Hyppää pääsisältöön

Barcelona Mendozasta Orwelliin

Kirjoja Barcelonasta
Kirjoja Barcelonasta Kuva: Yle/JP Pulkkinen barcelona-kirjoja

"Se on aina vain silkkaa operettia. Ensin se oli löyhäpäisten ja romanttisten vallankumouksellisten paratiisi. Nyt se on tekosotilaiden paratiisi." Tämä Ernest Hemingwayn kuvaus sisällissodan aikaista Barcelonasta hyppäsi esiin kun aloin materiaalin haravoimisen Ikuisten kaupunkien Barcelona-jaksoa varten.

Hemingwayn omasta sankarillis-miehekkäästä toiminnasta Barcelonasta aina Afrikkaan on toki siitäkin olemassa mielipiteitä, mutta toisaalta tämä Barcelonaa koskeva kesyttömyys, värikkyys ja ennustamattomuus on aina mielenkiintoista. Varsinaisesti sain kimmokkeen lisätä Barcelonan yhdeksi Ikuisten kaupunkien matkakohteeksi luettuani Eduardo Mendozan Ihmeiden kaupungin (La ciudad de los prodigios, 1986; suom. Matti Brotherus, Tammi 1989), joka onkin Barcelonan historiaa 1888-1929 ajatellen varsinainen magnum opus, värikäs ja tolkuttoman hauska. Ei kannata myöskään unohtaa kahta muuta suomennettua Mendozan kirjaa. Tulvan vuosi (El año del diluvio, 1992; suom. Tarja Härkönen, Tammi 1999) on paljon pienimuotoisempi ja Ihmeiden kaupunkiin verrattuna hienovireisempi juttu. Se sijoittuu 50-luvun Kataloniaan, pääosassa on nuori nunna, sisar Consuelo, joka viedään vuorille hoitamaan sinne paennutta tasavaltalaississiä. Kissatappelu - Madrid 1936 (Riña de gatos. Madrid 1936, 2010; suom. Matti Brotherus, Tammi 2012) puolestaan sijoittuu taas sisällissotaan, mutta näyttämö on, niin kuin nimi kertoo, Madrid.

Mendozan Kissatappelu ja Tulvan vuosi
Mendozan Kissatappelu ja Tulvan vuosi Kuva: Yle/JP Pulkkinen eduardo mendozan kirjoja

Hemingwayn Kenelle kellot soivat (For Whom The Bell Tolls, 1940; suom. Tauno Tainio, Tammi 1944) ja varsinkin George Orwellin Katalonia, Katalonia (Homage to Catalonia, 1938/1953; suom. Taisto Nieminen, WSOY 1991) olivat ne kirjat, joihin ensin tartuin, kun halusin etsiä jotain kaunokirjallista Barcelona-kuvausta. Hitorioitsija Anthony Beevor kuvaa piikikkäästi Hemingwayn kaltaisten "sotaturistien" toimintaa kirjassa Taistelu Espanjasta (The Battle for Spain, 2006; suom. Matti Kinnunen, WSOY 2006).

Anthony Beevor
Anthony Beevor Kuva: Yle/JP Pulkkinen anthony beevor: taistelu espanjasta

Jotkut kävijät "lainasivat usein kiväärin tai jopa konekiväärin ja ampuivat sillä muutaman laukauksen kohti kansallismielisten asemia. Ernest Hemingway oli lajista hyvä esimerkki." Niin kuin Beevor toteaa, "älymystön tasavallalle antama tuki oli yleensä enemmän moraalista kuin käytännöllistä" ja toisaalta esimerkiksi Hemingway oli individualisti "joka uskoi kurin olevan hyväksi kaikille muille". Mielenkiintoinen on Beevorin ajatus, että Hemingwayn romaanissa Espanjan sisällissodan alta paistaa Yhdysvaltain sisällissota.

Joris Ivensin ohjaama dokumenttielokuva Spanish Earth on Hemingwayn ja John Dos Passosin käsikirjoittama. Hemingway itse on kertojana.

Hyllystä löytyi myös jostain heräteostamani irlantilaisen Colm Tóibínin kirjan Homage to Barcelona. Tuntuu siltä kuin olisi kaksi Espanjan sisällissotaa, Tóibín kirjoittaa. Se, josta kirjoittavat mm. Hemingway ja Orwell, W.H. Auden ("What's your proposal? To build the just city? I will./I agree. Or is it the suicide pact, the romantic/ Death? Very well, I accept, for/I am your choice, your decision. Yes, I am Spain." - W.H. Audenin runosta Spain) ja Stephen Spender, ja sitten sota niille, jotka asuvat tuossa sodan aikanaan repimässä maassa ja joutuvat elämään sen seurauksien keskellä. Tämä tuntuu suomalaisittain tutulta. Sisällissota on englantia puhuvalle maailmalle kuin kansansatu, jossa nuoruus ja rohkeus, vakaumus ja mielikuvitus rusentuvat pimeiden ja julmien voimien alle, kirjoittaa Tóibín.

Manuel Vazquez Montalbanin muistolaatta
Manuel Vazquez Montalbanin muistolaatta Kuva: Yle/commons wikimedia.org manuel vazquez montalban

Kirjailija Manuel Vázquez Montalbán(1939-2003) oli hyvä esimerkki edellisestä. Jumalten peli (El delantero centro fue asesinado al atardecer, 1989; suom. Jyrki Lappi-Seppälä. Loki-Kirjat 2006) on Pepe Carvalho -dekkari, josta löytyisi Barcelona ja futista, sen tiesin, mutta en tiennyt, että Montalbánin isä oli sodan jälkeen viisi vuotta vankilassa, ja että Montalbán oli itsekin vuosia vankilassa 60-luvulla eikä sen jälkeen kirjoittanut tai puhunut sodasta.

Mendozan kirja oli joka tapauksessa se ehdoton löytö. Missään muussa teoksessa ei löydy sitä samaa kerronnan iloa, anarkistista hervottomuutta ja taitoa, jonka olen löytänyt elokuvista, etenkin kahden tunnetuimman espanjalaisen ohjaajan, Luis Buñuelin ja Pedro Almodóvarin leffoista. Tietyt Buñuelin ja Almodóvarin elokuvat tulivat mieleen silloinkin, kun luin Juan Goytisolosta(s. 1931). Kollega Carlos Fuentes näkee Goytisolossa yhteyksiä James Joyceen ja Jonathan Swiftiin, kahteen maanpakolaiseen, jotka elivät sortajansa kielessä. Goytisolo pitää mentorinaan Jean Genet’tä. Ensitapaamisella ranskalainen sanoi Juanille: “sä olet hintti, eikö niin?” Goytisolon omaelämäkerrallinen Señas de identidad ilmestyi 1966 ja siitä lähtien hänen kirjansa olivat kiellettyjä Espanjassa Francon kuolemaan saakka.

Barcelonalaissyntyisen Goytisolon elämänvaiheet ja kritiikki nationalistis-macholaista Francon Espanjaa kohtaan saavat ymmärtämään kirkkaasti, miksi Buñuel ohjasi sellaiset elokuvat kuin Kulta-aika ja Viridiana, miksi Almodóvar elokuvansa Huono kasvatus.

Reissussa, itse asiassa eräässä barcelonalaisessa baarissa huomasin, että Lonely Planetin Barcelona-oppaassa luetellaan kunnioitettava määrä katalaanikirjailijoita. Kärjessä Ramon Llull (1235-1315) ja katalonialaisten ensimmäiseksi eurooppalaiseksi romaaniksi mainitsema Joanot Martorellin (n. 1405-1465) Tirant lo Blanc. 1900-luvun kirjailijoista mainitaan Mendoza, Montalbán ja Goytisolo, mutta myös paljon muita:

Jorge Semprún
Jorge Semprún Kuva: Yle/JP Pulkkinen jorge semprún

Jorge Semprún, jolta on suomennettu neljä teosta. Hyvästi kesiemme aurinko… (Adieu, vive clarté..., 1998; suom. Irma Koistinen, Like Kustannus, 2003) olisi ollut kelpo lisä sisällissodan kuvauksiin; José Luis Sampedro, Terenci Moix, Enrique Villa-Matas, Montserrat Roig ja Xavier Moret, joita ei tietääkseni ole suomennettu. Quim Monzo (s. 1952) on kirjoittanut yli 20 teosta, joista on suomennettu Koskettava murhenäytelmä (La magnitud de la tragèdia, 1989; suom. Anu Partanen, Like 1993). Monzo oli muuten käsikirjoittajana Bigas Lunan herkullisessa elokuvassa Kinkkua, kinkkua. Mainittakoon vielä, että yritin lukea myös Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjoa (La sombra del viento, 2001; suom. Tarja Härkönen, Otava 2004), mutta se jäi kesken, ehkä siksi, että kirjoja on paljon ja elämä lyhyt. Tosin luin esimerkiksi Orhan Pamukin Istanbulin loppuun saakka, vaikka sen kohdalla esiintyi oudosti samoja oireita kuin Zafónia lukiessa. Nobel saattoi vaikuttaa.

Jos muuten menette Barcelonaan, käykää kurkkaamassa Ramblan lähellä, Carrer de la Guàrdialla sijaitsevaa baaria nimeltä La Concha. Valaistus on punakeltaista, seinät täynnä elokuvapotretteja. Tarkemmin katsoen jokaisessa 250 kuvassa on Sara Montiel (1928-2013), tähti menneisyydestä. Tämä Ikuisten kaupunkien jakso soikoon hänen muistolleen. Knoppina todettakoon, että Almodóvarin elokuvassa Huono kasvatus Gael Garcia Bernal esittää drag-roolissa hahmoa nimeltä Zahara, jonka pohjana on Sara Montiel.

Lopuksi musiikki:
Earl Hines: I Ain’t Got Nobody
Orlando Consort: Kyrie messusta Nunca fué pena mayor, säv. Juan de Urrede
Bradien: Nemuroso
Blind Willie Johnson: Dark Was the Night, Cold Was the Ground
Abdeslam Khaloufi: Ayla jarhatni
Angelo Badalamenti: Torch Theme, musiikkia Barcelonan olympialaisiin

Barcelona Mendozasta Orwelliin, 3/8 osa Ikuiset kaupungit -sarjaa Yle Radio 1:ssä 17.11. klo 17.20.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri