Hyppää pääsisältöön

Otso Kantokorpi: Kaikessa soi blues

Otso Kantokorpi
Otso Kantokorpi Kuva: Yle/Jyrki Valkama kultakuume,kolumnistit,kriitikot

Vietin maanantai-illan Suomen Taidepoliittisessa Huippukokouksessa. Tapahtuma oli osa Baltic Circle -teatterifestivaalia. Puolueiden edustajat esittelivät taide- ja kulttuuripoliittisia ohjelmiaan. Vaikka taidepolitiikka ei ole yhdellekään puolueelle erityisen tärkeä, tulevat lähestyvät vaalit lisäämään keskustelua tästäkin aiheesta, koska kulttuuriväen äänet ovat myös ääniä.

Suurin osa taidepoliittisista kannanotoista muodostuu ylevästä polopolosta, jossa korostetaan taiteen kuuluvan kaikille ja jossa uskotaan luovuuden merkitykseen eri elämänalueilla. Erityisen tärkeä kohderyhmä kaikille on lapset. Suurin osa poliitikoista korostaa myös taiteen itseisarvoa, vaikka varsinaiset perustelut taiteen olemassaololle haetaankin välinearvoista – oli sitten kyse matkailusta tai mielenterveydestä. Joissain puolueissa ollaan huolestuneita taiteilijan heikosta asemasta ja joissain taiteilijoiden tuotosten taloudellisesta ulottuvuudesta – voidaanhan taidetta tarkastella myös lisäarvona.

Edelleenkin ainoa puolue, jolla tuntuu olevan ideologisia näkemyksiä itse taiteen sisällöistä, on Perussuomalaiset. Heidän mielestään kulttuurirahoja tulee ohjata niin, että ne vahvistavat kansallista identiteettiä.

Perussuomalaisten argumentit on ammuttu jo niin monta kertaa kestämättöminä alas, että listaa on turha jatkaa. Esimerkiksi ns. kultakautemme taiteilijat olivat äärettömän kansainvälisiä ja vierasmaalaisille ideoille alttiitta. Vierailla ideoilla luotiin se visuaalinen kieli, jolla kansallista identiteettiämme rakennettiin. Itse kansallisuusaatekin on ajatuksena saksalaista perua, siis epäsuomalaista. Ei J.V. Snellman sitä keksinyt; hän oli pelkkä maahantuoja.

Mutta tullaan nykyhetkeen. Eivät perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ja hänen bändinsä Suuri Tuntematon soittaisi sellaista rockia kuin he soittavat, jos ei sitä jossain muualla olisi ensin keksitty ja kehitelty. Perussuomalaisittain ajatellen ei aidosti suomalaiskansallista rockmusiikkia voi määritelmällisesti olla olemassakaan – vaikka kuinka puhuttaisiin ’suomirockista’. Ilman yhdysvaltalaisten puuvillapeltojen mustien miesten sydäntä riipivää valitusta ei Eerola laulujaan laulaisi. ”Kaikessa soi blues”, kuten ruotsia äidinkielenään puhuva Lasse Mårtensson vuoden 1963 euroviisukarsinnoissa lauloi Reino Helismaan suomenkielisillä sanoilla.

Kovin keskeistä roolia taidepolitiikka ei kuitenkaan tule vaalikeskusteluissa saamaan. Koko asia on vähän kuin myrsky vesilasissa, sillä valtion budjetissa kulttuurin rahoituksen osuus on vain 0,8%. Vähän alle puolella siitä saa esimerkiksi ne sata käytettyä hollantilaista panssarivaunua, joita Suomeen hankitaan, kuten SKP:n puheenjohtaja, kuvataiteilija Juha-Pekka Väisänen taidepoliittisessa huippukokouksessa huomautti.

Perussuomalaisten taidepoliittinen keskustelunavaus on kuitenkin ollut tervetullut ja kiinnostava. Koska globaali maailmamme rakentuu edelleenkin suurelta osalta kansallisvaltioista, on mahdollinen kansallinen identiteetti aito ja legitiimi keskustelunaihe. Normaaliarjessahan tätä ei tule miettineeksi. En minä suomalaisuuttani kovin usein pohdi. Kun esimerkiksi puhun ’suomalaisesta taiteesta’, en mieti taiteen sisältöjä tai ideologisia ulottuvuuksia. Kyse on täysin neutraalista luokittelusta. Suomalainen taide on minulle suomalaista, jos sitä tekee joku suomalainen. Tämä suomalainen voi olla aivan yhtä hyvin oululaissyntyinen Marika Mäkelä kuin bagdadilaissyntyinen Adel Abidin, joka muuten nykyään on yksi Suomen kansainvälisesti menestyvimmistä taiteilijoista.

Jos uskomme politiikantutkija Benedict Andersonia, jonka mukaan kansallisvaltiot ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, voisimme kuvitella esimerkiksi Abidinin osaksi suomalaiskansallista suurta tarinaa. Jos haluamme rakentaa demokraattista, moniarvoista ja monikulttuurista Suomea ja välittää siitä kuvaa muualle maailmaan, luoda vaikkapa maabrändiä, voisi Abidinin menestyksekkään uran korottaa nimenomaan kuvaksi ja symboliksi siitä – suorastaan merkkipaaluksi kansallisen identiteettimme ja sen taiteellisen ilmaisun kannalta. Näin tarkastellen Abidin on mitä suomalaiskansallisin taiteilija.

Jouduin miettimään tätä asiaa, kun olin katsomassa eilen Helsingissä avattua virolaisen maalaustaiteen näyttelyä. Näinkö jotain virolaiskansallista? En varmaankaan. Mutta tarkemmin ajatellen taisin kuitenkin nähdä. Kaikilla kansallisvaltioilla on oma eriskummallinen historiansa, joka heijastuu myös taidehistoriaan. Ilman sellaista historiallista välivaihetta kuin Neuvostoliitto ei hieno moskovalaissyntyinen taidemaalari Valeri Vinogradov olisi osa Viron taidehistoriaa.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri