassa

Kun länsimaiden johtajat alkoivat hahmottaa hyökkäystä Libyaan, he etsivät oikeutusta YK:sta. Asia siirtyi YK:n turvallisuusneuvostoon, jossa syntyi pitkän väännön jälkeen hieman epämääräinen päätöslauselma, jota sitten käytettiin omiin tarkoituksiin. Jean Ping kommentoi tätä päätöslauselmaa seuraavasti:

”YK:n päätöslauselma nro 1973 vaati aselepoa sotivien osapuolien välille ja se kielsi lennot Libyan ilmatilassa siviilien suojelemiseksi. Se ei kuitenkaan antanut lupaa maan miehitykseen. Venäjä ja Kiina eivät käyttäneet veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa, vaan ne pidättäytyivät äänestämästä. Se, mitä tapahtui tämän jälkeen kuten sotilaallinen sekaantuminen, jossa käytettiin erikoisjoukkojen iskuja, kapinallisten aseistamista ja ilmahyökkäyksiä Gaddafin joukkoja ja komentokeskuksia vastaan, oli kuitenkin Venäjän ja Kiinan mielestä YK:n päätöslauselman vastaisia. YK:ssa ei ollut sovittu maan hallinnon ja Gaddafin kaatamisesta”.

Etelä-Afrikan tasavallan entinen presidentti Thabo Mbeki närkästyi tästä Lännen pyrkimyksestä käyttää YK:n mandaattia omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Hänen mukaansa jotkut olivat luulleet, että Afrikan 500-vuoden aikana kokemat imperialismi, orjuus, kolonialismi ja uuskolonialismi kuuluivat menneisyyteen. Länsimaat halusivat kuitenkin nyt oikeutta päättää yksipuolisesti Libyan tulevaisuudesta.

Afrikan Unioni jatkoi sinnikkäästi välitysyrityksiään, vaikkei sen ponnisteluille näytetty annettavan arvoa erityisesti Lännessä.

”Afrikan Unionin nimittämä valtionpäämiehien komissio, jonka tehtävä oli saada Libyan sisällissodan osapuolet etsimään poliittista ratkaisua, kokoontui Mauritanian pääkaupungissa Nouakchottissa maaliskuun 19 päivänä. Tämän kokouksen ollessa käynnissä YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon soitti minulle. Hän osallistui samana päivänä Pariisissa pidettyyn kansainväliseen huippukokoukseen, jossa oli arabimaiden, eurooppalaisten maiden ja pohjoisamerikkalaisten maiden johtajia. Siellä pohdittiin, miten YK:n päätöslauselmaa nro 1973 voitaisiin soveltaa käytäntöön.

Paikalla olleiden hallitusten edustajat olivat pyytäneet häntä välittämään viestin, jonka mukaan meidän ei pitäisi tehdä suunnittelemaamme matkaa Tripoliin ja Benghaziin. Hän perusteli tätä sanomalla, että sotilaalliset operaatiot alkaisivat Libyassa hetkellä millä tahansa. Näin työnnettiin kylmästi sivuun Afrikan Unionin rauhanvälityspyrkimykset. On ilmeistä, ettei joidenkin valtojen mielestä heidän yläpuolellaan ole
mitään kansainvälistä auktoriteettia.”

Yhdysvallat oli kuitenkin tavallista passiivisempi, sillä presidentti Barack Obama oli omaksunut uuden opin, jonka mukaan tämän suurvallan tuli harjoittaa kansainvälisissä kriiseissä ” leading from behind” (johtaminen taka-alalta). Sen sijaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy oli innokas johtamaan operaatiota.

Afrikan Unionin edustajat menivät kaikesta huolimatta Tripoliin ja Benghaziin huhtikuun 10 päivänä. He tapasivat sekä Kaddafin että kapinallisten edustajat, vaikka Benghazin vierailu oli hankala, sillä kapinalliset osoittivat mieltä heitä vastaan. Neuvottelujen lopputulos oli selkeä, sillä Gaddafi hyväksyi heidän ehdotuksensa, mutta kapinalliset hylkäsivät ne. Kapinalliset uhosivat voittavansa sodan, eivätkä he halunneet eivätkä tarvinneet neuvotteluja Gaddafin hallinnon kanssa.

Jean Ping kertoo Gaddafin viimeisestä taipaleesta seuraavasti:

”Ranskan sotilaskoneet havaitsivat Tripolista kohti etelää pyrkivän autosaattueen lokakuun 20 päivänä. Se joutui pommituksen kohteeksi ja kapinallisjoukot saivat jalkaisin paenneen Gaddafin kiinni ja tappoivat hänet. Tällöin kävi selväksi, että hyväntahtoinen sota ja siviilien suojelu edustivat vain asioiden hämärtämistä. Näiden korulauseiden taakse kätkeytyi valtapolitiikka, jonka tarkoituksena oli kumota hallinto ja tappaa sen johtaja. Ja kaikki tämä tapahtui YK:n siunauksella.”

Libyan ajautuminen kaaokseen

Tämän hetken tilanne tarjoaa mahdollisuuksia ironiaan. Kun Ranska oli innokas kaatamaan Gaddafin
hallinnon Sahelin alueen johtajien varoituksista huolimatta, Gaddafin hyvin aseistautuneiden palkkasoturien palaaminen alueelle, tuaregien itsenäisyyspyrkimykset sekä jihadistien toimintaedellytysten paraneminen johtivat siihen, että Malin hallituksen oli pyydettävä Ranskaa lähettämään sotilaita Malin pohjoisosiin. Nyttemmin sekä Libyassa, Chadissa ja Nigerissä syrjityt toubut ovat ottaneet esimerkkiä tuaregeista ja haluavat autonomiaa. Ranskan armeijan pääesikunnassa on jo esitetty ajatuksia interventiosta Fezzaniin erityisesti jihadistien logistiikan tuhoamiseksi. Jo 1900-luvun alussa Ranskan siirtomaahallinto oli huolestunut Fezzanin aiheuttamasta turvallisuusuhasta Ranskan silloisille siirtomaille.

Viime syyskuussa Madridissa pidetyssä kansainvälisessä Libya-kokouksessa todettiin kuitenkin, ettei mikään ulkopuolinen sotilaallinen interventio voi ratkaista Libyan ongelmia. Libyalaisten on ratkaistava itse ongelmansa. Kokouksessa todettiin, että monet libyalaiset ovat pettyneitä, kun maassa pidetyt vaalit eivät ole tuoneet ratkaisuja, eivätkä elinolosuhteet ole parantuneet. Ikivanhat perinteet kuten heimon vanhimpien valta on palannut ja se pitää yhteiskuntaa jotenkin pystyssä.

Jean Ping on kuitenkin pessimistisempi kuin tällaiset kansainväliset diplomaattiset kokoukset. Hänen mukaansa vaikuttaa siltä, että pullon henki on laskettu tyhmyydessä irti pullosta, eikä se suostu palaamaan takaisin:

”Kuten ennakoimme, eurooppalaiset haaveet eivät ole toteutuneet Libyassa. Niitä on pikemminkin seurannut näiden haaveiden vastakohta, katastrofi. Valtion elimet ovat romahtaneet ja monet sotapäälliköt, mafiaklaanit ja islamilaiset terroristit ovat hyötyneet mullistuksesta. Valtavien asevarikkojen ryöstö on tehnyt Libyasta kansainvälisen salaisen asekaupan keskuksen. Huumekauppa kukoistaa. Siirtolaisten salakuljetuksen verkostot ovat paisuneet. Kuten eräs entinen läntisen tiedustelupalvelun edustaja on todennut, Libyasta on tullut uusi Afganistan aivan Euroopan naapurustoon.”

Jussi Raumolin

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

  • Miksi olemme niin väsyneitä?

    Yksi väsymyksemme aiheuttaja on krooninen varovaisuus.

    "Mä oon ihan vitun väsynyt!" "Haluaisin vain nukkua!" Kuulostaako tutulta? Olemme pisteessä, jossa työikäiset ihmiset haukottelevat enemmän kuin vanhukset. Väsymykselle on monta syytä, mutta esittelen nyt yhden lisää. Se on ilmiö nimeltään krooninen varovaisuus. Kun psykologisia koreografioita ja varovaisuuden askelmerkkejä joutuu tarkkailemaan päivittäin, ihmisestä tulee väsynyt.

  • Mihin sinä uskot? Testaa itsesi!

    Mihin uskot?

    Mihin uskot? Mikä sinulle on elämässä tärkeätä? Mitä arvostat? Testaa itsesi! Testi perustuu professori Tatjana Schnellin pitkäaikaiseen tutkimustyöhön Innsbruckin yliopistossa.

  • Aivotutkija: Nämä viisi asiaa kaipaavat kipeimmin muutosta suomalaisessa työelämässä

    Kiire, uni, tehokkuus, tilat ja verkostotyö.

    Kun aivotutkija päästetään katselemaan suomalaista työelämää, tulee mieleen pitkä lista asioita, jotka kannattaisi muuttaa. Aloitetaan tärkeimmistä, kirjoittaa aivotutkija Minna Huotilainen blogissaan. 1. Kiire ja hoppu pois! Lyhytjänteinen asioista toiseen hyppiminen ja jatkuvat keskeytykset eivät päästä aivoja vakaviin töihin, vaan pitävät meidät lillukanvarsien parissa.

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta