Risto Kuusisto
Yle
On synkkä ja myrskyinen yö. Katselet kotona pelottavaa leffaa, kun kuulet että joku ryskyttää ovellesi.
Aivomme ovat tuhansien vuosien kehityksen tulos, mutta ne eivät ehkä sittenkään ole vielä kehityksessään yhtä pitkällä kuin me luulemme.
Sydämesi pomppaa ja saa uuden kiihtyvän sykkeen. Lihaksesi jännittyvät saman tien, keuhkosi avautuvat ottamaan lisähappea ja kainaloihisi kirahtaa hiki. Elimistösi hälyttää uhasta lisäämällä vereen hormoneja, sokereita ja rasvahappoja. Uskomuksista huolimatta elimistö ei jähmety, vaan nyt se on valmiina tositoimiin!
Avaat oven. Autojen valot nuolevat avoinna olevaa ovea. Katsot alas. Jaloissasi on käärme!
Mistä johtuu, että lähestyvä auto, joka olisi voinut syöksyä ovesta sisään saaden aikaan kuolemaa ja tuhoa ei säikäytä sinua läheskään yhtä paljon kuin käärme jaloissasi?
Aivomme ovat tuhansien vuosien kehityksen tulos, mutta ne eivät ehkä sittenkään ole vielä kehityksessään yhtä pitkällä kuin me luulemme.
Suomalainen ei ole metsäläinen – aivomme eivät sitä vielä tiedä
Suurimman osan evoluutiostamme me ihmiset olemme eläneet jatkuvan luonnonuhan ympäröiminä metsästäjä-keräilijöinä. Maanviljelyn levittyä Suomessa voimallisemmin vasta pronssikaudella (n.1500 eaa.), villieläinten ja luonnonuhka alkoi vähentyä. Tämän päivän maalainenkin pääsee myrskyä suojaan kodin lämpöön. Harvoin hän kohtaa enää sutta, käärmettä tai karhua. Siksi esimerkiksi villieläinten aiheuttamat pelot ovat vahvassa epäsuhdassa tämän päivän todellisiin uhkiin, kuten liikenteeseen.
Ensimmäiset nisäkkäät joutuivat elämään käärmeiden ja villieläinten ympäröiminä. Siten ne oppivat myös pelkäämään käärmeitä, joista osa oli myrkyllisiä. Tukholman Karoliinisen instituutin tutkimuksen mukaan tällainen primitiivinen pelko on jäänyt elämään vielä nykyihmisissä.
Vaistoissamme vaikuttavat siis edelleen samanlaiset pelot kuin metsästäjä-keräilijä suomalaisillakin, olivat ne sitten aiheellisia tai eivät. Ei ihminen nytkään pelotonta aikaa elä - kyllähän maanjäristyksiä, sotia ja ryöstäjä tapahtuu edelleen. Silti suomalaisen todennäköisyys joutua niiden uhriksi on hyvin pieni. Niinpä monet ovat nykyajan vaaroista enemmän huolissaan kuin todella pelkäävät niitä.
Tarve pelätä jotain
Ihmisellä on ilmeisesti perustarve saada pelätä, koska mitä turvallisemmaksi ajat ovat tulleet, sitä enemmän viihde tarjoaa ihmisille mahdollisuuksia pelkoon. Olemme oppineet siirtämään pelkojen lähteeksi kuvia kauhuleffoista. Katselemme uutisia ja etsimme niistä uusia pelonaiheita. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi hyvät uutiset eivät tunnu ihmisiä juuri kiinnostavan.
Liioittelemme vaarojen vaikutuksia. Muutaman sikainfluenssa- tai ebolatapauksen jälkeen puhumme jo maailmanlaajuisista epidemioista ja näemme mielessämme kasoittain ruumiita kotinurkillamme.
Varovaisuus on hyvästä, mutta pelko pahasta.
Amerikkalaisen kirjailijan ja turvallisuusasiantuntijan Gavin de Beckerin mukaan se, mitä pelkäämme on harvoin se, mitä uskomme pelkäävämme (käärmeet). Pelko lähtee siitä, mitä yhdistämme pelkoomme (käärmeen hyökkäys).
Pelkäämme käärmeitä, vaikka ne yleensä aina lähtevät ihmistä karkuun. Mutta mielessämme rakennamme näkymän, jossa käärme hyökkää, juuri kuten pelottavimmissa elokuvissakin. Pelkomme perustuu siis alkuperäiseen tarpeeseen pelätä jotain, jonka tyydyttämiseen käytämme tarinoita, joiden todenperäisyyden me kyllä järjellisesti ymmärrämme valheellisiksi.
De Becker puhuu myös siitä, miten varovaisuus on hyvästä, mutta pelko pahasta. Pelot johtavat pahimmillaan paniikkiin. ” Vuorikiipeily ja vesi eivät tapa – paniikki tappaa (de Becker)."
Ihminenhän tarvitsee kokemuksia voittaakseen pelkonsa.
Professori Raimo Lappalainen täsmentää, että liika varovaisuuskaan ei ole aina hyvästä, koska se johtaa välttämiskäyttäytymiseen. Ihminenhän tarvitsee kokemuksia voittaakseen pelkonsa. Jos taas pelkoa pitää pahana, niin huonoimmillaan silloin kieltää itseltään tunteen, joka kuuluu meihin jo luontaisesti ihmisinä. Tästä taas voi seurata paljon isompia ongelmia kuten välttämiskäyttäytymistä, lisääntyvää pelkoa ja muita henkisiä ongelmia.
PS.
Olen alkanut hyväksyä pelkoni ja antaa sille oman arvonsa.
Omakohtaisena opetuksena ymmärrän näistä sanoista seuraavaa. Olen päättänyt uhmata korkean paikan pelkoani tulemalla Ison Pajan 50 metriä korkeaa seinää alas. Teen sen osin siksi, että haen elämääni jännitystä ja pelkoa. Selviän itselleni asettamastani haasteesta muistamalla de Beckerin sanat paniikista, jotka ymmärrän niin, että ihminen saattaa hötkyillä paniikissa. Lappalaisen ajatuksia mukaillen olen alkanut hyväksyä pelkoni ja antaa sille oman arvonsa. Mindfullness-terapeutin Katariina Keinosen avulla olen valmistautunut kohtaamaan kaverini korkeuksissa.
