Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Me kaksi vain

Janna Rantala
Janna Rantala Kuva: Junnu Lusa janna rantala

Perheissä riittää parisuhderistiriitoja, eikä ainoastaan vanhempien välillä. Kuulkaapa tavanomainen päivälliskeskustelumme:

- Voidaanko me mennä ihan kahdestaan uimaan? (neljävuotias tyttö isälle)
- Me tehdäänkin poikien uimareissu, sä et pääse mukaan! (neljävuotias poika tytölle)
- Kukaan ei nyt ui, vaan kaikki syövät! (isä kaikille)
- Toi on ihan vauvaa! (seitsemänvuotias poika, todennäköisesti pikkuveljelle, mahdollisesti myös isälle)
- Lapset, pääsettekin kaikki ensi viikolla mummolle yökylään, kun isä ja äiti käyvät pikku matkalla (äiti ennen kaikkea lohdutukseksi itselleen, koska toivoo lasten haihtuvan savuna ilmaan, ja voisi mieskin kadota lähtöhetkeen asti)
- Isä hei, kumpi on suloisempi, minä vai äiti? (neljävuotias tyttö isälle, ja rivien välistä äidille)

Tätä elämämme on: jatkuvaa parien, kolmenkeskisyyden, yksinolon kokemusten keräämistä.

Minä ja mieheni olemme pari, jolle tämän hetkinen perheemme rakentuu. Jos meidän suhteemme katkeaa, jakautuu perheemmekin. Toisaalta, suhteemme ei välttämättä olisi jatkunut näin pitkään, jos olisimme eläneet kahden. Ja vielä: lapsien tärkeimmät suhteet ovat vanhempiinsa. Niiden merkitys on mittaamaton.

Minkä suhteen siis tulisi olla perheessä ensisijainen? Lapsen ja vanhemman vai vanhempien välisen? Ja monilapsisessa perheessä: kenen lapsen ja kenen vanhemman?

Kahdestaan matkalle lähtevä pariskunta on lapselle tärkeä, huolen ja helpotuksen sekainen kokemus. Vanhemmilla on jotain kahdenkeskistä, lapsilta salattua, vain toisilleen kuuluvaa, auts. He pitävät huolta toisistaan, lapsen ei tarvitse sitä tehdä, huh. Viisaat vanhemmat eivät lällättele lapselle kahdenkeskisyydellään kerskaillen, vaan palaavat ajoissa huhuilemaan lasta kotiin ulkopuolisuuden ja kateuden lakeuksilta.

Vanhempana saa olla muutaman vuoden suosionsa huipulla, jos sekä kumppani että lapset kilpailevat huomiosta. Olo on syystäkin korvaamaton ja yleispätevä.

Toisaalta lapsen on hyvä kokea kahdenkeskisyyttä kummankin vanhemman kanssa. Silloin lapsi voi tulkita ulkopuolelle jäävän vanhemman reaktiota: kestääkö vanhempi kateutensa?

Sillä kaikki me emme kestä. Vanhempana saa olla muutaman vuoden suosionsa huipulla, jos sekä kumppani että lapset kilpailevat huomiosta. Olo on syystäkin korvaamaton ja yleispätevä. Rasittunutkin tietysti, mutta sitähän se menestys teettää. Joskus asema nousee ikävästi päähän, eikä siitä luovuta vaikka toinen vanhempi, kaverit tai Cheek kiilaavat ohitsemme.

Sietämättömän kateellinen vanhempi estää lapsen ja toisen vanhemman suhdetta. Hän saattaa korostaa parisuhdetta – hyvässä ja pahassa – niin paljon, ettei lapsen tarpeille jää tilaa. Tähän käy sekä pitkät parisuhdematkat että jatkuva riitely; vaikutus on sama.

Toinen keino on tehdä itsensä niin korvaamattomaksi, ettei lapsi uskalla solmia suhdetta muihin perheenjäseniin. Toinen vanhempi ei osaa, on epäluotettava, ei yhtään tajua mitä lapsi tarvitsee. Lapset tulkitsevat taitavasti tuohtunutta tuhinaa ja silmien pyörittelyä.

Sisarussuhteetkin tuntuvat vanhemmasta uhkaavilta. Kun lastenhuoneessa on hiljaista, hiipii äiti tai isä kurkistamaan, ettei vaan ole mitään pahaa tekeillä… Toisin sanoen: etteivät vaan viihtyisi ihan keskenään ilman minua.

Kateus on sinnikäs vieras - jos et kutsu, se tulee kuitenkin kuokkimaan. Paras siis kattaa sillekin paikka päivällispöytään, kuunnella sen kitkerät kommentit.

Kateus on sinnikäs vieras; jos et kutsu, se tulee kuitenkin kuokkimaan. Paras siis kattaa sillekin paikka päivällispöytään, kuunnella sen kitkerät kommentit. Kyllä me sen yhdessä kestämme.

Siispä kun on minun ja poikani kahdenkeskisen reissun aika, me lähdemme kateudesta huolimatta. Isä lohduttaa kotiin jääviä, eikä haasta poikaa kaksintaisteluun matalamielisellä naljailulla. Ja kun tyttäreni lähtee isänsä kanssa kahdestaan uimaan, ponnistan kaikki voimani, etten lähettäisi metsästäjää hakemaan hänen sydäntään lippaassa.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus