Hyppää pääsisältöön

Vallankumousta ei kahlita järjellä

Lauri Maijalan ohjaama Vallankumous Kom-teatterissa.
Lauri Maijalan ohjaama Vallankumous Kom-teatterissa. Kuva: KOM-teatteri/ Noora Geagea vallankumous

Vallankumous on jatkunut KOM-teatterin näyttämöllä kymmenisen minuuttia, kun ystäväni kuiskaa korvaani: "Olen ihan pihalla". Itse olen juuri saamassa juonenpäästä kiiinni, mutta kokemukseni on samankaltainen. Tämä vallankumous ei ala hyvin. Syy on selvä: raivostuttavan epäselvä puhe. Useampikin henkilöistä viäntää lavalla outoa savonsukuista murteentekelettä, josta ei ainakaan tämä Ylä-Savossa kasvanut katsoja saanut mitään tolkkua. Ja jos puhetta ei ymmärrä, on ihan sama, kuinka hyvin näyttelijät muuten näyttelevät. 

Vähitellen Lauri Maijalan ohjaama ja Juha Siltasen kirjoittama tarina "Sisar Huttusen ihmeellisestä elämästä" alkaa kuitenkin vetää mukaansa. Sen verran kiehtovaa tarinaa se kertoo. Ja kiehtova on päähenkilökin, muotiliikkeen pitäjä ja saarnaaja Sisar Josefiina Huttunen.

Pirkko Hämäläinen ja Juho Milonoff. Kuva Noora Geagea.

Näytelmä kuvaa lyhyttä, kiihkeää, kaoottista, mystistä juonnetta Suomen historiassa neiti Huttusen kautta. Hän intoutui mukaan Jean Boldt -nimisen juristin johtamaan kristillis-kommunistiseen liikkeeseen, jonka toiminta huipentui Nikolainkirkon valtaukseen kesäkuussa 1917. Sen tavoitteena oli vallankumous, Suomen ja koko maailman. Pirkko Hämäläinen elää Sisar Huttusen kohtaloa täysillä heittäytyen. Hän on säntillinen kauppias ja seuraavassa väläyksessä hurmahenkinen puhuja, ja vilpitön ihminen kaikessa mitä tekee. Mutta se kieli! En saa Hämäläisenkään puheesta joka hetki selvää. Toisaalta - huomaan miettiväni, että ymmärtääkö Huttunen itsekään mihin on sekaantunut, ymmärtääkö näkyjään, joiden vallassa saarnaa. 

Pekka Valkeejärven Jean Boldt on kiivas aatteen mies, joka tarvitsee valovoimaista Huttusta ja toisaalta uskollisia apureita. Hän on vakavasti sairas, ja on viimeisillä voimillaan päättänyt mullistaa maailmanjärjestyksen. Hän vetää puoleensa toimettomia, nälkäisiä, kurjia ja hulluja.  

Tämän verran saamme tietää Suomen vuodesta 1917: on maailmansota, on valtavia poliittisia intohimoja, on valtatyhjiö. On sellainen historian hetki, jolloin jokin aika on päättymässä, mutta uusi aika ei vielä ole alkanut. Välitila on otollinen karismaattisille puhujille, mielikuvituksellisille pyrkimyksille. On työttömyyttä. On palavaa uskonnollisuutta. On tavallista arkea, kaupantekoa, rakkautta. 

Historialliset tapahtumat välittyvät katkelmien kautta, enemmän tunnelmina kuin faktoina. Ylätason kerronnalle muodostaa mielentilatutkimus, jossa Suomen ensimmäinen psykiatrian professori ja Jean Sibeliuksen veli Christian Sibelius yrittää ottaa selkoa Josefiina Huttusesta. Onko neiti rikollinen vai hullu? Juho Milonoffin pidätellyn maanisesti näyttelemä professori istuu katonrajassa pienessä kopperossa, jonka sälekaihtimien raosta hän zoomailee Huttusen tarinaa. Hahmo tuo esitykseen hienosti ajankuvaa. Freud ja kumppanit vielä kehittelivät teorioitaan, ja nykykatsannosta käsin prykiatrit olivat lähinnä mielivaltaa käyttäviä poppamiehiä. 

Niko Saarela. Pekka Valkeejärvi, Vilma Melasniemi, Johannes Holopainen, Eeva Soivio, Pirkko Hämäläinen ja Juho Milonoff. Kuva Noora Geagea.

Vallankumous kuulostaa hyvältä, livebändi soittaa mullistusten rytmissä. Markku Pätilän lavastus ja Niina Pasasen puvut ovat upeita, KOM-teatterin näyttämö näyttää pitkästä aikaa ihan uudelta. Esityksen alussa Johannes Holopaisen (mikä ihmeellinen laulaja-tanssija-näyttelijä!) esittämä kommunisti-työmies Aarne Kanerva haaveilee menevänsä sirkukseen lämmittelemään, ja koko näyttämö on kuin punaisten verhojen ja lamppurivien rajaama sirkusmaneesi. Vuorotellen kukin roolihahmoista astuu valoihin esittämään numeronsa. 

Väliajalla juttelen ystävieni kanssa. Yksi ei pidä lainkaan, ei ymmärrä, mitä on nähnyt. Toinen tykkää paljon - hän toteaa, että on nykytaiteen suurkuluttajana kehittänyt vankan "käsittämättömän sietokyvyn". Minä keikun siinä keskellä. Toisaalta sirpaleinen rakenne, joka pyyhältää tapahtumasta toiseen, viehättää. Puhetta vain on niin paljon, uuvuttavan paljon sanoja, joista en saa selvää.

Toisella puoliajalla vallataan Nikolainkirkko. Yhtäkkiä siellä ovat kaikki vallankumoukset. On talonvaltaajia, on Pyssy Riot naamioineen, Jäähyväiset aseille soi, kaikki laulavat oman lempilaulunsa, Hectoria, Euphoriaa, mitä vain, ovat hetken rohkeita yhdessä. Tulee tunne siitä, että sielultaan vallankumoukset ovat samanlaisia - ainakin niihin kuuluu samoja asioita. Kuten tunne yhteenkuuluvuudesta, ja laulu. Jean Boldt sanoo jotenkin niin, että se joka yrittää voittaa vallankumouksen järjellä, epäonnistuu. Katsojat usutetaan mukaan kumoukseen. Toinen puoli saa laulaa Suvivirttä, toinen Kansainvälistä. Sama kilpalaulanta käytiin iltakuudelta 17. kesäkuuta vuonna 1917. Seuraavana aamuna vallankumous muserretaan, pakkovallalla, kuten tapana on.

Tarina jatkuu. Suomi sotii sisällissotaansa. Kaikki ampuvat, kaikki kaatuvat, ja ampuvat taas kertakaikkisen hienossa kohtauksessa. Vallankumous on lopullisesti ohi, kun Jean Boldt kuolee. Sisar Huttunen vapautetaan mielisairaalasta, tulee kevät,  katsomon ylle valuu savua, valo sokaisee silmät. On kaunista. On jotenkin lohdutonta. En lopulta tiedä pidinkö esityksestä. Vaikuttava kokemus tämä KOMin laulava Vallankumous yhtäkaikki oli. 


KOM-teatteri:Vallankumous. Teksti Juha Siltanen. Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala.
Lavastus Markku Pätilä, puvut Niina Pasanen, valot Petri Tuhkanen, maskeeraus Leila Mäkynen, musiikki Joel Mäkinen, äänisuunnittelu Jani Rapo, ohjaajan assistentti Riikka Oksanen.
Rooleissa Pirkko Hämäläinen (vier.), Johannes Holopainen (vier.), Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Niko Saarela, Eeva Soivio ja Pekka Valkeejärvi.
Muusikot: Joel Mäkinen, Jiri Kuronen ja Mila Laine. Ensi-ilta KOM-teatterissa 

Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Mitä on pluviofilia?

    Tiedätkö millainen ihminen on pluviofiili?

    Tiedätkö millainen ihminen on pluviofiili? Minä en tiennyt. En, ennen kuin katsoin netistä. Pluviofiili on ihminen, joka rakastaa sadetta. Ihminen, johon sade vaikuttaa rauhoittavasti ja inspiroivasti. Latinan kielen sana "pluvia" tarkoittaa sadetta. Mitä on sade? Se on pilvistä putoavaa vettä eri olomuodoissaan. Se on kaikkea vedestä rakeisiin. Mitä muuta? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri