Hyppää pääsisältöön

Katalonialaisen sala-ampujan päiväkirjat

Kataloniassa järjestettiin sunnuntaina 9.11.2014 äänestys maan itsenäisyydestä. Äänestys oli muuttunut epäviralliseksi kyselyksi, koska se oli todettu espanjan perustuslain vastaiseksi. Vähän yli 80% kyselyyn vastanneista kannatti itsenäisyyttä, mutta koska osallistumisaste oli niin alhainen, jäi edelleen epäselväksi mikä on enemmistön tahto. Entinen katalonialainen, nykyisin espanjalaiseksi itseään kutsuva ja Madridissa toimiva teatterimies Albert Boadella on mm. Nobel-palkitun kirjalijan Mario Vargas llosan tavoin suominut katalonialaisten hanketta kovin sanoin. Näin Boadellan näkemyksiä esitteli jo joulukuussa 2012 Jyrki Palo:

Espanjalainen teatterimies Albert Boadella - kuuluisan Els Joglars - ryhmän perustaja - on kotoisin Espanjan Kataloniasta - siis sieltä, missä kansallismieliset yhä voimakkaammin vaativat omaa, itsenäistä valtiota.

Boadella on katalonialainen kiireestä kantapäähän. Hänen tekstistään paistaa läpi miten tärkeä ja rakas Katalonia hänelle on.
Boadella ei kuitenkaan halua itsenäistä Kataloniaa. Hän näkee Katalonian yhtenä Espanjan monista eri kulttuurialueista - ja hän puolustaa Katalonian kuulumista Espanjaan.

Suorapuheinen Boadella pitää kansallismielistä separatismia lähinnä hourupäisyytenä - folkloristisena hourailuna, kuten hän sanoo.
Hän itse sanoutui irti Katalonian nationalismista jo vuonna 2007 julkaistussa kirjassa "Adiós Cataluna" - hyvästi Katalonia.

Tuoreessa kirjassa "Diarios de un francotirador", eli Sala-ampujan päiväkirjat, Katalonia-teema on tiiviisti mukana -.
Päiväkirjamerkinnät ovat kolmen viime vuoden ajalta - ja vaikka Boadella kommentoi niissä laajalti elämää ja politiikkaa, me keskitymme tässä esittelyssä Kataloniaan.

Albert Boadella on nimittäin nationalistijohtoisen Katalonian tärkeimpiä toisinajattelijoita. Sen vuoksi hän on nyt, 69-vuotiaana, ammatillisessa maanpaossa Espanjan sisällä - hän on Madridissa suuren Teatros del Canal -teatterilaitoksen taiteellinen johtaja.

Katalonian itsenäisyysliikkeelle hänen nimensä on kirosana. Häntä solvataan kotiseudullaan petturiksi ja fasistiksi -. Kirjassaan hän suhtautuu tähän joko terävällä satiirilla ja ironialla, joka on ollut tunnusomaista pitkälle teatteriuralle - tai sarkastisesti:

"Mikään ei ole niin terveellistä kuin paeta sitä henkistä uskollisuutta, joka alitajuisesti kuuluu synnyinseutuun.
Minulla on ilo mielihyvin omaksua Katalonian Kansallisen Petturin kunniatitteli, jonka itse myönnän itselleni - katalonialaisten entisten maanmiesteni myötävaikutuksella."

Itsenäisyysmieliset Kataloniassa työskentelevät jatkuvasti voittaakseen ihmisiä puolelleen.
Muotia ovat kansalliset symbolit, ja kansallinen historia.
Oma tiedonvälitys on osa projektia. Muu Espanja esitetään Katalonian ryöstäjänä.
Vahvan itsehallinnon ansiosta espanjan kieli on syrjäytetty Katalonian kouluista - katalaani on nykyään myös hallitseva virkakieli -.
Albert Boadella oli - ja on - Katalonian kulttuurisen vapauden puolustajia - mutta viime vuosina hän on siirtynyt kirjoittamaan espanjaksi.
Boadellan mukaan kansallismielisyys on levinnyt Kataloniassa epidemiaksi asti.

Elokuun 2. päivä, 2009.

"Eläminen seudulla, joka on henkisen tautiepidemian vallassa, vaatii tiettyä strategiaa, että ei saisi tartuntaa.
Vielä pahempaa olisi, että ajautuisi vainoharhaisuuteen. Nimittäin siksi, että niin moni on taudinkantaja.
Et saa alkaa kuvitella, että virus on iskenyt koko väestöön - ja että joku, joka tuijottaa sinua tiiviisti kadulla, aikoo käydä kimppuusi, koska sinä et ole liittynyt alueelliseen hourailuun.
Selviytyminen vaarallisella vyöhykkeellä edellyttää välttämättä taktiikkaa, jonka ei pidä antaa herpaantua. Ensisijaista ja oleellista on seurustella vain immuunien kansalaisten kanssa.
Tämä on itsestäänselvää, mutta - ei niinkään helppoa, sillä sairaat saattavat usein vaikuttaa ulkoisesti arvostelukykyisiltä, järkeviltä, jopa sivistyneiltä (tosin viimemainittu on jatkuvasti vaikeampaa Kataloniassa).

Joten, juuri kun vähiten sitä odotat, ja alat jo ystävystyä - niin he äkisti laukaisevat, että ´Kyllä, mutta Madridissa on vielä huonommin´ - tai: ´Espanja ryöstää meitä´.
Luonnollisesti tämä oireen ilmaantuminen pakottaa sinut poistumaan nopeasti - ja vakuuttumaan siitä, että eristäytyminen on ainoa mahdollisuus välttää tartunta - tai joutuminen paranoiaan.
Sen jälkeen loppu onkin helppoa.
Pelkällä rutiinilla pystyy pysymään erossa seuraavista:

Katalonian tv
Katalonian radio
Katalonian yksityiset radiokanavat
Päivälehdet Avui-Punt sekä La Vanguardia
Valtakunnallisten lehtien Katalonian-aluepainokset
Verkkolehti e-Noticies
Ja lisäksi muutamat piiritason eritteet

Kaikki ne ovat Katalonian aluehallituksen julkista tukea saavia tiedotusvälineitä.

Helppoa siis. Näitä ohjeita noudattamalla (Kataloniassa) voi elää rauhallisena ja suojatussa yksinäisyydessä - kuten kuka tahansa kansalainen Alaskassa - sillä erolla, että ilmasto on siedettävämpi."

1960-luvun alussa, vielä teini-ikäisenä, Albert Boadella perusti teatteriryhmän Els Joglars - . Siitä tuli yhteiskuntakriittisen, satiirisen teatterin legenda -. Espanjan maineikkaimpia -.
Tämän vuoden syyskuussa Boadella hyvästeli Joglarsit - joka yhä on vahvasti voimissaan - ei tosin Kataloniassa, missä se edustaa maanpetturuutta - vaan muualla Espanjassa ja ulkomailla.
Boadella luopui Joglarsien johdosta juuri Katalonian kansallispäivänä, kun itsenäisyysmieliset marssivat Barcelonan kaduilla.
Kirjassa hän pohtii teatterinsa taivalta Francon oikeistodiktatuurista Katalonian nationalismin kasvuun.

Elokuun 3. päivä, 2009.

"Alkuvaiheen näyttämö-oikuissamme oli mukavaa vapauden tunnetta, jota siivitti tietty ymmärtämättömyys. Se salli ylilyöntejä.
Vapauden tunnetta lisäsi myös röyhkeytemme kulkea pitkin maailmaa kuin olisimme Espanjaa muuttamaan syntyneen sukupolven lähettiläitä.

Muutimmeko me todella jotain oleellista ?
Kun äskettäin kinasin asiasta erään kollegan kanssa, kyseenalaistin hänen ns. kumoukselliset toimensa diktatuuriaikana. Hän äyskäisi takaisin: ´Ja mitäs itse teit´.
Koska minulla on sitkeä taipumus kukkoilla, tokaisin lyhyesti: ´Perustin Joglarsit´.
Siinä nokituksessa on kieltämättä iso annos bluffia, mutta kuten Salvador Dali sanoi: ´valheissa on aina totta pohjalla´.

Nykyisin ajattelen, että meidän 50 teatterivuodessamme on ollut tärkeintä se, miten kehittyi ryhmän asenne ulkoisiin tapahtumiin.
Perustamismanifesti (vuonna 1961) johdatti meidät työskentelemään kansallisten vapauksien palauttamiseksi - siis katalonialaisten vapauksien, tietysti.
Kunnes (vuonna 2007) julkistin kirjan Hyvästi Katalonia - julkistus tehtiin laivassa merellä, jotta ei oltaisi Katalonian maaperällä.
Väliin mahtuu kehityskulku, joka liittyy vahvasti espanjalaisen yhteiskunnan muuttumiseen.
Joglarsien itse valittu maanpako (Kataloniasta) ei johdu vain ryhmän jäsenten omasta kehityksestä, vaan sitkeästi noudatetuista eettisistä ja taiteellisista lähtökohdista. Kyseessä on yksinkertainen ja tehokas taiteen periaate: uida vastavirtaan."

Boadellan mukaan Els Joglarsin yleisönsuosio perustui Francon aikana katalonialaisuuteen -. Ja hallituksenvastaisiin piikkeihin.
Francon kuoltua - Espanjan siirtymäkaudella - ryhmä otti tähtäimeen asevoimat.
Sitten maalitauluna oli kirkko - ja sitten demokratiassa nouseva uusi valta.
Lopulta satiiri suuntautui heimolaiseen nationalismiin, Boadella toteaa - ja ovet Kataloniassa alkoivat sulkeutua.
Kuuluisa, perinteikäs Els Joglars ei ole koskaan päässyt esiintymään Katalonian kansallisteatteriin.

"Kansallismielinen heimolaisuus osoittaa hegemonisen valtansa, kun se ajan myötä onnistuu karkottamaan yleisön, joka teatteriryhmällämme oli Kataloniassa.
Syy radikaaliin torjuntaan oli yhteisöllisyyden tabujen piikittely näyttämöllä.

Käänne oli seuraus uuden yhteiskunnan yksipuolisen ajattelun arvostelusta - ajattelun, joka kumpusi vasemmiston aatteellis-poliittisista asemista.
Niin kutsuttu edistys mytologioineen joutui töissämme pilkan ja satiirin kohteeksi.
Se merkitsi piikkien suuntaamista suureen osaan esitystemme yleisöstä. Mutta eihän teatteriin mennä nauramaan vain niille, jotka ovat ulkopuolella !"

Espanjassa, sekä Kataloniassa että Baskimaassa, radikaalit separatistit ovat vasemmistoa. Boadellan merkinnät ovat etupäässä parin kolmen vuoden takaa, jolloin Kataloniaa johti vasemmiston ns. tripartito.
Kirja ei ulotu tähän syksyyn, jolloin oikeistonationalistit kääntyivät separatismin linjalle.
Mutta jo vuosia ilmapiiri on ollut ahdas - Boadellalle sekä vaimolleen Dolors Caminalille - jonka kanssa nautituille aamiaisille Sala-ampujan päiväkirjat on omistettu.

Syyskuun 5.päivä 2009.

"Puhumme aamiaisella eilisestä välikohtauksesta. Joukko heimohallituksen pentuja haukkui meitä vihaisesti teatterin edessä.
Dolors ja minä vastasimme samalla mitalla. Kestimme haasteen tylyllä aroganssilla.
On ristiriitaista joutua tilanteisiin, jotka ovat kuin francolaisuuden ajoilta, mutta päälaelleen kääntyneinä.

Syystä tai toisesta minua nykyään kutsutaan sanalla ´facha´. Niin voi käydä Katalonian kaduilla.
Täytyy myöntää, ettei se minua pahasti loukkaa, koska osaan tulkita aiotun solvauksen tarkoitusperät.
Tietyissä tapauksissa se johtuu asenteestani nationalismiin.
Toisinaan kyse lienee siitä, että johdan nykyisin teatteria, joka kuuluu Madridin aluehallitukselle.
Ja joskus saan tämän tittelin innostuksestani härkätaisteluihin -.

Etymologisesti ´facha´ tarkoittanee fasistia.
Mutta en usko, että sanaa huolettomasti käyttelevät viittaavat sillä Benito Mussolinin (vuonna 1922) perustamaan liikkeeseen.
Tuskin myöskään fasismia kopioineeseen Hitlerin kansallissosialismiin, joka johti ihmiskunnan eräisiin kammottavimpiin vaiheisiinsa.

Enkä voi uskoa, että sillä tarkoitetaan marxilais-tsaarilaista fasismin versiota neuvostoimperiumissa, jonka tyrannia ja rikokset ulottuivat laajalle tällä planeetalla.

Jos termi yrittää osoittaa yhtäläisyyksiä Espanjan francolaisuuteen, niin se on täysin väärä.
Francon ja fasismin välillä oli yhtä paljon eroa kuin elävällä olennolla ja muumiolla.
Fasismi ja kommunismi pyrkivät luomaan uuden ihmisen, joka murtaisi kaikki siteet menneeseen - ja etenkin porvarilliseen perintöön.
Franco yritti pakottaa juuri päinvastaiseen. Palaamaan 1800-luvun vanhentuneisiin arvoihin. Näin nähtynä hänen väitetty fasisminsa oli pelkkä väärennös.
Se mistä kärsimme Espanjassa liki 40 vuotta, oli mauttomuuksien ja typeryyksien arvoon kohottamista despoottisilla ja usein rikollisilla menetelmillä.
Mutta se on ihan eri asia kuin fasismi."

Boadella lupaa, että ampuu piikkejään Katalonian nationalismiin niin kauan kuin käsi ei tutise - .Hän oli mukana perustamassa Kataloniaan Espanja-mielistä Ciutadan´s -puoluetta - tavoite on Espanjan yhteenkuuluvuus ilman kansallista paatosta.
Nykyään Kataloniassa ja Baskimaassa lauletaan omia kansallishymnejä - Espanjan hymnillä taas ei ole ollut sanoja Francon diktatuurin jälkeen.

Marraskuun 4. päivä 2009.

"Minulta pyydettiin määritelmää siitä mitä ymmärrän espanjalaisena olemisella.
Kuten lähes aina, annoin tulla mikä ensimmäiseksi juolahti mieleen, - mutta se ei ollut huonosti muotoiltu:

Näin sanoin:
´Tunteeko itsensä vai ei espanjalaiseksi, sotu-numeroa pitemmälle, on osa henkilökohtaista tahtoa sekä aikakautta, jota kulloinkin eletään.
Diktatuuriaikana tähän kansakuntaan kuuluminen ei minua erityisemmin miellyttänyt - olisin ollut mieluummin vaikka kongolainen.
Mutta vuoden 1978 demokraattisen perustuslain jälkeen espanjalaisuudesta on tullut paljon mukavampi olotila - etenkin, kun siihen sitoutuessasi saat niskaasi taantumuksellisemman Espanjan vihat.
Tarkoitan sitä synkkää Espanjaa, jossa alueellinen kansallismielisyys edustaa francolaisuuden viimeisiä tunnejäänteitä.´

Eräs tämän lausunnon lukenut ystäväni sanoo, ettei hän ymmärrä francolaisuuden ja alueellisen kansallismielisyyden yhtäläisyyttä.

Yritän selittää, että alueellinen nationalismi, jonka näemme, on hyvin samankaltaista kuin espanjalainen nationalismi, jota jouduimme sietämään diktatuurissa.
Se on:
- Lippujen ja vaakunoiden levittelyä joka paikassa,
- isänmaallisten symbolien ylistystä kuvin ja äänin,
- meidät muista erottavien piirteiden ylistämistä,
- yhden ainoan kielen pakottamista,
- uskonnollisten tahojen tukea hallitukselle,
- jakoa aatteen tukijoihin ja pettureihin,
- historian manipulointia
- etnisin perustein peiteltyä korruptiota
- ja se on kansallisesta liikkeestä riippuvaisten tiedotusvälineiden elinvoimaa.

Voi väittää, että espanjalainen nationalismi tekee ihan sitä samaa. Minä kuitenkin kysyn: mikä nationalismi ?
Se, mitä espanjalaisella nationalismilla ymmärretään, on diktaattorin kuoleman jälkeen ollut vain pelkkiä jäänteitä.
Sitä pidetään poliittisesti epäkorrektina.

Väsyminen ikuisen Espanjan ylistykseen on yksi harvoja myönteisiä asioita, josta voimme kiittää francolaisuutta.
Nyt pidetään aivottomana ääriaineksena jokaista, joka kannattaa espanjalaista nationalismia.
Jos liimaa autoonsa Espanjan lipun, leimataan fasistiksi.

(...)

Henkilökohtaisesti tämä ei minua häiritse. Olemme joutuneet ihan tarpeeksi sietämään hilseistä Espanja-käsitystä francolaisena versiona - ja sen jälkeen todistamaan alueellisen feodalismin paluuta.
Olemme viettäneet elämämme tämän taantumuksellisen tahran alla.
Siksi minua miellyttää nähdä Espanjan jalkapalloilijat suut supussa, kun kansallishymni soi. Vaikka vastustajajoukkueet kuinka hoilaavat isänmaallisessa huumassa.
Pidän nyky-Espanjan hillitystä symbolien käytöstä - ja erityisesti minua viehättää peri-iberialainen itsekriittisyys, jolla täällä tokaistaan, että ´tämä maa on täysi katastrofi´.
Sellaisissa oloissa tuntuu ihan mukavalta olla Espanjan kansalainen."

Boadella on niitä katalonialaisia, joille ei tuota vaikeuksia olla samalla espanjalainen. Hänen mukaansa on valheellista korostaa Katalonian eroja muuhun Espanjaan. Niin tekevät kansallismieliset poliitikot, kuten Katalonian pitkäaikainen vahva mies - kansallinen patriarkka Jordi Pujol.

Toukokuun 6.päivä, 2012.

"Taannoin Jordi Pujol rehenteli miten vähän (Miguel de) Cervantes on vaikuttanut hänen taustaansa - ja siteerasi sitä vastoin eräitä katalonialaisia kirjailijoita.

Herra Pujolin puheilla on yleensä tarkoitus. Tässä tarkoitus oli osoittaa, että espanjalainen kulttuuri on erilaista kuin katalonialainen.

Kuitenkin, kun ryhtyy miettimään objektiivisia eroja, ei löydä mitään oleellista - paitsi katalaanin kielen, joka kuulostaa espanjan murteelta, tai päinvastoin.

Kulttuuri on enemmän kuin alueelliset kuoro- ja tanssiesitykset, ihmistornit, tai kakkaajapystit.
Katalonialainen kulttuuri on olemassa vain, jos myönnämme koko niemimaan valtavan vaikutuksen - ja hyväksymme, että myös flamenco, zarzuela tai härkätaistelut ovat osa kulttuurimaisemaamme.
Kieletkin ovat perinpohjin läheiset. Oleellisesti katalonialainen kulttuuri on mitä on siksi, että se on tiiviissä lähisuhteessa Iberian niemimaan kokonaisuuteen.

Juuri nyt eräs sanomalehti on pyytänyt minulta pohdintaa siitä mikä espanjalaisia yhdistää. Yhteisiä piirteitähän on loputtomiin - kuten se ketteryys, jolla liikumme kaaoksessa, oli kyseessä sitten yhteiskunta tai pelkkä tapas-baari.
Päätin kuitenkin pohtia sitä, minkä ammattini kautta tunnen - eli taidetta.

Ei epäilystäkään, että taide on yksi niistä tekijöistä, jotka parhaiten osoittavat kuulumisemme samaan espanjalaiseen kulttuuriin.
Tällä maalla ei ole alueellisia kulttuureita siinä laajassa merkityksessä, johon viittaa sana kulttuuri.

On selvää, että se mitä kutsumme espanjalaiseksi taiteeksi ja kulttuuriksi, hyödyntää niitä variantteja, joiden juuret ovat eri kielten kirjallisissa muodoissa - tai yksinkertaisesti eri alueiden kansantavoissa. Joskus näkyy myös välähdyksiä ulkopuolisista vaikutteista.

Kuitenkin usein tällaiset oksastot saavat meidät sekoittamaan erityisen, globaalin ja monipuolisen - jotka merkitsevät autenttista itsellistä kulttuuria.

Pitkä yhteinen historia tuottaa taiteisiin syvän kulttuurisen luonteenomaisuuden, joka on meidän kaikkien (espanjalaisten) kansallisomaisuutta.

Meillä on taidetta, jota tekevät kastilialaiset, katalonialaiset, andalusialaiset tai baskit - mutta perinne ja ilmaisumuodot yhdistävät sen tiettyyn samankaltaisuuteen. Se on kokonaisuus, jonka ulkopuolinen katsoja luokittelee espanjalaiseksi.

Taidemaalari Diego Velazquez edustaa tämän kansakunnan kansalaisia yhtä lailla kuin Malagasta lähtöisin ollut Pablo Picasso - tai katalonialaisen Amadeo Vivesin zarzuelat.
Kenellekään ei tulisi mieleen väittää heidän töitään ominaisiksi yksinomaan sille alueelle, josta he olivat kotoisin.

Varmasti on olemassa katalonialaista ja baskilaista teatteria, mutta kerronnan rakenne ei poikkea espanjalaisesta teatterista - ellei sitten joissakin aivan tietyissä folklore-näytelmissä.
Jos käännämme ne näytelmät espanjaksi, katoaa alueellinen erityisyys - tämän rohkenen sanoa omasta kokemuksesta.

Väite, ettei Cervantesilla ole merkitystä kaikille Espanjan kansalaisille, on yhtä älytön kuin jos kieltäisi kuulumisemme kristilliseen kulttuuriin vain siksi, ettei itse usko Jumalaan."

Jyrki Palo, Madrid joulukuu 2012
Albert Boadella: Sala-ampujan päiväkirjat
("Diarios de un francotirador. Mis desayunos con ella", Espasa-kustantamo, 2012).

Alkuun laitettu päivitys Juha Kulmanen 11.11.2014
-----------------------------------

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta