Näin selätin korkeanpaikanpelkoni

Aluksi: Näin aloin pelätä

Siinä se tuijotti minua vuosia ajan töihin tullessani, pompöösi 50 metriä korkea Ison Pajan torni, muistuttaen epäonnistuneista hyppykokemuksistani. Ensimmäinen tapahtui kuusi vuotta sitten lentokoneesta. Toimittajana keskityin tietysti hypyn kannalta epäoleelliseen, enkä lopulta saanut edes omaa laskuvarjoani itse auki. Onneksi hypyn alussa oli matkassa opettaja, joka pelasti minut avaamalla varjon puolestani, mutta kuusenlatvaanhan se hyppy silti päättyi. Lisää huonoja kokemuksia sain tipahtamalla pari kertaa kaksikerroksisen omakotitalon katolta. Viimein viime kesänä huomasin, etten uskalla enää hypätä edes Helsingin Pitkäkosken viisimetrisestä hyppytornista.

Tässä on aika tavallinen tarina siitä, miten pelot meissä heräävät. Aika usein taustalla on jokin traumaattinen tapahtuma.

Tässä on aika tavallinen tarina siitä, miten pelot meissä heräävät. Aika usein taustalla on jokin traumaattinen tapahtuma. Joskus pelon voi oppia vanhemmiltaan, jotkut pelot saattavat olla peräisin jopa luonnossa asuneilta esi-isiltämme (käärmeet ja hämähäkit).

Pelot löytävät toisensa

Kun luin, että pelot saattavat löytää toisensa - korkeanpaikan pelko saattaa levitä vaikkapa hissipeloksi - ajattelin että nyt on aika toimia. Ps:n toimitus innostui heti aiheesta ja aihetta päätettiin käsitellä myös somessa. Pelkokyselyymme vastasi noin 3000 ihmistä. Aika vakuuttava todiste siitä, että aihe on myös todella tarpeellinen.

Pelkoihin löytyy apua – myös ilmaista ja omaehtoista

Tuekseni pelkoprojektiini sain peloista paljon tietävän Jyväskylän yliopiston psykologian professori Raimo Lappalaisen. Vielä oli löydettävä treenaaja ja minulle sopiva metodi. Pelkoihin on olemassa monenlaisia terapioita, ja minä halusin löytää sellaisen, josta voisi olla apua mahdollisimman monelle.

Jyväskylän yliopisto ja VTT rakensivat yhdessä Oiva-sivuston, josta jokainen saa ilmaiseksi käyttöön mindfulnessiin perustuvaa treenimateriaalia. Treenarikseni ryhtyi mindfulness-terapeutti Katariina Keinonen. Yksi tapa hoitaa pelkoja on ns. fladding, jossa pelkoa kohtaan mennään juuri näin kuin minä tein, suoraan ja paljoa harjoittelematta. Parempi tapa on kuitenkin pelolle hitaasti altistava. Fladdingissä pieleen mennyt yritys saattaa viedä henkilön vielä syvemmälle pelkoihinsa.

Kuvauspäivän kusinen paikka

Jouduin käymään kuvausten takia moneen kertaan Pasilan tornissa. Luonteelleni ominaista on ilmeisesti se, etten märehdi tai pohdi kovin asioita, koska en meinannut millään saada todellista pelkokokemusta tornin huipulla. Silti tiesin, että se tulee aikanaan. Viimein tapahtumapäivänä perjantaina kaiken tohinan, kameroiden asemoinnin, valaisun yms. teknisen härdellin ja ohjaajan, toimitussihteerin ja muiden suunnittelujen keskellä löydän itseni hetkessä, jolloin vastaan 64. kerran sinä päivänä kysymykseen ”miltä nyt tuntuu”, suoraan kameralle. Lähetys on jo siis alkanut, enkä taaskaan keksi mitään lennokasta, herkullista ja ilmauksellista sanottavaa, mutta samalla alkaa tuntua, että nyt ei kaikki ole kohdallaan.

Lähetys on jo siis alkanut, enkä taaskaan keksi mitään lennokasta, herkullista ja ilmauksellista sanottavaa, mutta samalla alkaa tuntua, että nyt ei kaikki ole kohdallaan.

Outo tunne vatsassani joudun vielä odottamaan 15 minuuttia ja 26 sekuntia

”Ja takaisin studioon, kunnes palaamme seuraavan kerran torniin, josta Risto sitten laskeutuu.” 15 minuutin ja 26 sekunnin kuluttua kamera kävi jälleen. Nyt ohjelmassa seuraa vaihe, jolloin kaikki odottavat suoritustani. Kollegatoimittajani, Päivikki halaa minua. Katolla minun olisi noustava kaksi metriä korkean muurin päälle, laittaa naru haarojenväliin ja kiepahtaa kasvot alaspäin kohti maata, jossa valot, kamerat ja yleisö jo odottavat.

Nyt on jotain pielessä

Juuri silloin tajuan kuvottavan tunteen vatsassani. Olen jo kertonut, että kivekseni vetäytyivät, mutta sen tiesin kuuluvan asiaan. Mutta nyt kuvottaa! Mitä jos alkaisin voimaan niin pahoin, että oksentaisin ihmisten päälle ja pahimmassa tapauksessa vielä pyörtyisin? Huomaan olevani siinä samassa laskuvarjohyppytilanteessa, taas. Olen miettinyt kameroita ja tilanteen kulkua lähetyksen kannalta, jopa leiponut iltaa varten kuusi taikinaa pullaa edellisenä iltana, varmaankin osaksi siksi etten ajattelisi todellista koitosta. Olen unohtanut keskittyä suoritukseen! Juuri tätä Katariina oli minulle painottanut ja tähän Oiva-harjoituksilla olen valmistautunut. Mikä tollo!

Mikä avuksi!?

Äkkiä, ehkä vain kolme minuuttia ennen laskeutumisyrityksen alkua alan kerätä mielestäni kaikkea oppimaani avukseni. Pakko, koska muuten en pystyisi tähän.

”Sulla on lupa pelätä. Haistele sitä pelkoa, mutta tiedä, että fyysisesti sulla ei ole mitään syytä mikset onnistuisi.”

Sulla on lupa pelätä. Haistele sitä pelkoa, mutta tiedä, että fyysisesti sulla ei ole mitään syytä mikset onnistuisi

Suoritus ja onnenkieppi seinää vasten

Nämä Katariinan sanat mielessäni, nousen muurille ja kiepautan itseni kasvot edellä syvyyteen. Ensin jään vielä kiinni valjaista muurin metallilippaan, mutta uskoni on nyt niin vahva, että pystyisin varmaan itsekin riuhtaisemaan itseni siitä irti. Huudan vielä mennessäni, että onhan varma, että naru on jossain kiinni. (Tämänkin opin itsestäni. Käytän huumoria avuksi kiperissä tilanteissa.) Kun viimein saan jalat seinää vasten, alkaa tuntua paremmalta. Puolivälin jälkeen elän niin vahvoja onnistumistuntemuksia, että päätän vielä kiepauttaa itseni hihnan ympäri. Noin 40 metrissä hihna tarjoaa temppuun riittävästi vipuvartta. Vähän rohkeaa!

Kulje rohkeasti kohti pelkojasi – suosittelen!

Tiimi saa vastaansa onnellisen miehen, mutta selätinkö korkeanpaikanpelkoni kokonaan? En usko, mutta askel oikeaan suuntaan oli kyllä huikea! Onnistunut kokemus valoi uskoa, että pelkojen ei kannata antaa rajata liikaa elämäänsä, koska pelkoja voi työstää. Rohkeasti vaan!