Hyppää pääsisältöön

Marraskuun jännitykseä...(!).......!!!

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Jo lapsuudesta muistan, miten kiva oli kun marraskuu alkoi lähestyä!

Aikaisimmillaan jalomarraksien sato saatto jossain aivan eteläisimmässä Suomessa kypsyä lokakuun puolella, mutta kaikkialla muualla marraksien suurin osa oli likimain aina korjattavissa vasta marraskuulla, mistä kuukausi on aikanaan saanut nimensäkin; niin suurta osaa martaat näyttelivät köyhissä talouksissa menneinä vuosisatoina.

Sadonkorjuuseen ja -käsittelyyn liittyi hyvin erilaisia tapoja eri puolella Suomea vielä minun lapsuudessani. Olen kasvanut osin Pohjois-Karjalassa, osin Etelä-Pohjanmaalla ja siksi osaan kertoa tavoista siellä. Pohjois-Karjalassa toimittiin (joskus 1960-luvulla siis) näin:

Kun marrassato alkoi olla korjattavissa, alkoi jännitys lasten keskuudessa tihentyä. Pienimmät eivät edes ymmärtäneet mitä odottaa, mutta se ei riemua haitannut. (Vähän niin kuin jotkut tehtaanjohtajat maailmalla odottavat napajäätiköiden sulamista ihan rentoina että jee. Hyvin sujuu!)

Vanhemmat lapset kertoivat nuoremmille ehdoin tahdoin arvoituksellisesti ja niin juhlallisin sanakääntein kuin osasivat, että kohta jotain todella jännää ja ehkä vähän vaarallistakin, mutta ah niin ihmeellistä! tapahtuu, ja sähköinen tunnelma tarttui penskasta toiseen kuin sikotauti.

Kaikki meistä koettivat näytellä isompaa kuin olimmekaan ja jokainen vähänkin taaperoa isompi koetti esittää maltillista, vaikka teki mieli remuta, hyppiä ilmaan ja hihkua. Rem! Hyp! Hihk!

Ja sitten tuli se kuukauden ehkä paras hetki!

Jonakin iltana (kai se oli enemmän jotain klo 17:n tai 18:n aikaa, mutta meille pienille jo ilta, kun oli pimeää) läksi marraspukki liikkeelle. Sen kuuli jo kaukaa: pahaäänisen, matalan töryytyksen, kun marraspukki puhalsi torveen, jossa oli itse asiassa varsin pelottava ääni, kun sitä nyt miettii.

(Sain myöhemmin tietää, että meidän tienoomme marraspukkina toiminut entinen kansakoulunopettaja ja jonkinlainen muka-radioamatööri käytti ”torvena” mm. hidastettua paristomagnetofonia, vanhaa tuubaa ja välillä kazoota, niin että vaikutus oli hyvin apokalyptinen.)

(Jos mietitte mitä tarkoittaa apokalyptinen, niin se tarkoitti (1960-luvun lapsilla) tilaa jossa jokin kiinnostaa, mutta samalla jännittää niin, että maha on kuralla; sitä menee peiton alle piiloon, mutta kuitenkin kurkkii sieltä.)

Koetan etsiä tähän Museoviraston äänitearkistolta joskus (luvan kanssa) kopsaamani marraspukkitorvitiedoston joka kuvaa varsion samanlaista ääntä, kuin oli meidän kylämme marraspukin ”torvi”. Älkää sitten pelästykö – me pelästyimme, joka vuosi!)

Marraspukki jöyryytteli ja röhisytti (siltä se kuulosti!) torvea aikansa, ja sitten alkoi kuulua ulko-ovelta, ja kohta jo porstuastakin armotonta jyskytystä.

Siihen aikaan maalla oli joka mökin ovenpielessä luuta portaiden lakaisemiseksi lehdistä ja kenkien putsailuun lumesta jne. Ja kun ei ollut ketään kotona, sen kertoi ulko-oven pöngäksi aseteltu luuta.

Luudanvarrella marraspukki jyskytti oveen ja huusi ”Tääällä haisee lapsilta!” ja romisteli sisään. Päällä sillä oli jotain vanhoja villapaidan- ja palttoonreuhuja ja säkeistä tehdyt, köysillä henkselöidyt housut. (Taas kiitos Museoviraston, linkitän vanhan marraspukkikuvan.)

http://yle.fi/progressive/pdf/olotila/MarraspukkiTiivis.jpg

Lyhyesti sanottuna marraspukki sitten kuulusteli lapset kiltteydestä, koulumenestyksestä jne. ja selitti, että äidille tulee paha mieli jos olet tuhma, ja sitten äiti ei saa nukutuksi, sinun tuhmuutesi takia!

Sitten marraspukki nauroi jotenkin pahaenteisesti – mutta jätti kuitenkin jonkin virtamiinipillerin, jota me herkkuihin täysin tottumattomat maalaislapset pidimme karamellinä – ja juuri siksi odotimme kovasti marrapukin tuloa, vaikka hän syyllistikin meitä aika lailla (Vaikka uskalsimme syödä ”namin” vasta kun aamu jo sarasti ja näki, ettei marraspukki lymynnyt enää maisemissa.)

Sitten toiselle puolelle maata.

Etelä-Pohjanmaalla, jossa vietin osan lapsuuttani, marraspukki väijyi tietämättämme ulkohuussin takana, ja kun siinä sitä sitten pikkupakkasessa hytisit yksinäsi hailean, 4,5 volttisen litteän taskulampun vaivalloisesti puolivalaiseman, jäisen huussin koleudessa, oli onni että istui jo vessassa, kun yhtäkkiä jysähti harjanvarsi huussin takaseinään ja kuului kaamea töräytys!

(Ratsuväen signaalikornetti minun eteläpohjalaiskyläni marraspukin tapauksessa. Pohjanmaan marraspukki saatoi myös ampua ilmaan ”pistoolilla” joka oli rautasahoitse tehty haulikosta. Haulikkopistoolin laukaus on muuten erittäin raikas ääni kuultuna kuulaassa pikkupakkasessa yllättäin, ammuttuna huussin takana noin 30 cm päässä omasta päänupista, äänisuojana vain huussin ohut lautaseinä)

Kornetin karjaisuja ja haulikkopistoolinlaukausta seurasi ärisevä huuto: ”Marraspukki tuloo ja panoo krätyysek knöösät ja mölömät ja muuk kräpänäk kurihin n'otta paukahtaa!”

Ja silloinkos sitä säntäsi huussin ovi melkein saranoilta lentäen pakoon, mutta ei auttanut – saman tien piti nöyrtyä tulemaan karjakeittiöön, missä marraspukki tavan mukaan piti yhden kynttilän valossa lasten kiltteyskuulustelun. Pohjoiskarjalaisen marraspukin tapaan Pohjanmaan pukki selitti, että taivas suunnilleen putoaa niskaan, jos ei ole virheettömän kiltti, ja että kaikki maailman harmit johtuvat lasten tuhmuudesta ja siitä tulee nimenomaan äidille paha mieli!

Kyllä siinä vannoi itselleen tulevansa kiltiksi, ettei maailma kaadu päälle itsen pahuuden ja tuhmuuden takia ja mene äidiltä unet kun miettii lapsen huonoutta!

Pohjalainen marraspukki jätti porstuaan varta vasten alustaksi etukäteen asetellun nenäliinan päälle yhtä monta ”namia”, kuin talossa oli lapsia – mutta varoitti ja sanoi että täydellisen kiltin lapsen suussa ne ovat ihaninta namia, mutta pahan lapsen suussa ne muuttuvat heti myrkyksi! (N'otta varmistakaa jotta t'ootta aivan enkeleitä ennen kum maistamahan rupiatte!”)

Niin varma oli pohjalainen marraspukki lasten ankarasta itsekritiikistä, että serkkuni mukaan eteläpohjalaisen marraspukin namit olivat milloin koipalloja, milloin jotain lehmien lääkkeitä, koska pukki (aivan oikein) oletti ettei yksikään lapsi ole niin varma synnittömyydestään että söisi namin.

Toinen pohjalaiserkkuni kertoi kerran maistaneensa, tai pikemminkin nuolaisseensa tällaista ”namia” ja kun se maistui kemialliselle ja kamalalle, pitkälle kevääseen hän pelkäsi kuolevansa ja joutuvansa kadotukseen sen vuoksi.

Marraspukin käynnin jälkeen me (varsin kiltit lapset) olimme kuin Suomen sotaväen kadetteja Tsaarin armeijassa, kilttejä kuin suklaaenkelit!

Silloin marrassato oli jo korjattu ja kuilennettu. (Minulla on jossain vanha kuva kuilennetuista martaista joita pidän kämmenellä; hakaneula on jonkinlaisena mittakaavana siinä myös. Koetan etsiä sen tähän linkkinä. Otettu muistaakseni Pielisjärven kotiseutumuseolla.)

http://yle.fi/progressive/pdf/olotila/Martaita_kammenella_mittakaavana_hakaneula.jpg

Juhlallisessa saatossa kuilennetut martaat tuotiin kylän isoimman talon pirttiin (ei sentään saliin), laitettiin lakanan päälle näytille keskelle pirttiä nostetulle pitkälle pöydälle, ja väki liittyi käsi kädessä pyörimään piiriä kuilennettujen martaiden ympärillä, laulaen marrasviisuja. Valitettavasti olin liian pieni niiden sanoja enää nyt muistamaan.

Jossakin kuulemma tuotiin sahtia pöytään, mutta ei meillä, johtuen Pohjois-Karjalan suvussa siitä, että se ei oikein kylällämme ollut tapana, ja eteläpohjalaisessa suvussani siksi, että absolutisti pappani oli pilamielessä joskus vastoin tahtoaan juotettu mehuun upotetulla pirdulla niin juovuksiin että mummoni oli joutunut vetämään hänet vesikelkalla kotiin, ja tuon häpeän seurauksena ei talossa oikein suvattu muidenkaan alkoholijuomia, saati omia.

Ilonpito oli silti estotonta. Eteläpohjalaisia kuvataan jäyhiksi, missä on pointtinsa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö siellä olisi huumoria. Naurun rätkätys kuului niin karjalaisten kuin eteläpohjalaisten sukulaisteni luona, kun martaiden kuilentamista juhlittiin, aamuyöhön.

Silti seuraavana aamuna piti kiskoutua ylös ennen kukkoa, sillä vanhan tavan mukaan kuilennetut martaat piti saada närvättäväksi niin, ”ettei yksikään silmäpari näe niitä matkalla närväämöön”.

En ikinä unohda sitä, miten vastasatanut lumi narskui kenkien alla yhtenä vuonna (1962?), kynttilälyhdyt käsissä kulkevan martaidennärväyssaattueen marssiessa aamunkähmässä eteenpäin kun satuin, minä onneton, vilkaisemaan purilailla kannettavaa, peiteltyä marrassaavia, ja tuuli heilautti millä lie juureksilla mustaksi värjättyä lakanaa, jolla saavi oli verhottu, ja minä kurja näin vilauksen martaista, jotka oli kyllä kuilennettu ja lauluin ja runoin yötä myöten ”lepytelty” - mutta ei vielä närvätty, ja siitä paikasta iski kauhu sydämeen, että nytkö menee koko vaivalla korjattu ja käsitelty sato pilalle sen takia, että minä räähkä en malttanut pitää silmiäni suunnattuna maahan tai tien reunoille.

Koetin siinä kummitätiäni nykiä kädestä, että minulla on asiaa, mutta hän vain laittoi sormen pystyyn suun eteen ja suputti, ”Hiljaa, ettei tule kirousta taloon!”

Ette arvaa ahdinkoani – ette vaikka kuinka kuvittelisitte!

Marraspukki oli vain alkua jokavuotisille, juhlalisille tapahtumille, joita pienessä kylässä olisi hyvinkin voinut kutsua karnevaaliksi, ja nyt minun virheeni takia talon ja kylän ylle oli lankeamassa kirous koko sille ihanalle juhla-ajalle ja mikä vielä surkeampaa, kirous epäilemättä tulisi koko kuilennettujen martaiden sadon ja siitä riippuvien tulojen turmioksi!

Olin viemässä ruuat monen perheen suusta, itkettämässä monta, monta äitiä tuhmuudellani – ja

(hetkinen.)

Veljeni pistäytyi tuomaan avainta, kysyi mitä kirjoitan ja nyt väittää, että marraskuun nimi ei tule martaista, marrassadosta tms. ollenkaan vaan aivan muusta. (Pieni hetki vielä.)

(No niin, outoa.)

Veljeni katsoo kännykkää ja sanoo että muisti oikein, että kuukauden nimi tulee siitä, että ruohovartiset kasvit kuolevat siihen aikaan vuodesta ja tulevat martaiksi. Siitä marraskuu. Muka.

(Nyt se haluaa että katson itse.)

Perhana. On se niinkuin se sanoo.

(...)

Miten voi olla että minä niin elävästi muistan, miten oli niitä marrasjuhlia ja pukkeja ja muita. Ja kun vielä kuvankin otin! Outoa!

Tätä täytyy nyt miettiä ihan tosissaan. Miten voi muistaa niin tarkasti niin väärin!!

Mutta tämä vain vahvistaa sitä, että monia yliluonnollisia voimia piilee keskellämme.

Ja monia luonollisia! Niistä jälkimmäisistä on linkki tässä, siinä on monta kohtaa jotka on kuin sanasta sanaan marraspukin puhetta:

http://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/255078-kehityspsykologi-ala-manipuloi-edes-vasyneena-lapsen-tunteita

Jään vielä miettimään tätä. Mutta!

Teille hauskoja marrashetkiä ja valoisaa tulevaisuutta, kunhan tämän tilapäisen pimeyden voitamme naurettavan helposti!

Toivoo!

mk

Kommentit
  • Luurailijat

    Omat haasteensa on siinä, jos puolet on näkymättömiä.

    Ken kurja olisi sattunut muutoshetkellä olemaan kelteisillään, hän joutuisi pysyttelemään ilkialastonna, jos mieli pysyä muiden huomaamattomissa..

  • Yhtenä hetkenä vain

    Yksinäisyys was here.

    Hiukan oli kepakko lyhyt tökkimiseen ja tutkimiseen, mutta kuivuuttaan kalahteli kivasti, kun sen sivulla kepitteli ison kiven kylkeen.

  • Kopioelämää

    Monenlaista saisi aikaan vaikka jo 150 miljardilla.

    "Ilomantsilaisbaarista poistuvien humalikkaiden ad hoc kännirallatuksistakin jouduttaisiin maksamaan tekijänoikeusmaksu"

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat

  • Luurailijat

    Omat haasteensa on siinä, jos puolet on näkymättömiä.

    Ken kurja olisi sattunut muutoshetkellä olemaan kelteisillään, hän joutuisi pysyttelemään ilkialastonna, jos mieli pysyä muiden huomaamattomissa..

  • Yhtenä hetkenä vain

    Yksinäisyys was here.

    Hiukan oli kepakko lyhyt tökkimiseen ja tutkimiseen, mutta kuivuuttaan kalahteli kivasti, kun sen sivulla kepitteli ison kiven kylkeen.

  • Kopioelämää

    Monenlaista saisi aikaan vaikka jo 150 miljardilla.

    "Ilomantsilaisbaarista poistuvien humalikkaiden ad hoc kännirallatuksistakin jouduttaisiin maksamaan tekijänoikeusmaksu"

  • Koulun hiihtopäivä (!!)

    Näin riivaa Saatana meitä, opinahjojen avulla.

    Pieni hiihtäjäparka uursi latua niin syvällä monimetrisessä hangessa, ettei sieltä hanki-urasta illalla hiihtäessään nähnyt kuin noin 2° kapean viirun tähtitaivasta, jos pipo silmillä edes jaksoi yrittää katsoa lumisesta ”ojastaan” ylös kuin Oscar Wilde.

  • Pieniä lämmön pilkahduksia

    Itsen varhaiskasvattumismuistelua, vaatimattomin annein.

    Koska noihin aikoihin ei ollut tietokoneita, nettiä, eikä paljon mitään muutakaan (paitsi verot, sairausvakuutustoimisto, invaliidien kioski, perunannosto, kuolema ja poliisi), piti lapsena keksiä jotakin tekemistä, että olisi ollut jotakin tekemistä.

  • Täti

    Erinomaisesta tädistään kertoo hra Kajo.

    Jos olisi aikoinaan pidetty täteyden olympialaiset, minun kelpo tätini olisi voittanut kaikki mitalit, ja yleisöäänestyksen.