Hyppää pääsisältöön

Näkökulma: Saattohoito on Suomessa lapsen kengissä

Anestesiologian ja palliatiivisen lääketieteen dosentti Reino Pöyhiä
Anestesiologian ja palliatiivisen lääketieteen dosentti Reino Pöyhiä anestesiologia

Kun vähänkin vakavammin sairas tulee sairaalan päivystykseen, hän saa rannekkeen kaikkiin laitteisiin. Näin usein sanotaan.

Hoitosysteemit on hiottu tehokkaaksi. Verikokeet, kuvantamistutkimukset ja muut testit vedetään läpi vauhdilla. Hoitajilla on kädet täynnä työtä valtavan potilasmäärän kanssa. Lääkäreiltä vaaditaan tehokkuutta. Jos on jäätävä sairaalaan, järjestetään paikka. Jos on leikattavaa, leikataan. Siinä tohinassa valitettavan usein unohtuu kuunnella potilasta.

Vaikka koko ajan toitotetaan ja yritetään opettaa ammattilaisille, että potilaalla on oikeus itseään koskeviin hoitovalintoihin, karvas arki on toisenlainen. Ikäihmisten tai kovin raihnaisten ääni ei kuulu kiireessä. On kuunneltava. On pysähdyttävä.

Mikä voisi auttaa? Hoitotahdon ilmaisu paperille kirjoitetussa muodossa on mitä suositeltavinta. Valmiita lomakkeita saa internetin kautta tai hoitopaikoista. Yhtä arvokas on omin sanoin muotoiltu ja itse kirjoitettu lappunen. Silloin kun on aikaa pohtia elämänsä lopun hoitoratkaisuja ja vielä jaksa niitä sanoiksi pukea, hoitotahdon kirjaaminen kannattaa. Tutkimuksista tiedetään sen olevan tärkeimpiä tekijöitä, kun lääkärit pohtivat esimerkiksi tehohoitoon ottamista. Lääkärit ja hoitajat ovat potilaita varten. Vaikka jaksossa nuori innokas lääkäri mielikin puukon ääreen, suurin osa kokeneista ammattilaisista ymmärtää kajoavien hoitojen riskit ja haluavat potilaansa parasta. Esimerkiksi potilasta kuormittavaan ja kalliiseen tehohoitoon otetaan vain, jos on edellytyksiä selvitä.

Luulen kuitenkin, että innokkaimmatkin ”puukkojunkkarit” toimivat – parhaan ymmärryksensä mukaan – potilaan edun nimissä. Usein vaan on niin, että lääkäri haluaa tarjota sitä hoitoa, jonka itse parhaiten taitaa. Kirurgit leikkaavat, sisätautilääkärit määräävät lääkkeitä, korvalääkärit hoitavat korvia jne.

Miten voisi parantaa mummon tai vaarin tahdon kuuntelemista? Hoitopaikoissa tarvitaan ilman muuta laajempaa osaamista.

Kyseisen jakson tilanteessa sitä osaamista kutsutaan palliatiiviseksi hoidoksi eli oireita lievittäväksi hoidoksi – johon kuuluu saattohoito. Esimerkiksi Englantiin verrattuna saattohoito on vielä Suomessa lapsen kengissä – vaikka muutos parempaan on näkyvissä. Pitää muuttaa ensiksi asenteita: on ymmärrettävä, että saattohoito voi olla parempaa hoitoa kuin vaikkapa leikkaushoito. Saattohoidossa keskeisintä on potilaan toiveiden kuunteleminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Se vaatii puolestaan ammattilaisresursseja ja aikaa, eikä osu piri pintaan kiireen ja tehokkuusvaatimusten kanssa. Kun eletään viimeisiä viikkoja, päiviä tai tunteja, ei juosta pää kainalossa. Pysähdytään, kuunnellaan, ollaan lähellä ja läsnä. Potilasta ei rasiteta tutkimuksilla, jotka eivät johda elämänlaatua kohentaviin toimiin.

Miten hyvän saattohoidon saatavuutta edistetään? Koulutuksella ja valistuksella. Kaikki lähtee liikkeelle ammattilaisten peruskoulutuksesta – johon vaihtelevasti eri puolilla maatamme on koko ajan lisätty saattohoidon opetusta. Se ei yksin riitä. Sairaaloissa on oltava ohjeita ja jatkokoulutusta saattamiseen. Suomessa saattohoitoa ei tule rakentaa hospice- eli saattokoti-verkoston varaan kuten on rakennettu Iso-Britanniassa. Hospice on filosofia, kokonaisvaltainen hoitoperiaate, jota voidaan mainiosti toteuttaa suomalaisissa rakenteissa. Ilman näitä periaatteita saattohoito voi olla monimutkaisempaa kuin kirurginen hoitoa – vaikka ihmisen saattamisen rajan toiselle puolelle tulisi olla luonnollinen osa elämän ehtoota.

Olen vakuuttunut siitä, että Keski-Eurooppalainen lainsäädäntö voisi auttaa. Useissa muissa Euroopan maissa on lakeja saattohoidon järjestämiseksi. Kysymys ei ole eutanasiasta, vaan hyvän saattohoidon turvaamisesta. Kun saattohoidossa koneita ja leikkaussaleja tärkeimpiä ovat ihmiset, luonnollisesti resurssien lisääminen nielee kustannuksia. Vai nieleekö? Englantilaisessa hospicessa keskeistä on myös vapaaehtoistyö.

Olin vastikään itse töissä pienessä hospicessa Scunthorpessa, Itä-Englannissa. Siellä vapaaehtoisauttajia oli useita satoja! Vapaaehtoiset voivat tehdä lukuisia asioita potilaiden hyväksi: pitää kädestä kiinni, kostuttaa huulia, lukea kirjaa, auttaa ulkoilussa, hoitaa kotiaskareita, auttaa päivittäisissä toimissa ja vaikkapa vastata puhelimeen.

Eräänä sunnuntai-aamuna hospicen tuloaulassa työskenteli parikymppinen opiskelijapoika. Hän kävi saattokodissa muutamana sunnuntaiaamuna. Ilman tuota nuorta miestä olisi tarvittu palkattu aulaemäntä. Myös eläköitynyt ammattilainen toivotetaan kernaasti tervetulleeksi osaamisalueensa vapaaehtoistehtäviin. Tässä suhteessa Suomessa on vielä opittavaa!

Jaksossa kuvatussa tapauksessa olisi voinut käydä niinkin, että vanhus olisikin selvinnyt leikkauksesta ja jälkihoidoista. Paksusuolen avanteen tekeminen ei suinkaan ole kaikista suurimpia leikkauksia. Ilman tarkempia esitietoja lopputuloksen ja ennusteen arviointi on mahdotonta. Jos potilaan syöpä olisi täyttänyt vaikkapa koko vatsaontelon ja jos potilaalla olisi ollut joukko muita vakavia sairauksia, ei leikkaushoidon tulos olisi ollut kovin häävi. Toisaalta – ilman niitä innokas kirurgi olisi voinut auttaa jatkoajan saamisessa. Miten luoda luottamusta potilaaseen tällaisessa ”hyvän” ennusteen tilanteessa? Potilaaseen, joka oli kenties masentunut ja jo valmis lähtemään? Omasta lääkärin työstäni muistan potilaita, jotka elivät päivystyksenä tehdyn vatsaleikkauksen vuosia laadukasta ja rikasta elämää – vastoin kaikkia odotuksiani.

Reino Pöyhiä
Kirjoittaja on anestesiologian ja palliatiivisen lääketieteen dosentti

Kommentit