Hyppää pääsisältöön

Kööpenhamina Andersenista Høegiin

Kirjoja Kööpenhaminasta
Kirjoja Kööpenhaminasta Kuva: Yle/JP Pulkkinen kööpenhaminan kirjat

Halusin saada Ikuiset kaupungit -sarjaan yhden pohjoisen kaupungin - tai kaupungin, joka on portti pohjoiseen. Täältä katsoen tietenkin portti etelään. Yksi avain löytyi Copenhagen Noir –kirjasta, jossa oli norjalaisen Gunnar Staalesenin tarina Last Train from Central Station. ( En tiedä alkukielistä nimeä. Staalesen on julkaissut kirjoja vuodesta 1969 ja ensimmäinen rikoskirja ilmestyi 1975. Niitä on itse asiassa jokseenkin sama määrä kuin Noir-sarjan kirjoja eli noin viisikymmentä.) Varsinainen löytö oli Varg Veumin tunne, että hän on norjalaisena tullut toiseen maailmaan. Helppo samastua suomalaiselle. Kööpenhamina - lähellä ja kaukana.

Tyypillisiä epäiltyjä kirjallisuuden ja Kööpenhaminan suhteessa minulla tietysti oli. Halusin jotain H.C. Andersenilta, Søren Kierkegaardilta ja muistikuvani mukaan jossain Peter Høegin novellissa on Niels Bohr. Lisäksi muistelin, että toisen maailmansodan jälkeen moni amerikkalaisen jazzzin suuruus soitti ja muutenkin viihtyi Kööpenhaminassa. Näillä oli tarkoitus kasata 20-minuuttinen, jossa on kiehtovia yhteyksiä ja yhteensattumia, ajallista ja ajatuksellista syvyyttä ja kielellistä ja musiikillista aistillisuutta. Liikettä.

Alun kaupunkimotto tuli taas Jane Jacobsin kirjasta The Death and Life of Great American Cities (1961). Vuoden 1993 laitokseen Jacobs kirjoitti uudet alkusanat, joissa hän siteerasi Herakleitoksen ajatusta kaiken virtaamisesta, ja liitti sen kaupunkeihin.

Andersenin Pienestä tulitikkutytöstä (Den lille Pige med Svovlstikkerne, 1845; suom. Maila Talvio)muistan nähneeni elokuvaversion, mutta muistikuvat ovat huteria ja sekaantuneet keskenään niin etten edes ole varma onko kyseessä animaatio, kuten tämä Disneyn juttu vuodelta 1937.

Youtubea selaamalla eniten kolahti tämä varhaisin versio vuodelta 1902. Siinä on vain olennainen ja kaikki kuvat ovat väkeviä.

Karen Blixenin teksteistä oli vaikea löytää erityisesti Kööpenhaminaa kuvaavia jaksoja. Yksi sellainen on tarinassa Helsingörin perhejuhla (Et Familieselskab i Helsingør kokoelmasta Syv fantastiske fortællinger, 1934; suom. Eija Palsbo, kokoelmissa Seitsemän salaperäistä tarinaa, WSOY 1956 ja Suuret tarinat, WSOY 1985). Antonio Muñoz Molinan upeassa romaanissa Sefarad (2001; suom. Tarja Härkönen, Tammi 2007) on Kööpenhaminaan sijoittuva jakso, jossa vilahtaa myös Kierkegaardin patsas. Vihamielisen kaupungin ympäröimä ”ihmisiä kartteleva erakko” sopii anekdootiksi Muñoz Molinan kirjaan, joka kertoo juutalaiskohtaloista pitkin Euroopan 1900-luvun historiaa.

kierkegardin patsas
kierkegardin patsas Kuva: Yle/commons wikimedia.org kierkegaard

Kierkegaard-katkelma löytyi kirjailijuutta esittelevästä muistelosta Synspunktet for min Forfatter-Virksomhed: En ligefrem Meddelelse, Rapport til Historien (kirj. 1848, julkaistu postuumisti 1859), ja toinen tietoverkon lukuisista sitaattikokoelmista, alkuperäistä lähdettä en tiedä, ehkä se löytyy vaikkapa Torsti Lehtisen kirjasta Sören Kierkegaard, intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi (Arktinen banaani 2013).

Tuore suomennos Ikuisuusvuonon profeetat (Profeterne I Evighedsfjorden, 2012; suom. Katriina Huttunen, Tammi 2014), toi Kim Leinelle Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2013, hän on tässä siten Kjell Westön edeltäjä. Leine (s. 1961) on muuten syntynyt Norjassa ja muuttanut teini-ikäisenä Tanskaan. Kirja lähtee liikkeelle norjalaispappi Morten Falckin startatessa vuonna 1787 kohti Grönlantia lähetystyöhön. Kööpenhamina on tällä riipivällä matkalla välietappi, eikä tunnelma muutu autuaammaksi, kun Falck palaa 1795 Kööpenhaminaan. ”Ihmiset parveilevat hänen ympärillään ja osoittelevat. Hän näkee savun kohoavan Nikolauksen kirkosta, mutta on vaikea sanoa onko savu peräisin kirkosta vai läheisistä taloista. Kirkko ei ole vaarassa, joku sanoo. Se on selvinnyt vuoden 1728 tulipalosta ja selviää tästäkin nyt kun meillä on enemmän ja parempia ruiskuja.” Kaupunki palaa, 909 taloa tuhoutuu, niin myös Nikolauksen kirkko.

Kirkoista puheen ollen: arkistosta löytyi katkelma vuodelta 1952, jossa Kööpenhaminan merimieskirkon vihkimistilaisuudessa on edustus kaikista pohjoismaista. Paikalla on myös helsinkiläispappi Daniel Orädd (1894-1965), jonka saarnasta käytin palasen. Orädd kirjoitti Suomen merimieslähetysseuran julkaiseman kirjan Merelle (1950). Mahtaako siinä olla tietoa rahtihöyrylaiva SS Savonmaan haaksirikosta Skagerrakissa 1937, kun 26 hengen miehistö menehtyi? Tuolloinen merimiespastori Orädd piti puheen luotsialukselta ja siunasi vainajat Suomesta tuodulla maalla.

Viisikymmenluvulle sijoittuu myös ääninäyte Niels Bohrista, joka ylistää kollegaansa, 75-vuotiasta Einsteinia.

Bohr ja Einstein 1925
Bohr ja Einstein 1925 Kuva: Yle/commons wikimedia.org niels bohr ja albert einstein

Peter Høegin novellikokoelmassa Kertomuksia yöstä (Fortaellinger om natten, 1990; suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 1995) Bohr elää vuotta 1929. Koko tuo Høegin kirja, kaikki sen kahdeksan kertomusta sijoittuvat 19. päivään maaliskuuta 1929, en tiedä tarkalleen miksi (miksipä ei?), mutta häneen liittyvä tarina Tutkimus rakkauden kestävyydestä tuo yhteen yhteensopimattomia elementtejä, teoreettisen fysiikan ja rakkauden.

Toinen ja kolmaskin Høegin kirja olisi voinut tulla osaksi tätä jaksoa, joka oli siihen liian lyhyt. Smilla Jaspersen asuu Kööpenhaminan sataman vieressä valkoisista betonielementeistä rakennetussa vuokratalossa, joka on saanut palkinnon Pääkaupungin kaunistamisyhdistykseltä. Hän itse nimittää sitä Lobotomiaksi. Pieni Esaias on kuollut, mutta Smilla, joka on grönlantilainen ja osaa lukea jälkiä lumessa, uskaltaa kyseenalaistaa Esaiaksen kuolemaa tutkivien poliisien toimet. Ja kirja on tietysti Lumen taju (Frøken Smillas fornemmelse for sne, 1992; suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 1993), dekkarin keinoja upeasti käyttävä tarina, jonka aloittaminen kuuden kirjan Jo Nesbø –putken jälkeen kertoi paljon kaunokirjallisuuden ja formaattikirjallisuuden eroista. (Minä siis pidän Harry Hole –kirjoista kovasti.) Tommi Melender käytti jossain yhteydessä sanoja ”writing” ja ”typing” kuvaamaan eroa.

Ben Webster soittaa
Ben Webster soittaa Kuva: Yle/commons wikimedia.org ben webster

Høegin kirjassa Hiljainen tyttö (Den stille pige 2006; suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2007) Kööpenhamina on kulissina, Kasper Krone päähenkilönä ja Bachin musiikki keskeisenä tekijänä. Tässä ohjelmassa siirrytään kuitenkin jazziin. Soitettua musiikkia Ellingtonin It Don’t Mean a Thing –tunnarin lisäksi Niels-Henning Ørsted-Pedersenin Basses Three-O, Earl “Fatha” Hinesin Copenhagen ja Ben Websterin esittämä I Got It Bad. Kööpenhaminan ja amerikkalaisten jazzmuusikkojen yhteys löytyy Stuart Nicholsonin kirjasta Is Jazz Dead? (Or has it moved to a new address) (2005), joka sisältää runsain mitoin ylistystä pohjoismaiselle jazzille. Varsinainen proosapala löytyi Geoff Dyerin kirjasta But Beautiful (1996). Se sisältää Dyerin dramatisoimia (prosatisoimia?) tarinoita jazzin legendojen vaiheista. Dyer on kirjoittanut yleisesti tiedettyjen tapahtumarakenteiden eli luurangon ylle lihaa, verisuonia, hermoston ja kommunikaatiota. Hänen tarinoissaan Duke Ellington ja Harry Carney kulkevat keikkamatkoilla, Thelonious Monk ja Nellie elelevät kotioloissa ja Ben Webster soittelee Kööpenhaminan satamassa.

Loppusanat Köpis-jaksossa saa Lassi Nummi (Taata Sillanpää vilahtaa esiin jo aiemmin - vai voiko ääninäytteestä käyttää sanaa vilahtaa?), jonka mainio matkapakina Kun minä kotoani läksin tuo kirjailijan Kööpenhaminaan läpi Itämeren. Lassi oli hieno kirjailija oli kyseessä runo tai pakina. Olisin mielelläni pannut mukaan koko myrskykuvauksen, mutta se meni hieman ohi aiheesta ja sitä paitsi oli tämä kesto, max 19’30”. No, jossain toisessa yhteydessä ehkä.

terveisin täältä kirjahyllyjen välistä
J.P. Pulkkinen

Ikuiset kaupungit, toinen jakso Kööpenhamina Andersenista Høegiin Yle Radio 1:ssä ma 10.11. klo 17.20

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri